Olin tänään kotikaupungissani Salossa iltapäiväkävelyllä Stevie Wonderin kanssa. Kelpasi siinä nollakelillä töpötellä, aurinkokin paisti mitä ihanimmin. Puolivälissä Inkerinkatua Stevie pysähtyi äkkiä ja totesi minulle: "Janne, vaikka olen täysin sokea, olen satavarma siitä, että elätte hyvinvointivaltiossa". "Miten niin?" kysyin. Siihen Stevie tokaisi, että "Tunnen sen jaloissani".
Ja toden totta. Oli alkuiltapäivä, ja maisema oli kuin lumesta tehty labyrinttipeli. Lumivuoria oli siellä täällä, mutta joka ainut näköpiiriin sattunut väylä oli auki. Aurattuja katuja oli silmänkantamattomiin. Jossain naiskauppavaltiossa minun ja Stevien olisi pitänyt tarpoa Helsingin- ja Turunteitä myöten (jälki)polviin ulettuvissa hangissa 0,2 a/s:n vauhtia (= askelta sekunnissa)
Lumi yllättää autoilijamme joka vuosi. Mutta sen lisäksi me kaikki olemme lumisokeita. Pysähtykää joskus katsomaan noita kadun vieriin pakattuja lumivuoria ja miettikää. Meille sähkö tulee pistorasiasta ja leipä kaupasta, mutta myös lumikasat paakkuuntuvat itsestään rotuaareille yön aikana.
Osaammeko yhtään arvostaa sitä, että aseemme ovat auroina?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti