keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Varauksetonta hehkutusta VII: Arto Salminen

Aivan liian aikaisin keskuudestamme poistunut Arto Salminen (1959-2005) julkaisi kirjailijanurallaan kuusi suhteellisen lyhyttä, n. 150-200 -sivuista romaania. Netin kuvahaussa seilaillessani panin merkille, miten monessa otoksessa Salminen jaksaa hymyillä. Halusin liittää tähän varauksettomaan hehkutukseeni nimenomaan tämän oheisen, ilmeisesti virallisen kirjailijakuvan, joka kuvastaa parhaiten Salmisen terävyydessään vertaansa vailla olevaa tuotantoa.

Älkää silti erehtykö luulemaan, että mies on tosikko, ja hänen kirjansa vakavia. Ainakin minulle hän on ihailtava pokkanaamahumoristi, joka läiskäisee pahaa-aavistamattoman ja -aavistavankin lukijansa silmille tasan sen liitoksistaan ratkeilevan suomalaisen yhteiskunnan, jonka mäskeissä ryvetään ja taaplataan vaihtelevalla menestymättömyydellä. Inhorealismi on vallalla, mutta älkäätte sortuko haukkumaan Salmista "rankistelijaksi": minkä hän voi sille, että todellisuus on rankka? Haluaisin myös nostaa Salmisen jo ajat sitten mitääntarkoittamattomaksi kilpistyneen "kulttikirjailija" -termin yläpuolelle: tämä mies on enemmän, paremmin, ja oikeasti.

Mikäli Salmisen "Kootut teokset" -kirjaboksi tulee vastaan, älkää edes epäröikö, vaan ostakaa ja iskekää tuo jo harvinaiseksi käynyt tiiliskivi sinne paraatipaikalle Erno Paasilinnan, Juha Seppälän ja Kurt Vonnegutin lomaan. 

Sain kimmokkeen koko Salmisen tuotannon lukemiseen Jorin kirjablogin kautta. Kiitokset Jorille, ja klikatkaa edellisen lauseen linkkiä jooko: kirjablogit ovat nähkääs juuri sellaista nettisisältöä, jotka parantavat valveutuneiden ihmisten elämänlaatua. Maassamme julkaistaan vuosittain satoja kirjoja, ja nimikeviidakossa niitä helmiä etsiessä vertaissuositukset Netissä ovat kullanarvoisia. 

Vuonna 1995 julkaistu esikoinen Turvapaikka oli oma ensikosketukseni Salmisen tuotantoon. Itsekin pakolaisten vastaanottokeskuksessa työskennellyt Salminen maalailee mustien ja valkoisten ihmisten harmaasävyjä täynnä olevaa arkea viiltävin, toteavin siveltimenvedoin. Salmisen tyyli on mielestäni jo tässä kirjassa ikäänkuin "valmis": ei häntä oikeastaan tunnu erityisemmin kiinnostavan mikään juoni tai dramaturgiset kaaret. Onpahan vain sopivan mittainen viipale tiettyjen ihmisten elämää, eräänlaisena katharsiksena zairelainen ämmä, jos sekään. Henkilöiden luonteet ovat juuri sopivasti "hyvä" ja "paha" -latistusten tuolla puolen. Tämä on mielestäni Salmisen kirjoista maanläheisin ja humaanein: vielä ei juonitella ja kyynärpäätaktikoida niin paljon kuin myöhemmissä kirjoissa. Mistään ei aleta, mihinkään ei loputa: ei elämä ole mikään aristoteliaaninen, kolmiosainen joulupaketti!

Varastosta (1998) on nyt sitten tulossa ihan elokuvakin, minkä innoittamana tästä on saatu peräti pokkarimuotoinen uusintapainos! Salmisellahan oli ilmeisesti maine "Suomen parhaana huonosti myyvänä kirjailijana"... Varasto onkin jo raadollisempaa tarinointia syrjäytymisestä ja selkäänpuukottamisesta. Niin: ja nimikin on kuvaava sanaleikki myöhemmän kirjan "Lahti" tapaan. Jollain tavalla tämä on ehkä myös "varmin" Salminen, eli kirjan pystyy helposti lukemaan myös hah-hah -hauskana, kesäteatterinäytelmänomaisena paasilinnaspedeilynä, hauskoine, kirosanojakin sisältävine äijärepliikkeineen. Ehkä tämä onkin suosituin Salmisen tarina juuri sen moninaisten tulkintamahdollisuuksien vuoksi. Teatterimaailmassahan Varaston näytelmäversio oli suuri hitti, mutta ainakaan itse en kertakaikkiaan pysty menemään katsomaan yhtäkään Varasto-näytelmää minnekään, mikäli en etukäteen varmasti tiedä, että Salmisen romaanin idea on sisäistetty oikein, ja meininki on tarpeeksi brechtiä.

Tässä välissä tunnustan oman heikkouteni. Varastoa lukiessa minua häiritsivät suunnattomasti paikoin päällekäyvät mielleyhtymät siihen "Samu Sirkan Joulutervehdyksen" jokavuotiseen Aku Ankka -piirrettyyn, jossa Aku pakkaa liukuhihnalla lahjoja vaihtelevalla menestyksellä.

Paskateoriaa (2001) taas tuskin ihan heti nähdäänkään (leffa)teattereissa. Nyt on menty varaston lämmöstä aimo annos kylmempään suuntaan, kuvitteellisen roskalehden toimitukseen. Salmisen mestarillisuus ihmistyyppien liioittelevana kuvaajana puhkeaa kukkaan tässä kirjassa, tapahtumien keskiössä ovat lahjonta, narsismi, mediahuoraaminen ja opportunismi. Merkitystä on vain sillä, kenet tuntee ja keiden persettä nuolee. Tämä on eturessu siinä pajatsossa, jonka Salminen tyhjentää myöhemmin Kalavale-kirjassaan. Yhdyn myös heihin, joiden mielestä kirjan aloitus on iskevyydessään suomalaisen kirjallisuuden historian parhaimpia: "Tapansa kullakin: Jasmine pieri nussiessaan." Pienimuotoisen "loppuratkaisun" Salminen myös tarjoaa, muttei mitään spektaakkelinomaisia deus ex machinoja tarvita, kun ihmisten riisuminen tekstitse riittää. Paskateoria tarjoaa jo kunnon ecce homoa, kun mieli tekee hardcorempaa Salmista optimismi- tai idealismikohtauksen iskettyä.

Ei-kuori (2003) onkin sitten mielestäni Salmisen kirjoista raain, alastomin, kyynisin ja nihilistisin sairaskertomus. Henkilöiden eläimellinen omanedun tavoittelu heikkoja lähimmäisiään ja jopa omia sukulaisiaan kohtaan panee lukijan mustahuumorintajun todella koetukselle, olletikin, kun Salminen viljelee hyvin vähän selkeää, tietoista huumoria. Tämä on Salmisen tuotannon teemumäki-kissantappomainen välikliimaksi. Halutessaan Ei-kuoresta löytää samanlaisia sävyjä kuin Todd Solondzin elokuvista, etenkin Happinessista (1998). Tämänkin kirjan alku on erittäin vaikuttava ja symbolinen: ihmisen rahantekovälineeksi valjastetun ravihevosen jalat putoavat hevoskuljetusvaunun lattian läpi auton liikkuessa, eivätkä kuskit huomaa. Hädissään sätkivästä hevosparasta lukiessa tulin viimeistään siihen johtopäätökseen, että mestarihan Salminen on. 

Lahti vuodelta 2004 on paitsi idé fixé -sanaleikki, myös selvästi jonkinlainen Salmisen pehmeä lasku juonellisuuteen. Tietenkään mitään tsehovilaisuutta ei ole luvassa, vaan kahdessa tasossa liikkuva isä-poika -tarina, joka tuo mieleen Juha Seppälän alkupään tuotannon rehdinlakonisen äijäkerronnan. Aiemmat Salmisen kirjat ovat kuitenkin niin vahvoja, että Lahti tuntuu väkisinkin hieman laimealta niihin verrattuna. Salminen pohtii kuitenkin taidokkaasti riviensä välissä mm. sitä, mikä tässä maailmankolkassa loppujen lopuksi enää kannattaa. Ei näemmä ainakaan yrittäminen. Myös armeija on olennaisessa osassa, mutten oikein saanut intti-juonikudelman lankojen päistä kiinni: sinänsä kiehtova, salaperäisyyttä tiukkuva idea siitä, ettei meille välttämättä kerrota kaikkea, olisi ehkä sittenkin vaatinut jotenkin riuskemman otteen, edellisten romaanien malliin. Mutta oikein hyvä kirja silti. 

2005 ehti Salminen julkaista vielä Kalavaleen, josta käytän kursailematta määritelmää "joutsenlaulu". Lahti olisi ollut Salmisen tuotannon päätepisteenä harmillinen puolipiste, nyt mies lähti upeimmalla mahdollisella tavalla, kirjallinen keskisormi huutomerkkinä pystyssä. Kalavaleessa hän on jo päässyt juonikerrontaan kiinni, muttei mitenkään väkinäisesti, koska "Auschwitz" -nimisen tosi-tv -ohjelman teon ympärille kutoutuva tarina tavallaan juonittaa itse itsensä. Salminen ottaa kantaa kyseenalaiseen ääliöviihteeseen, ihmisten typerään lammasmaisuuteen, mainoskielen merkityksettömyyteen, X-sukupolven mulkkuihin ja vaikka mihin niin häikäisevästi, että verkkokalvot palavat. Erityisen merkillepantavaa on myös Salmisen taito kuvata kauniin, mutta säälittävän tyylittömän naisen ihmistyyppiä Oona-hahmonsa kautta - ja vielä minä-muodossa! Taitaapi olla paras miehen kirjoittama minä-muotoinen nainen suomalaisessa kirjallisuudessa koskaan, nimittäin! Itse näin tämän romaanin vyörytyksessä silkkaa apokalyptistä lopun alkua, jossa ainoa pieni järjen pihaus edustaa mennyttä aikaa, suurta ikäluokkaa, vanhuudenhöperyyttä. 
  Nyt, syksyllä 2011, luin jostain, että Big Brother -ohjelmassa oli annettu sähköiskuja kilpailijoille. Kalavale on ajankohtaisempi ja tärkeämpi kuin koskaan: lukekaa tämä klassikko, satiirinen hätähuuto järjen puolesta. 

Hyvä olisi poliitikoilla ja "päättäjilläkin" olla Salminen hallussa. Harvalla lie: A.Stubbkin lukee vain Klingeä. Mikäli jätät Arto Salmisen kirjan kesken, koska "siinä tapahtuu ihan hirveitä, yäk", vika on tasan sinussa itsessäsi. En suosittele peiliin katsomista, sillä eihän silmät kiinni mitään näe.

5 kommenttia:

  1. Erinomainen kirjoitus! Salmisen teksti ei ole kaunista, mutta se on kuitenkin vain sitä, mitä hän on itse nähnyt. Kauhistelu tyyliin "en minä halua tuollaisesta lukea" tarkoittaa vain samaa kuin silmien sulkeminen yhteiskuntamme todellisuudelta. Vaikka tapittaisi tiukasti telkkaria suljettujen verhojen takana kuulokkeet korvillaan, niin kyllä sitä vaimoa silti hakataan seinän takana ja alakerrassa isi pujahtaa tyttären peiton alle.

    Minulla on vielä kolme viimeistä kirjaa lukematta, mutta tokkopa maltan pitkään niitä odottaa.

    VastaaPoista
  2. Ainakin meikäläiselle tuli Turvapaikan lukemisen jälkeen semmoinen lumipalloefekti, että pakkopakko heti mulle loput Salmiset tänne nyt! Tällaista sattuu harvoin, viimeksi Vonnegutin kohdalla 11 vuotta sitten.

    Hyllystäni löytyy "Ihmisiä telineillä", mutta sitä en taida uskaltaa koskaan lukea: jos vaikka sattuisi tämä sama ilmiö, ja sehän olisi menoa...

    VastaaPoista
  3. Mahtava kirjoitus tärkeästä kirjailijasta!

    Olen samaa mieltä, tätä pitää uskaltaa lukea. Ymmärrän kyllä silti, jos joku ei halua näitä lukea inhottavuuksien vuoksi, minkäs sille mahtaa. Mutta minä itse henkilökohtaisesti haluan voida katsoa näitä totuuksia silmiin. Salmisen kirjoissa on niin paljon totta, vaikka ne fiktiota ovatkin. Niiden maailma on totta ympärillämme, joka päivä.

    Toistaiseksi Kalavale on minun suosikkini Salmiselta. (Olen lukenut jo kolmesti...) Turvapaikka on vielä lukematta, mutta eiköhän se tässä syksyn mittaan tule luettua.

    VastaaPoista
  4. (Liekö järkeä näin vanhoihin postauksiin kommentoida, mutta kommentoinpa silti.)

    Olen nii-in samaa mieltä jokaisen kirjan kohdalla, että oksat pois. Salminen kirjoitti inhimillisintä ja yhteiskunnallisesti tärkeintä tavaraa sitten Linnan ja Joensuun, miksei Seppälänkin. Klinge syököön rusettinsa, historia ja sitä myöten tulevaisuus eivät tapahdu empirekortteleissa.

    Jännää on, että Paskateorian loppu alkoi suunnata Seppälän nykyisten teosten kaltaisiin ulottuvuuksiin, jonnekin sinne sodomagomorralaisen apokalypsian tietämille, mutta sitten mies palautti kaiken tärähtäen maan pinnalle varsin kusenhajuisella Ei-kuorella.

    Lahti tuntui ensin tosiaan jotenkin suutarilta, mutta kyllä se sittemmin on löytänyt paikkansa jatkumossa. Kalavale on jo niin toteutunutta tavaraa kaikin puolin, että se sattuu.

    En muuten snaijannut, että Varasto olisi kaksimerkityksellinen niin kuin lahti -- ehkä siksi, että sen pitäisi sitten olla Varkaisto tai Varastamo tms. Tai sitten kielikorvani on taas tukossa.

    VastaaPoista
  5. Ei hätää, eihän näissä blogiteksteissä sen kummempaa viimeistä käyttöpäivää ole, ja onhan Salminen joka tapauksessa ajaton!

    Mieli tekisi jonain viikonloppuna tehdä paavoväyryset lukemalla Salmisen koko tuotanto. Sehän on täysin mahdollista, niin ihailtavan kompaktisti mies kirjoitti. Tuntuu, että lyhyys ja ytimekkyys korostuvat mieltymyksissäni vuosi vuodelta enemmän. Miksi kaiken pitää nykypäivänä olla kirjallisuus- ja elokuvapuolella niin venutettua ja pitkää? Missä ihmeen vaiheessa viisisataasivuisuus ja kaksituntisuus pääsivät livahtamaan joksikin ihme standardeiksi?

    Eikä "Koottuja teoksia" vaan näy missään edelleenkään...

    VastaaPoista