Hyvinvointimme manifestoitumisesta

Olin tänään kotikaupungissani Salossa iltapäiväkävelyllä Stevie Wonderin kanssa. Kelpasi siinä nollakelillä töpötellä, aurinkokin paisti mitä ihanimmin. Puolivälissä Inkerinkatua Stevie pysähtyi äkkiä ja totesi minulle: "Janne, vaikka olen täysin sokea, olen satavarma siitä, että elätte hyvinvointivaltiossa". "Miten niin?" kysyin. Siihen Stevie tokaisi, että "Tunnen sen jaloissani".

Ja toden totta. Oli alkuiltapäivä, ja maisema oli kuin lumesta tehty labyrinttipeli. Lumivuoria oli siellä täällä, mutta joka ainut näköpiiriin sattunut väylä oli auki. Aurattuja katuja oli silmänkantamattomiin. Jossain naiskauppavaltiossa minun ja Stevien olisi pitänyt tarpoa Helsingin- ja Turunteitä myöten (jälki)polviin ulettuvissa hangissa 0,2 a/s:n vauhtia (= askelta sekunnissa)

Lumi yllättää autoilijamme joka vuosi. Mutta sen lisäksi me kaikki olemme lumisokeita. Pysähtykää joskus katsomaan noita kadun vieriin pakattuja lumivuoria ja miettikää. Meille sähkö tulee pistorasiasta ja leipä kaupasta, mutta myös lumikasat paakkuuntuvat itsestään rotuaareille yön aikana.

Osaammeko yhtään arvostaa sitä, että aseemme ovat auroina?

Is it safe?

Hammaslääkärillä tai -hoitajalla käynnit antavat tervettä muistutusta siitä, miten tuska kiinni saa kenet vain haluaa. Aamupäiväinen visiittini oli sentään "vain" hammaskivesten kastrointi. Louhittavaa oli niin paljon, että vasemmasta alatakahampaistosta löytyi chileläinen kaivosmies.

Ikenien raapiminen, veren maku suussa ja ajoittainen pistely antavat puolimasokistista, mutta loppupeleissä huojentavaa osviittaa etuoikeutettuudestamme. Tokihan hammaslääketiede on saatu nykypäivään mennessä täysin kivuttomaksi, kiitos mm. erilaisten puudutteiden. Mutta jotain kiehtovaa siinä on, että edes välillä Kuningas Kivulle annetaan mahdollisuus muistuttaa itsestään. Suosikkini on poraamisen aikana jännittäminen: kohta terä saavuttaa hampaan hermon, mistä tulee niitä ihania vihlaisuja, ahhh! Noin kolmannella porauskerralla tämä yleensä tapahtuu. Sattuu ja tapahtuu.

Kannattaapi vain palauttaa siinä tuolissa mieleen kaikki vanhempien ja isovanhempien kertomat menneiden vuosikymmeneiden Poljettava Pora -klassikkotarinat. Yleensä niiden ajatteleminen riittää puuduttamaan henkisesti sen mitättömän kivunpoikasen, jonka 2010-luvun ihminen hammaslääkinnän yhteydessä tuntee.

Vanha äitimuorini (s.1937) onnistunee tyhjentämään pajatson, mitä tulee hammaslääkäritrauma-tarinoihin. Niiden toistuvina peruselementteinä ovat a) Hammaslääkärin odotushuoneeseen päästämä iso, levoton susikoira sekä b) Hammaslääkärin uhkaus, että jos et ole hiljaa, niin haen tuolta ulkoa vitsoja ja annan selkään. Kuunaan en kuitenkaan tule unohtamaan tarinaa, joka on kaiken alfabetiikan ulkopuolella. Siinä hammaslääkäri katsoi tarpeelliseksi käyttöönottaa virkkuukoukun mallisen neulan, hookata sillä hampaan hermon - ja alkaa riuhtoa sitä esiin. On kuulemma täyttä totta, ja sattui. Jo em. anekdootin kirjoittaminen sattuu.

Pointtini? Kestäkäämme nuo ajoittaiset runkseet ja vihleet suussamme, ne ovat small potatoes. It is safe.

Miksei muuten hullujenhuoneen hoitajan tai lääkärin englanninkielinen nimitys ole "mentist"?

Ruispalanoia

Osa täkäläistä über-hyvinvointia on se, että ruispalat pitää voida ostaa kaupassa just' minuuttipari sitten paikan päällä kypsennettyinä. Ruispala-muovipussien tulee olla sisältä ihanasti höyryyntyneet. Huononäköisen vanhison taas on saatava tuntea käsissään miellyttävä lämpö heidän minuuttitolkulla painellessaan ja möyhiessään tarjolla olevia leipiä. Kyseessä ovat kansalaisoikeudet ja myyjän velvollisuudet, ei vähempää.  Jos ei höyryä löy'y, niin känttyähän se on, ja tunkiolle menee. Sitä ennen leivät joutuvat olemaan yön yli tavaratalon roskiksessa, mutta onneksi Securitatenin aseistettu kuulapäävartija pitää ilmaisen leivän dyykkaajat, spurgut ja muut kansalaispalkanhaluajat etäällä.

Tietenkin vastakypsennetty, supertuore leipä on tavoittelemisen arvoista arjen blowjobbia. Mutta pakkoko noita ruispaloja on olla tusinan verran yhdessä pussissa? Kuuluuko ruispalojen konseptiin se, että ruokkisin samasta pussista myös paikallisen jalkapallojoukkueen tai Mumbain katulapset? Vai onko oletusarvona sittenkin, että jokaisellahan meistä on vähintään seitsemän lapsen lestadiolaisperhe ja kahden muijan siamilais-lestadiolaisvaimo kotona? Entäpä sitten tuo aina parillinen palojen määrä? Että kai sinulla sentään joku kumppani on, hä? Pakkoko piruilla on, elintarviketeollisuuden!

Kyllä, olen huomannut myös ns. runkkarin ruispalapussin, joka sisältää "vain" kuusi palaa. Neljäkin riittäisi, mutta eipäs nipoteta. Vaan ovatko kyseiset kuusi palaa yhtä tuoreita kuin tusinoittain ja isomminkin kolmellajaollisin numeroittain myytävät ruispala-shangri-la:t? Eivätpä olekaan, koskaan! Bruttia on setti, kauttaaltansa! "Kuivaina on sinun leipäsi syötävä, yksinelois' valinnut inehmo, ja perhepakkaukseen erehtyessäis viipaleista viimeiset homeisna mäystämään jou'ut!"(V.A.Koskenniemen reinkarnaatio 2011)