Dialogien toimivuudesta

Kun kahdenkeskisessä kommunikaatiossa jokin ihan pöljäkin temppu toistetaan tarpeeksi monta kertaa, syntyy väistämättä hauskaa.

Halikossa toimii vielä toistaiseksi mielisairaala. Tästä johtuen keskusta-alueella näkyy väkilukuun nähden suht sakealti ns. "osastojen miehiä" ja naisia. Tänään äidyin kebab-pizzeriassa sivukorvalla kuuntelemaan työn touhussa olevan (suomenkielentaitoisen) kebab-myyjän sekä hieman hämärillä lauseilla kommunikoivan (todennäköisesti) osastojen miehen välistä sanallista vuorovaikutusta.Ei jälkeenmainittu epäselvä ollut, ennemminkin hiljainen, hiukan piipittävä.

Se, että kebab-myyjä ei kertaakaan kuullut tai tajunnut osastojen miehen lauseita heti, vaan joutui sanomaan joka ainoana repliikkinään "Hä?", "Mitä?" tai "Tä?", oli lähtökohtaisesti ärsyttävää, mutta noin kymmenennen peräkkäisen toiston kohdalla alkoi meikäläisen pokka pettää ihan holtitta, robotoituneen "keskustelun" väkisinkin hauskistuttua. Iloisena huipennuksena osastojen mies maksoi kolikoilla: niitä siinä tiskillä sitten poistuessani setvivät. Poistuin hyväntuulisena, tosielämän davidlynchmäinen pulttibois -momentti oli saanut kasvoilleni pitkäkestoisen hymynkareen.

Ainakin tusinan verran perättäisiä lauseitaan se mies toisti myyjän sanottua että hä. Mahtoikohan hän sittenkin vain vedättää? Joka tapauksessa ennenkuulematon tapaus.

Pamiston edustajat

Apteekissa kävin. Yksi reseptilääke-tiskeista oli suljettu, mutta siinä touhusi silti farmaseuttitäti. Hän valmisteli jonkinlaista lauantaipussia, johon kuului noin tusina erilaista lääkettä. Niiden joukosta erotin pakkauksen, jonka kylessä luki se pamahaineinen "Diapam".

Eli ei muuta kuin heti vilkuilemaan ympärilleen, kelle paikallaolijoista em. Farmasian Parhaat -pussi päätyy! Tietenkin! Tuo mummo? Ei: kuulin hänen puhuvan sydänlääkkeistä. Entäpä tuo huppariteini? En usko: pärski, niiskutteli, eivät ne kaikki ole syyllisiä tai narqqareita. Bleiserijätkä? Ääh: meni suoraan kassalle maksamaan perus-Buranansa. Vieressäni seissyt toimitusjohtaja? Odottikin vaimoansa, joka oli myös täysin normaali, jakkupukumui'a.

Luulenpa, rakas Watson, että pussi päätyi kulmassa odotelleelle herrasmiehelle. Vihreät molskihousut, Marimekon terranväriset saappaat, hyppykeppi. Pinkki stetson, jonka lieristä roikkui aussi-korkkihattuisaan tapaan kuolleita rotan sikiöitä. Armeijan pomppa -54, kapteenin natsat hihoissa, alla Austin Powers -henkinen röyhelöpaita, rinnuksessa syaanimagenta-pilkullinen plastron. Otsassa ulosteella töhritty hakaristi, kylätetiijätte. Silmillä stereokkeli, nenun alla Edding-tushilla markkeeratut magnum-viikset. Luetteli siinä pomppiessaan vinkuvalla mikkihiiriäänellä vanhoja jääkiekkotuloksia, väliin randomaalisia kirjaimia ja imaginaariäänteitä, aikansa kuluksi, luulisin. Aika ajoin hän tööttäsi paineilmatorveaan tai ralisteli räikkäänsä. Sepaluksesta kurkisti tuskaansa sinertävä jortikka, joka oli kiveksiä myöten kuristettu nailonlangasta tehtyyn hirttosolmuun. Lanka taas oli sidottu oikeaan ranteeseen, mikä teki peniksestä eräänlaisen marionetin. Pulisongitkin oli.

Jaa-a. Jostain ne stereotypiat syntyvät. Otin dentaaligeelini, katosin horisonttiin, enkä koskaan saanut tietää varmaksi, kenelle pamipussi meni.