Silmillä aavan ajastaian harmaa harso
Synapseissa frustraation filtteri
Sielulla yllä hento huntu
Korona kutoo kreppiä
Karanteenin karmeaa kretonkia
maanantai 5. huhtikuuta 2021
perjantai 3. tammikuuta 2020
Mika
Divarinpitäjä Mika Kankare on olennainen osa Salon kulttuurihistoriaa. Osallistuin joulukuun puolessa välissä seuraavalla tekstillä Salon Seudun Sanomain "Sata sanaa seudulta"-kirjoituskilpailuun. Sen osallistujatekstejä on tipauteltu lehden sivuille pitkin sen 100-vuotisjuhlavuotta silloin tällöin.
Mika Kankareesta oli tänään SSS:ssä juttu. Toimitus pidättää oikeuden määritellä Salon historia sodan, Högforsin, Horsman konepajan ja Nokian kautta. Saivatpahan juttuvinkin. Pitäkööt junkkinsa.
MIKA
Aloitit divarointisi Hämeentiellä. Vihreän puutalon ja kellervöityneiden painatteiden hurmaava komukombo. Sarjakuvankauniita vastakulttuurin vihtoja. Elettiin irtokarkkilaareja edeltänyttä eldorado-aikaa.
Atari 2600, Mattel Intellivision, ColecoVision, Commodore 64: sukupolveni hengenravintoketju. 6-10 markalla annoit pelata puoli tuntia. Aina saavuit minuutillensa sanomaan "Peliaika päättyy", jolloin lisärahaa oli löydyttävä.
Kerran vanhempien filyyriteinien peliporukan alfa haetutti alaisellaan uusimman Penthousen. Kuikuilin olkansa yli vaatettamattoman Lynnen.
Murtokin tapahtui. Varmaan harmittaa, sanoin. Suakin harmittais, kuittasit. Tiskillähuinijien sietokykysi oli supersankarillisen korkea.
Sitten Hämeempitie, nyt Turuntie. Käy fyysisen tuotteen kuinka hyvänsä, on elämäntyösi unohtumaton psyykkinen tuote. Ainakin pari sukupolvea avarsit. Ilman mikakankareita minä ja moni muu emme olisi me. Ollos ylpeä. Kiitos.
Mika Kankareesta oli tänään SSS:ssä juttu. Toimitus pidättää oikeuden määritellä Salon historia sodan, Högforsin, Horsman konepajan ja Nokian kautta. Saivatpahan juttuvinkin. Pitäkööt junkkinsa.
MIKA
Aloitit divarointisi Hämeentiellä. Vihreän puutalon ja kellervöityneiden painatteiden hurmaava komukombo. Sarjakuvankauniita vastakulttuurin vihtoja. Elettiin irtokarkkilaareja edeltänyttä eldorado-aikaa.
Atari 2600, Mattel Intellivision, ColecoVision, Commodore 64: sukupolveni hengenravintoketju. 6-10 markalla annoit pelata puoli tuntia. Aina saavuit minuutillensa sanomaan "Peliaika päättyy", jolloin lisärahaa oli löydyttävä.
Kerran vanhempien filyyriteinien peliporukan alfa haetutti alaisellaan uusimman Penthousen. Kuikuilin olkansa yli vaatettamattoman Lynnen.
Murtokin tapahtui. Varmaan harmittaa, sanoin. Suakin harmittais, kuittasit. Tiskillähuinijien sietokykysi oli supersankarillisen korkea.
Sitten Hämeempitie, nyt Turuntie. Käy fyysisen tuotteen kuinka hyvänsä, on elämäntyösi unohtumaton psyykkinen tuote. Ainakin pari sukupolvea avarsit. Ilman mikakankareita minä ja moni muu emme olisi me. Ollos ylpeä. Kiitos.
keskiviikko 1. elokuuta 2018
tiistai 13. helmikuuta 2018
maanantai 2. lokakuuta 2017
Katson
Katson vasemmalle.
Ei näy raivopäisesti pamputtavia mellakkapoliiseja.
Ei näy raivopäisesti pamputtavia mellakkapoliiseja.
Katson oikealle.
En näe breivikejä, en paddockeja.
Katson ylös.
Eipä näy tunnuksettomia koneita.
Katson taakse.
Näkyy ihmisiä kumiveneessä.
He haluavat tänne.
Katselemaan.
Miksiköhän?
perjantai 17. helmikuuta 2017
Eurojackpotit sileäksi
Se on se ikuisuuskysymys. "Jos voittaisit Lotossa, mitä tekisit rahoilla?" Paitsi ett'ei kukn' enää mitn'vitn' Lottoa pelaa. Jokainen alle kuusikymppinen osaa vaivatta tehdä ne järkevät johtopäätökset Loton säälittävistä, kusetuksen rajan ylittävistä alavoittoluokista. Isoa pottia pitää jahdata, kun kerran pelaamaan ruvetaan!
Tänään odottelin Salon Mariankadulla liikennevaloissa vihreää tämän näköisen vimpaimen takana:
En minä tiedä, kai tuo jokin mönkijä on. Tietenkin, jos sanon tätä "mönkijäksi", niin ei se kuitenkaan ole mönkijä, ja tekniikanmaailmaporukka alkaa valistaa minua asiasta. Enkä googleta. Mutta joka tapauksessa sen takaosassa olevassa koneistossa, jota vissiin vielä kutsutaan nimellä "moottori", luki "Polaris Pro Star". Hyvin ilmeisesti voitaneen sanoa tätä minimaasturia tai hardcore-golfrata-auto-futuro-hyrysysyä kompromissinomaisesti polarikseksi. Sovitaanko, että tämä on polaris? Polarikset ovat laskeutuneet asianmukaisesti jne jne.
Polarista kuskasi mustakypäräinen, lähinnä muurahaisen mieleentuopa tuntemattomaksi jäänyt pilotti, joka näytti ajoneuvon kokoon nähden koomillisen suurelta.
Siinä vaiheessa ymmärsin, mihin tulen tulevat Eurojackpot-voittorahani käyttämään. Tosin on vaara, että tarvitaan kaksikin Eurojackpotia, mutta todennäköisyydethän on tehty rikottaviksi, vähän niin kuin lait ja demokratian piiperrysperiaatteet, eikös!
Tuottaisin kaikkien aikojen messevimmän polarisprostarmönkijämadmaxelokuvan, jonka rinnalla taannoinen Fury Road olisi pelkkä teehetki. Enimmälti impro- ja dogmapohjalta, luonnollisesti. Estradille nelinumeroinen määrä eri värisiä ja mallisia polariksia, kuskeiksi (ja samalla kaikkiin rooleihin) maailman parhaat, asiansa satavarmasti ja millintarkasti osaavat stuntmanit ja cuntwomannit. Logistiikka kuntoon, kamerat kainaloon ja hiekkakuopalle kuvaamaan. Salaa, niin ei tarvitse ilmoitella kaikemmaailman viranomaisille, korkeintaan kuvauksissa kuolleiden omaisille. Siitä kun Helisnummen hautausmaan risteyksestä käännytään ja ajetaan jonkin matkaa, niin siinä vasemmalla on just sopiva paikka, en tosin tiedä, onko se kuoppa siellä enää, ainakin vielä 1991 oli.
Recci päälle, ja sitten rallattaisiin niin saatanan tavalla ristiin rastiin. Avainkohdat olisi sentään kuvakäsikirjoitettu hallitusti, storyboardit piirtäisi halvalla joku baltti mahdollisimman Hugo Pratt -henkisesti, jotta toteutus tapahtuisi lennokkaan fyysisesti! Kuvaustauoilla olisi tarjolla ainakin Morbier-juustua, kaalilaatikkoa, Lidlerinreichin sitä mainiota normandiasiideriä ja sökörinki.
"Polarispäristelijöiden Pieruparaati I":stä tulisi kompakti 70-minuuttinen, silkkana keskisormennäyttönä nykyisille kolmen tunnin tylsille suurtuotanto-supersankaroinneille: samalla tavalla kuin musiikkikappale ehtii aina sanoa sanottavansa kolmessa minuutissa, elokuvan maksimikestoksi riittää yli puolitoista tuntia, kun vain tekijät ovat asialla!
Historiamme jokaisen nostradamiaanis-johannesrevelatiivisen vision myriadinteen potenssiin aktualisoiva hiekanpölinä ja mukametallin (kuitenkin jotain muoviseosta ovat) kaikki mahdolliset nascarit kannattamattomiksi raiskaava kirahtelu jatkuisivat tasan nonstop, suvannoitta, vailla pienintäkään aristoteliaanista tai tsehovistista kliimaksiajattelua: elokuva olisi voimassa tasan niin kauan kuin polariksia riittää. Mistään ei kilpailtaisi, mitään ei tavoiteltaisi, mitään "joukkueita" ei olisi. Jokin panokohtaus voisi ehkä tulla kyseeseen, mutta sekin suoraan vhs-extroihin. Kaikki vastaan kaikki on aina riittänyt, riittää, ja tulee riittämään. Mitään ei tehtäisi 3D:llä CGI:llä, kaikki käsityönä. Ajettaisiin vain apinan raivolla silkan jokamiesnaisdavidbowieluokan primitiivikiimassa, piste! Viimeinen puolituntinen olisi jo melkoista pujottelua savuavien ja palavien polariksienraatojen keskellä, joskin romua kasattaisiin filmauksen edetessä erilaisiksi rampeiksi ja hyppyreiksi, jotka mahdollistavat kerrassaan henkeäsalpaavat voltit ja polarisschalkovit ryskeen ja runkseen keskellä.
Ennen pitkää se kaikki kauneus olisi ohi, ja areenalle jäisi se viimeinen polaris, jonka kuski murjoisi lekalla molekyylitason päreiksi. Viimeisessä kohtauksessa kamera loittonee, paljastaa koko hävityksen laajuuden, jättimäiset nosturit nostavat hiekan alle asetetun pressun ja paketoivat aivan kaiken –polariksenromut, ruumiit, kivet, hiekan, puut– kolossaaliseksi säkiksi, Albinonin Adagion soidessa taustalla.
Okei: kolme Eurojackpotia.
Tänään odottelin Salon Mariankadulla liikennevaloissa vihreää tämän näköisen vimpaimen takana:
En minä tiedä, kai tuo jokin mönkijä on. Tietenkin, jos sanon tätä "mönkijäksi", niin ei se kuitenkaan ole mönkijä, ja tekniikanmaailmaporukka alkaa valistaa minua asiasta. Enkä googleta. Mutta joka tapauksessa sen takaosassa olevassa koneistossa, jota vissiin vielä kutsutaan nimellä "moottori", luki "Polaris Pro Star". Hyvin ilmeisesti voitaneen sanoa tätä minimaasturia tai hardcore-golfrata-auto-futuro-hyrysysyä kompromissinomaisesti polarikseksi. Sovitaanko, että tämä on polaris? Polarikset ovat laskeutuneet asianmukaisesti jne jne.
Polarista kuskasi mustakypäräinen, lähinnä muurahaisen mieleentuopa tuntemattomaksi jäänyt pilotti, joka näytti ajoneuvon kokoon nähden koomillisen suurelta.
Siinä vaiheessa ymmärsin, mihin tulen tulevat Eurojackpot-voittorahani käyttämään. Tosin on vaara, että tarvitaan kaksikin Eurojackpotia, mutta todennäköisyydethän on tehty rikottaviksi, vähän niin kuin lait ja demokratian piiperrysperiaatteet, eikös!
Tuottaisin kaikkien aikojen messevimmän polarisprostarmönkijämadmaxelokuvan, jonka rinnalla taannoinen Fury Road olisi pelkkä teehetki. Enimmälti impro- ja dogmapohjalta, luonnollisesti. Estradille nelinumeroinen määrä eri värisiä ja mallisia polariksia, kuskeiksi (ja samalla kaikkiin rooleihin) maailman parhaat, asiansa satavarmasti ja millintarkasti osaavat stuntmanit ja cuntwomannit. Logistiikka kuntoon, kamerat kainaloon ja hiekkakuopalle kuvaamaan. Salaa, niin ei tarvitse ilmoitella kaikemmaailman viranomaisille, korkeintaan kuvauksissa kuolleiden omaisille. Siitä kun Helisnummen hautausmaan risteyksestä käännytään ja ajetaan jonkin matkaa, niin siinä vasemmalla on just sopiva paikka, en tosin tiedä, onko se kuoppa siellä enää, ainakin vielä 1991 oli.
Recci päälle, ja sitten rallattaisiin niin saatanan tavalla ristiin rastiin. Avainkohdat olisi sentään kuvakäsikirjoitettu hallitusti, storyboardit piirtäisi halvalla joku baltti mahdollisimman Hugo Pratt -henkisesti, jotta toteutus tapahtuisi lennokkaan fyysisesti! Kuvaustauoilla olisi tarjolla ainakin Morbier-juustua, kaalilaatikkoa, Lidlerinreichin sitä mainiota normandiasiideriä ja sökörinki.
"Polarispäristelijöiden Pieruparaati I":stä tulisi kompakti 70-minuuttinen, silkkana keskisormennäyttönä nykyisille kolmen tunnin tylsille suurtuotanto-supersankaroinneille: samalla tavalla kuin musiikkikappale ehtii aina sanoa sanottavansa kolmessa minuutissa, elokuvan maksimikestoksi riittää yli puolitoista tuntia, kun vain tekijät ovat asialla!
Historiamme jokaisen nostradamiaanis-johannesrevelatiivisen vision myriadinteen potenssiin aktualisoiva hiekanpölinä ja mukametallin (kuitenkin jotain muoviseosta ovat) kaikki mahdolliset nascarit kannattamattomiksi raiskaava kirahtelu jatkuisivat tasan nonstop, suvannoitta, vailla pienintäkään aristoteliaanista tai tsehovistista kliimaksiajattelua: elokuva olisi voimassa tasan niin kauan kuin polariksia riittää. Mistään ei kilpailtaisi, mitään ei tavoiteltaisi, mitään "joukkueita" ei olisi. Jokin panokohtaus voisi ehkä tulla kyseeseen, mutta sekin suoraan vhs-extroihin. Kaikki vastaan kaikki on aina riittänyt, riittää, ja tulee riittämään. Mitään ei tehtäisi 3D:llä CGI:llä, kaikki käsityönä. Ajettaisiin vain apinan raivolla silkan jokamiesnaisdavidbowieluokan primitiivikiimassa, piste! Viimeinen puolituntinen olisi jo melkoista pujottelua savuavien ja palavien polariksienraatojen keskellä, joskin romua kasattaisiin filmauksen edetessä erilaisiksi rampeiksi ja hyppyreiksi, jotka mahdollistavat kerrassaan henkeäsalpaavat voltit ja polarisschalkovit ryskeen ja runkseen keskellä.
Ennen pitkää se kaikki kauneus olisi ohi, ja areenalle jäisi se viimeinen polaris, jonka kuski murjoisi lekalla molekyylitason päreiksi. Viimeisessä kohtauksessa kamera loittonee, paljastaa koko hävityksen laajuuden, jättimäiset nosturit nostavat hiekan alle asetetun pressun ja paketoivat aivan kaiken –polariksenromut, ruumiit, kivet, hiekan, puut– kolossaaliseksi säkiksi, Albinonin Adagion soidessa taustalla.
Okei: kolme Eurojackpotia.
maanantai 2. tammikuuta 2017
Yxi paras aikuisten tawara
Yllättävässä määrin ihan valveutuneet järkevikötkin nykyisin räpläävät ehtimiseen luuria, kun ollaan kokoonnuttu hiukankin isommin yhteen oikeasti olemassa olevien ihmisten kesken. Joka ristuksen pimahduksen jälkeen käsi viuhahtaa kännylle Lucky Lukeakin nopeammin, ja koko universumi jää taka-alalle, kun 4,7 tuuman Retina HD 3D:stä tulee prioriteetti 1.
Kuulumisia ei yksinkertaisesti voi kertoa näyttämättä omasta dildosta vartinmittainen diashow. Siinä sitä sitten tihrustellaan yhdessä poskikosketusta kaihtaen, kun kaveri lääppii ja kallistelee skriiniä. Yleensä kuvakavalkadista nähdään noin 20%, kun kattovalo tai aurinko osuu juuri pahasti. Joskus pysähdytään kuuntelemaan riisinjyvän kokoisen kajarin kautta modeemin ja Commodore 64 -kasettipelin kuuloista kihinää, jonka tunnistaa musiikiksi vaivoin.
Illanvietoissa minun puhelimeni pysyy eteisessä takin taskussa, mieluiten jää kotiin. Neljäsosatuttujen työviestit tai feissarin digitaaliset juhlapäivämassatoivottelut eivät saa mennä analogisten ystävien edelle. Ei tämä ajattelu minusta luddiittia tee. Ystävien tuhannet sanat sanovat enemmän kuin kusiset kuvat muutaman sentin skriiniltä.
Yhdysvaltain entistä presidenttiä Calvin Coolidgea mukaillen: I choose not to be available. Mieluummin läsnä tusinalle kuin tavoitettavissa tuhannelle.
Kuulumisia ei yksinkertaisesti voi kertoa näyttämättä omasta dildosta vartinmittainen diashow. Siinä sitä sitten tihrustellaan yhdessä poskikosketusta kaihtaen, kun kaveri lääppii ja kallistelee skriiniä. Yleensä kuvakavalkadista nähdään noin 20%, kun kattovalo tai aurinko osuu juuri pahasti. Joskus pysähdytään kuuntelemaan riisinjyvän kokoisen kajarin kautta modeemin ja Commodore 64 -kasettipelin kuuloista kihinää, jonka tunnistaa musiikiksi vaivoin.
Illanvietoissa minun puhelimeni pysyy eteisessä takin taskussa, mieluiten jää kotiin. Neljäsosatuttujen työviestit tai feissarin digitaaliset juhlapäivämassatoivottelut eivät saa mennä analogisten ystävien edelle. Ei tämä ajattelu minusta luddiittia tee. Ystävien tuhannet sanat sanovat enemmän kuin kusiset kuvat muutaman sentin skriiniltä.
Yhdysvaltain entistä presidenttiä Calvin Coolidgea mukaillen: I choose not to be available. Mieluummin läsnä tusinalle kuin tavoitettavissa tuhannelle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)