Stand-upin problematiikasta

Täysi pubillinen eri ikäisiä, joulukrapulaisia ihmisiä pakottaa kompressointiin. Keskittymistä ja yleissivistystä vaativan setin heittäminen heterogeeniselle, hankalimmalle mahdolliselle yleisölle on hullun hommaa, ja mikäs siinä. Hälinän keskeltä erottuakseen on ylimääräistä energiaa käytettävä paitsi extra-artikulointiin, myös rutiinien tilanteenmukaiseen ex tempore -stilisointiin. Nyansseilla, rytmityksellä ja tauoilla pelaaminen käy mahdottomaksi. Kun vielä yleisön äänekkäimmistö on huhtivaalitulosta reflektoivaa ja manifestoivaa kansansegmenttiä, on aiheellista esittää, sopisiko stand-up -koomikon tilalle sittenkin perinteisempi vitsinkertoja tai petomaani.

Pään toistuva lyöminen enimmälti tuntemattomien ihmisten muuriin on silti hieno, puolihengellinen kokemus, jossa sana tulee kortisonipiikiksi lihaan. Puhuja ajautuu verraten nopeasti transsimaiseen välitilaan, harmaaseen ei-mihinkään, jossa kaikki paitsi seuraava lause menettää merkityksensä. On kuin olisi loukussa penkkaan ajamassaan, katolleen jääneessä autossa. Turvavyöleikkurissa on Speden kuva, ja housuihinsa paskominen toisi tilanteeseen edes jonkinlaista, periksiantavaa helpotusta. Vaimeat yksittäisaplodit siellä täällä ja yksinkertainen hämmentyneisyys ovat itsestäänselvä oletusarvo: naurussa kun on pohjimmiltaan kyse lammasmaisesta lumipalloilmiöstä. Kvaliteetti, ei kvantiteetti. Andy Kaufmanin haamu kuiskii korvaan, että ei hätää, kyllä ne ainakin huomaavat, että olet nähnyt vaivaa ja treenannut. Pääsee puolimasturbatiivisesti kellumaan siinä outoudessaan, josta on jo kouluajoista saakka saanut kuulla.

Mitähittookukahitto-levottomuus, joidenkin selkeä sijaishäpeä, rajoittuneisuutensa ilmi välihuutelevat humalaiset naiset, se yksi jätkä, joka vain tuijottaa psykopaatin lailla, selkeästi bändin vuoron odottajat, paheksunnaksi tulkittavat mielenosoituksellisen vakavat ilmeet + kädet puuhkissa, missatut jutut, jotka ehkä aukenisivat seuraavalla kerralla, havahtuminen siihen, että on edelleen nelikymppisenä suht vitummoinen friikki. Kaikki edellämainitut palkintoja. 150-200 ihmistä on väkisinkin maailma pienoiskoossa, ja kun narri ei välttämättä hymyilekään, syntyvä tavallisten ihmisten hämmennys suo uniikkeja kicksejä, puhumattakaan niistä eturivin tukipilareiksi luettavista seisojista, jotka kuuntelevat uskollisina alusta loppuun, vaikka missaavatkin detaljivuosta huomattavan osan.

Tai ystävistä, joihin tietää uppoavan.

Kun sitten tunnin monologinsa jälkeen huomaa, ettei paineesta huolimatta ole sortunut halpahintaiseen ilmehtimiseen ja juttujensa lapselliseen alleviivailuun, jää jälkikäteen jäljelle voittajan tunne, punk-hengen ja valveutuneen individualismin orgasmi. Jos olisi elänyt 30-luvun Saksassa, olisi ehkä sittenkin uskaltanut sanoa niille natseille, että haistakaa paska. Ehkä.

En minä Sinua kadehdi, Ismo.

"Karjalauman ei tarvitse nauraa." (Daniil Harms)

Terv. Janne Kuusinen
Arrogantti stand-up -elitisti