Helmikuun uutispommi

Ilmastonpuutos

Tänään pitää kuulemma pitää jälkeläiset sisällä klo 11:n ja 15:n välisenä aikana, sillä UV-säteily on korkeimmillaan yli 15 vuoteen.

Perhana. Pitää pidättäytyä masturboinnista vielä 2 tunnin ja 9 minuutin ajan.

Jos syytä paniikkiin olisi, siitä ei tiedotettaisi mediassa. Paniikin välttämiseksi ilmoitetaan siis, ettei syytä paniikkiin ole. Paniikin välttämiseksi katsotaan myös parhaaksi arkipäiväistää ääri-ilmiöt. "No tämä nyt oli vain tämmöinen syöksyvirtaus." "Näissä osissa maata UV-säteily saattaa olla hieman normaalia korkeampi." "Tällaisia kelejä oli myös maaliskuun 28.:ntena päivänä 1922, joten ilmastonmuutoksesta ei ole kyse, höpsöt." "Hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää."

Vapaalehdykkäsoitinta soittava muusikkoystäväni arvioi, että meillä on aikaa noin 20 vuotta. Itse petrasin 50:een. Toki oli hiukan omaa samulinia ojassa, on nähkääs sangen mukavaa tämä eläminen loppujen lopuksi. Ja pitäähän sitä optimisti olla.

Digitaalinen hiljaisuus

Luonnossa ei esiinny täyttä hiljaisuutta. Aina on jokin peruskohina jossain päin kuuntelijaa. Huoneen ääni, naapureiden muminointi seinän läpi, kaukainen auto, linnut, tuuli, vesijohdot, vaatteiden suhina, hengitys, sydämensyke, aivoverisuonten kurle, vaikun syntymisen ääni korvakäytävässä(!). Esim. audio-studiotyöskentelyssä sangen nopeasti tutuksi tulee kuitenkin digitaalinen, keinotekoinen täyshiljaisuus, jossa ei kuulu kertakaikkiaan mitään, vain äänityhjiö. Kuulokkeilla sitä kuunnellessa kantautuu korviin vain veren kohina päässä. Käytännön esimerkki digitaalisesta hiljaisuudesta löytyy esimerkiksi Madonnan Bond-tunnussävelmän parista kohdasta, tai vaikkapa testi-CD:ltä. Koska ihmisen korva on tottunut evoluutioitsekin semmoiseen pieneen, määrittelemättömän kuuluvaan audio-eioo:hon, tuntuu LP-levyn äänenlaatu "luonnollisemmalta" kuin CD:n.

Digitaalinen hiljaisuus on myös 2000-luvun länsimaisen tietoähky-yhteiskunnan ihmisten välillä. Soita hänelle: varattua piippaa, puhelin ei ole päällä, tai sitten tavoittelemasi henkilö puhuu parhaillaan toista puhelua, odota hetki, minkä jälkeen "lyö luurin korvaan". Jätät vastaajaan soittopyynnön. Ehkäpä hän soittaa sinulle takaisin? Paskanvitut, sano haikosen kimmo. Entäpä tekstari: perille menee, ilmoittaa luuri. Muttei reaktiota. Yrität ehkä uudelleen niin, että viestisi loppuu kysymysmerkkiin? Ei edelleenkään reaktiota. Joten ei muuta kuin sähköpostin ääreen. Toivotonta: ei mitään vastakaikua. Sitten muistat, että ai niin, jos haluaa vastauksen, pitää loppuun laittaa, että "VP". Laitat, lähetät, ja vielä kaupanpäälle liitetiedosto-kuvan söpöstä koiranpennusta. Ei silti vastausta. Onhan e-mail toki jo hieman vanhentunut viestintämuoto, kun on niin nopea ja ilmainenkin vielä. Ja hankalasti vastattava: mehän tiedämme, miten ylivoimaisen raskasta on näpytellä O, K ja klikata sendiä. Viiden minuutin kuluttua sähköpostilaatikkoosi kilahtaa kaksi automaattiviestiä, joissa kerrotaan tavoittelemasi henkilön olevan lomalla ensi tiistaihin saakka. Kyseinen automaattiviesti ei tietenkään kerro, onko viestisi vastaanotettu. Hetikohta muistat, että ainiin!, sosiaalinen mediahan on nykyään syrjäyttänyt kaiken, niinpä tietenkin! Facebookissa panet tavoittelemallesi ihmiselle privaviestin, chatinkin tarkistat, turhaan. Hänen seinälleenkin kirjoitat pyynnön tarkistaa kaikki em. kommunikaatiomediumit. Panet merkille, että hänen tuorein FB-statuksensa on 7 minuuttia vanha.

Kun ei kolmeen tuntiin kuulu vastausta, turvaudut viimeiseen oljenkorteen eli Skypeen. Soi muutaman kerran, ja kas kummaa, puheluusi vastataan! Toisesta päästä ei kuitenkaan kuulu mitään, edes tervettä linjakihinää. Tietokone väittää silti yhteyden muodostetun. Möläytät mikkiin muutaman "haloo?":n hieman tätä vanhanaikaisuuttasi häveten. Ei vastinetta, vaikka läpi menivät varmasti. Koetat säätää ruudulle webcam-kuvan puhelusta. Se tulee. Kuolleissa harmaan sävyissä kylpevässä kuvassa erottuu kolkko, hämärä, kuplamuovilla vuorattu käytävä. Kattokruunu heiluu verkkaisesti. Käytävän päässä seisoo virtsalätäkön keskellä tumma, tutiseva hahmo, jonka tunnistat tavoittelemaksesi ystäväksi. Hän on kallistanut päänsä luonnottoman vinoon, lähes 45 asteeseen. Oudosti läpikuultava ystäväsi tuijottaa sinua lautasen kokoisin silmin. Tavoittelemasi henkilö ojentaa verkkaan kätensä kameraa, sinua, kohti, kuin apua pyytääkseen, sinua tavoitellakseen. Pian hän avaa suunsa, jonka edessä on handsfree-luuri. Webcam zoomaa kuin itsestään vain paljastaakseen, että raukan kieli on revitty irti, kuten myös korvat ja sormet. Allansa lilluva lätäkkö paljastuu pre-maksoittuneeksi verilätäköksi.

Tiedät hänen huutavan, mutta mitään ei kuulu. On vain digitaalinen hiljaisuus välillänne. Muutama kohinaraita räpsähtää ruudulle ennen kuin yhteys saa keskenmenon. Soitat 112. Varattua piippaa.

Jytky II

Vilpittömästi olen sitä mieltä, että Helsingin Sanomain Sami Kero
ansaitsisi Pulitzer-palkinnon, sillä tämä kuva kertoo enemmän kuin
sata meikäläisen blogitekstiä.

Dialogien toimivuudesta

Kun kahdenkeskisessä kommunikaatiossa jokin ihan pöljäkin temppu toistetaan tarpeeksi monta kertaa, syntyy väistämättä hauskaa.

Halikossa toimii vielä toistaiseksi mielisairaala. Tästä johtuen keskusta-alueella näkyy väkilukuun nähden suht sakealti ns. "osastojen miehiä" ja naisia. Tänään äidyin kebab-pizzeriassa sivukorvalla kuuntelemaan työn touhussa olevan (suomenkielentaitoisen) kebab-myyjän sekä hieman hämärillä lauseilla kommunikoivan (todennäköisesti) osastojen miehen välistä sanallista vuorovaikutusta.Ei jälkeenmainittu epäselvä ollut, ennemminkin hiljainen, hiukan piipittävä.

Se, että kebab-myyjä ei kertaakaan kuullut tai tajunnut osastojen miehen lauseita heti, vaan joutui sanomaan joka ainoana repliikkinään "Hä?", "Mitä?" tai "Tä?", oli lähtökohtaisesti ärsyttävää, mutta noin kymmenennen peräkkäisen toiston kohdalla alkoi meikäläisen pokka pettää ihan holtitta, robotoituneen "keskustelun" väkisinkin hauskistuttua. Iloisena huipennuksena osastojen mies maksoi kolikoilla: niitä siinä tiskillä sitten poistuessani setvivät. Poistuin hyväntuulisena, tosielämän davidlynchmäinen pulttibois -momentti oli saanut kasvoilleni pitkäkestoisen hymynkareen.

Ainakin tusinan verran perättäisiä lauseitaan se mies toisti myyjän sanottua että hä. Mahtoikohan hän sittenkin vain vedättää? Joka tapauksessa ennenkuulematon tapaus.

Pieni on isoa

Halikon R-kioskissa suuret kansankerrokset törmäilevät, mutteivät kohtaa. Sinne astutaan sisään keskeltä, suoraan vastapäätä palvelutiskiä. Keskikäytävään muodostuu näin ollen jono. Molemmin puolin keskikäytävää on kaksi samansuuntaista sivukäytävää. Käytävien rajoina toimivat hyllyt, kylmätilat ja pakastin. Tietenkin tämäkin R-kioski toimii myös postina (Itella).

Tänään se taas tapahtui. Olin jonon toisena, edessäni blondimui'a otti pakettinsa ja kävi. Hän kääntyi 180 astetta ja lähti härkäpäisesti tungeksimaan takaisin täynnä jonottajia olevaan keskikäytävään. Jostain syystä hirveän moni ihminen haluaa palata takaisin samaa tietä kuin tuli, onkohan se jotenkin geeneissä? Tekevätkö naiset sitä enemmän kuin miehet? Korottaako noin 1-2 metriä pidemmäksi muodostuva kävelymatka sivukäytävän käytön kynnystä liian drastisesti?

En minä vaadi sitä, että Thomas Moren Utopia-Halikossa pitäisi saada asua. On vain surullista, että kun maailmassa edes halikonrkioskillista ihmisiä ei saada käyttäytymään ja liikehtimään säntillisesti, järkevästi, niin miten ihmeessä viitsimmekin haikailla, että me kaikki seitsemän miljardia pystyisimme tulemaan toimeen tönimäti? Maailman halikonrkioskeissa kuolee viattomia ihmisiä joka sekunti.

Ihmispaholaiset (Invasion of the Body Snatchers) on klassinen kauhutarina, joka on filmattu ainakin kolmasti. Itse pidän eniten Philip Kaufmanin 1978 ohjaamasta versiosta, jonka huipentava otos korisevasta Donald Sutherlandista kuuluu ikimuistoisen jäätävään kauhuelokuvakuvastoon. Mutta ennen kaikkea: hyvin monta kertaa Halikon R-kioskilla käydessäni tulen ajatelleeksi, että em. elokuvan loppu onkin oikeastaan onnellinen.

"Voisitkos nyt helvetti poistua noista sivukäytävistä ja olla ryysimäti!"

 

Piiperrystä III: Token Black

Shakkipelin sotilaita kutsutaan joskus myös "moukiksi".

Pyyteettömät ja pyytäjät

Joskus 90-luvun lopulla, kun Helsingin linjuriasema oli vielä pummien kansoittama aukio (nykyisinhän se on feissaajien ja kaupustelijoiden kansoittama aukio), tuli kerran siinä laiturilla linja-autoa odotellessani eräs anorakkiraasu pyytämään viittätoista markkaa, kun täytyi kuulemma päästä mummon luo Espooseen syömään. Kyllä minulla kolme viitosen kolikkoa oli. 15mk oli kuitenkin kipurajan yläpuolella. Annoin kolikoista kaksi ja sanoin, että ota tosta kymppi, niin pääset alkuun. Kundi kiitti sanomalla, että "sul oli kädessä kolme vitosta, mikset sä antanu sitä viittätoista markkaa!"

Ole hyvä!

26.2.2011 noin klo 19.25 kaarsin autolla kotipihani parkkipaikalle. Rappukäytävästä tuli naapurin eukko, joka oli asunut viereisessä kämpässä muutaman kuukauden. Kuusissakymmenissä, punerva, vaaleahiuksinen silmälasipäinen mötyskä. Puolipuliämmä, mutta mitäpä tuosta. Oli ottanut nytkin varmasti jo hieman. Päätin, että nyt muuten tehdään tuttavuutta, kun siihen oven eteen kerran jäi seisomaan. Ennen kuin ehdin tervehtiä, kysyi hän jo, olisiko minulla muutamaa tupakkaa heittää, kun hän ei jaksa lähteä kauppaan. Vastasin reippaasti, että on, odota tässä! Hain asunnostani askin vierastupakkaa ja annoin sen, 0€. Olin kuulemma mukava.

Kertoi kohta akka panneensa merkille, että liikun pihalla autolla silloin tällöin. Jatkokysyi, että voisinko joskus kuskata häntä tuonne Prismaan, niin hän pääsee kauppaan, kun pyörällä on niin hankala mennä?

Ole hyvä!

Eikä kun semmoinen tunne minulla vaan on, ettei tämä jää tähän. Jos jonain päivänä en annakaan kyytiä, tai peräti puhun asiat halki selittämällä, että eiköhän vedetä raja nyt vaan niihin röökeihin, niin voipi olla, että ehkä jonain aamuna ompi Mersun kylessä naarmu tai johtotähti paskana.

Onko ihan kauhea synti, jos joskus tuntee vitutuksensekaista ymmärtämyksenkaltaista värinää kovien arvojen kannattajia kohtaan? No, toivottavasti menee nytkin ohi. Mutta pelkäänpä, että ystävällisyyteni tulee jossain välissä "kostautumaan". Annoin väärän positiivisen signaalin. Tai sitten positiivisen signaalin väärälle ihmiselle.

Kun ovikello soi, en avaa. Jos olette tulossa kylään, ilmoittakaa etukäteen. I feel blue nyt, pun intended, ja olo on hyvin epämiellyttävä. Vaikka ystävällinen olin. Ttumämuutan Linkolan naapuriksi. Janne Kuusinen saa sellaiset naapurit kuin se ansaitsee.

A _ _ _ _ _ _ _

Kyläkauppias Keskinen on kuulemma taannoin sekoillut kännissä jossain tv-ohjelmassa. Ilman muutahan asia kuuluu laajaan "Tähän kantaa ottaminen ei ole kansalaisvelvollisuus" -kategoriaan, mutta anekdoottiin sisältyy myös semmoista hieman ihmistäsuurempaa, jota mietiskelen usein ja pitkään.

Katsokaas kun. Ensin Keskinen on humalassa tv:ssä. Jotkut jaksavat paheksua, mihin Keskinen tyytyy vähättelemään, että kyllä kieltämättä hieman tuli otettua. Myöhemmin Keskinen pohtii viihdeuutisessa, miten hänelle maistuvat olut ja viini, etenkin kesällä.

Eikä sitten sen kummempia.

Missään vaiheessa Vesa Keskinen ei ole pahoitellut. Kahdeksan kirjainta, alkaa A:lla. Sanan mainitsemiseen olisi maamme lukuisilla mattimeikäläiskeskisillä useinkin syytä, muttei kukaan tästä enää uskalla valistaa, koska heidät leimataan homahtaviksi kukkahattutädeiksi ja päiviräsäsiksi. Keskisestä reflektoituu aikamme nokiaihmisen kuva. Anteeksi ei yksinkertaisesti kannata pyydellä. Tuon kurkkuuntakertuvan sanan lausuja alentaa tilannestatuksensa välittömästi muiden alle. Anteeksipyytäjä laskee automaattisesti suojakenttänsä, murtaa henkisen palomuurinsa, deaktivoi vittuiluvirustorjuntansa. Hän on vapaata, heikkoa riistaa miehille, äijille, periaateihmisille, moukille, narsisteille, you name it. Niinpä hän on pakotettu tyytymään vain jossain sivulauseen sivulauseessa mitäänmerkitsemättömään, yhdentekevään paskahousumuotoon "Sori", "Sorppa", "Zorge" tai "Zorgendahl".

Eikä tämä ole kielinatsismia, vaan yksinkertaisesti Kantin kategorisen imperatiivin light-version välttelemistä hyväänpyrkivän ihmisyyden nimissä.

Elämme soriasispotilaitten maailmankolkassa, missä anteeksi pyytämään erehtyvän on pakko näyttää samalla keskisormea. Ihan varmuuden vuoksi.

Tekstiviestiistai

Taidehankinta-kannanottoja Salon Seudun Sanomien tekstaripalstalta 31.1.-1.2.2011:

1) En ole koskaan käynyt Salon enkä entisen kotikuntani kunnanvirastossa, joten 32 000 euron taide jää näkemättä. Tekninen lautakunta, pitäkää päänne. Ostakaa kotiinne

2) Väärä asetelma. Miksi uuteen kaupungintaloon pitäisi mielestäsi hankkia uutta taidetta, kun esim. Halikon sairaalassa on Viljo Hurmeen tauluja suljetun osaston seinillä? Miksi 

3) Käykääpäs valtuuston väki kierroksella vanhoissa kunnantaloissa, niissä on läjäpäin arvotaidetta nyt tyhjän panttina. Vihreä kaupunki, kierrätys kunniaan

4) Taidehankinnoista. Jos olen pienissä varoissa, en osta kaunista taulua, vaikka taiteen ystävä olenkin. Säästän rahaa, ja kun on tarpeeksi ylimääräistä, hankin sen. Eikö olekin yksinkertaista

5) Ja kaupungintaloonhan ei tilata 32 000 eurolla lisää taidetta. Äänestän persuja. Ainoat, joilla on aivot. Ei lisää

Viime aikoina immuniteettini anonyymiä typeryyttä, sivistymättömyyttä ja pahoinvoinnin epäreilua kanavointia kohtaan on selkeästi heikennyt. Tämä tiistai meni pitkälti maatessa. Onneksi päivät ovat pitenemässä. Tulispa kevät ja tappais kaikki muut paitsi mut.

Shit-city Salo II

Vääntö Salon tulevaan kaupungintaloon mahdollisesti hankittavasta tai hankkimatta jätettävästä prosenttitaiteesta jatkuu yhä tulisena, joskin vain sillä ehdolla, etteivät nimettömät meuhkaajat joudu kohtaamaan taiteilijoita ja kulttuuri-ihmisiä silmätysten.

Tänään Salon Seudun Lintukotosanomien mielipidepalstalla "veronmaksajaksi" itsensä tituleerannut, terveiden elämäntapojen ja maalaisjärjen puolesta ennenkin kirjoitellut Pentti Kataja oli nytkin liikkeellä kunnioitettavasti omalla nimellään. Tekstin otsikko oli "Olemassa oleva taide kelvatkoon". Hän ehdotti, että tulevan kaupungintalon seinille ripustettaisiin vanhoja taideaarteita. Viljo Hurmetta, Uuno Eskolaa, Eemeli Niinistöä. Näin säästettäisiin viisinumeroinen summa, ja "löysäksi rahaksi" näin muuttunut prosenttitaidepotti saataisiin uudelleenohjattua vammaisille, vanhuksille, veteraaneille, lapsille ja pandakarhuille.

En niin hirveämmin jaksa enää meuhkata prosenteistä tai harrastelijametreistä. Seuraan vain sivusta ja puistelen päätäni. Päkit ihmiset viihdyttävät minua perverssillä tavalla, saavat minut päivä päivältä tulemaan varmemmaksi siitä, että elokuvaohjaaja Todd Solondzin elokuvien ihmisnäkemys on täydellisin koskaan.

Mietitäänpä innovatiivista lähifuturo-Saloa vuonna 201x. Nokian uusi tuleminen, suojelusenkeleinä Ollila ja Wahlroos, Plazoja neljä, viides tulee keskelle Kiikalaa. Kiinteistömoguli Jorma J.Nieminen on tyytyväinen läpirunttaamiinsa kaavamuutoksiin, ja kiitokseksi kustantaa työntekijöilleen jetpakit. Kävelykadut ja työväentalot on saatu heivattua naisgenitaaliin. Kaupungintalon seinillä loistelee silkkaa ajattomuutta ja ajanmukaisuutta hohkaavaa viljoa, uunoa ja eemeliä...

Kaikki kunnia näille oldschool-vanh'mestareille, mutta jotenkin tulee mieleen, että seuraava askel olisi musiikin tukemisen karsinta siihen pisteeseen, että Saloon jää enää seniorien talkoohaitariklubi, jäseninään pentit, vilhot ja kyöstit.  Tanssipuolella uljasta uutta kaupunkiamme edustaisi ennen pitkää pelkkä raijojen, ritvojen ja railien tanhuryhmä.

Minä olen eri mieltä Pentti Katajan, veronmaksaja, kanssa.

Onnea etsimässä

Kun kansalainen pystyy suhteellisen pienillä asioilla ja yksittäismomenteilla tekemään "arjeksi" kutsumastaan valveunesta hyvinvointia halutessaan läpi vuorokauden, ollaan hyvin lähellä "onnea". Näin ainakin luulisin.

Tammikuussa 2011 saa yksittäinen ihminen, vaikka ihan työtävieroksuva köyhäilijä, olla lumituiskuisana pakkaspäivänä lämpimässä, noin 20-asteisessa tilassa. Jo katto, seinät ja lämpö riittäisivät monelle maailman ihmiselle kodiksi. Mutta tällä samaisella yksittäisellä ihmisellä on mahdollisuus myös ottaa jääkaapistaan pullollinen itäanatolialaista (= Turkki), Öküzgözü-rypäleistä tehtyä punaviiniä ja nauttia alternatiivista, toffeejälkimakuisesta karvakäsieksotiikasta. Alko, 7,89€, mainio viini!

Tämän jälkeen hän voi avata kirjoituskoneen, matkatelevision ja pizzalaatikon ristisiitokselta näyttävän futuristisen laitteen, ja muutamalla näppäilyllä katsoa japanilaisen "Nami Nami" -rintaliivimainoksen.

Viini löytyy täältä ja naminamit täältä.

Notta sitähän minä tässä vaan että tokkopa tarvitse kenkään yhtään ihmetellä, miksi kiljoona ihmistä haluaa päästä tähän etuoikeutettuun, puhtaaseen veteen ulostavien hannuhanhien maailmankolkkaan, jota korruptoituneet paikallisviranomaiset ja puolisotilaalliset joukot eivät ole vielä tärvelleet. Hinnalla ja keinoilla millä hyvänsä. Minä ymmärrän. Ei tarvitse olla mirjapyykkö ymmärtääkseen. Ei edes astridthors. Sanapari "ecce homo" ansaitsee jälleen kerran tulla mainituksi.

Shit-city Salo I

Otsikko ei ole tuulesta temmattu. Se juontaa juurensa 80-luvulle. Salon ainoa (ja takuulla myös pitkäaikaisin) "graffiti" oli Helsingintien ja Kirkkokadun risteyksessä sijainneen vakuutusyhtiön kivijalassa, ja ko. spraymaali-kannanoton teksti käsitti ym. otsakkeen kaksi ensimmäistä sanaa. Kukaan ei edelleenkään tiedä, kenen aikaansaannos tämä legendaarinen taideteos oli. Järjestysluvun olen katsonut tarpeelliseksi lisätä perään, koska blogitekstejä tulee tästä aiheesta vastaisuudessa hyvin todennäköisesti lisää.

Kotikaupunkini -talouksiin on postitettu "Kulttuurisalo" -niminen lehti. Julkaisu on osa Salo 2011 -kampanjaa. Silmiinpistävän tyylikkäästi taitettu lehti sisältää erittäin asiallisia artikkeleita, jotka eivät tosiaankaan kerro pelkästään taidenäyttelyistä tai oopperoista. Lehden teossa on hienosti sisäistetty se jalo tosiasia, että loppupeleissä kaikki on kulttuuria, sen eri osa-alueita.

Mikä on tietenkin saanut trollit liikkeelle. Kaksikin näppäräsormista kujeilijaa tuomitsi tänään Salon Seudun Sanomain tekstiviestipalstalla kulttuurin tämänkaltaisen, kalliin näkyvyyden 160 merkillään. Mikäli joku pokkana ehdottaa, että tämänkin lehden painokustannukset olisi voinut ennemmin käyttää urheilupuiston jääkiekkokentän jäädyttämisen, niin eiköhän tämä "joku" ole jonninmoinen fantasiaolento. Painettu kulttuuri on urheilulta pois: juupa juu ja liiba laaba, hyvä yritys, lukion pojat! Ei kukaan tosissaan enää noin tyhmiä latele. Kotikaupungistamme on nimittäin vuosikymmenten myötä kehittynyt kouluesimerkkimäinen Culture-City Salo. Syvällä sisimmässämme me salolaiset rakastamme kulttuuria ja taiteita, iloiten siitä, että se edes joskus tulee ihmisten koteihin ja verkkokalvoihin. Emme me ole olleet pelkkää Nokiaa enää pitkään aikaan! Olemme myös suunnattoman ylpeitä siitä, että näinä vaikeina aikoina pystytään pitämään yllä prosenttitaide-periaate. Salon kulttuurin näkyvyys luo uskoa ihmiseen, humaaniuteen, ihmisyyteen ja homouteen. Poissa ovat vilppi, kateus ja numeraalinen palikka-ajattelu!

Salo on Varsinais-Suomen kulttuurihelmi, mitä nuo koululaiset välillä nyt vähän pilailevat tekstareitse. Muuttakaa tänne! Kaikki!

2011

Äh. Ei vieläkään.

Viiden aikaan aamulla kävelin Salosta kohti Halikkoa lumisateessa. Hö. Ei edes liukuhihna-jalkakäytäviä joka paikassa. Jalkaa joutui edelleen panemaan toisen eteen! Ratiritiralla, kaupunki uinui, autot kulkivat edelleen bensalla, tästä oli bladerunner kaukana. Joku lauleskeli Turuntiellä porttikonkissa "Akselin ja Elinan häävalssia" ja "Hummani hei":tä. Ei edes RoboPoliiseja, yksi kämäinen mustamaija, ihmisiä sisällä. Onpa kämäinen 2011! Taas yhden SciFi-vuosiluvun antikliimaksi! SciFi-vuosiluvut alkoivat 11 vuotta sitten. 2000-jotain! Ja nyt: 2011! Missä hopeanväriset, tiukat kansalaishaalarit? Missä vedyllä toimivat ilmakiiturit, maailmanrauha, cyborgit, soluttautuneet alienit, JetPakit, teleportit, anuksen kautta operoitavat integroidut Nokia-kännykät? Mikä hemmetin "2011" tämmöinen oikein on? Joku oksentaa Hämeentien ja Annankadun kulmassa, 100 metrin taksijono Horninkadun tolpalla, käteisellä maksetaan yhä.

On tässä mulla tulevaisuus.

Tieteiskirjailijat: tehkääpä niin, että sijoitatte tarinanne vastedes vähintään 1000 vuoden päähän, niin ei tarvitse hävetä jatkuvasti tätä oikeaa, toteutunutta 2000-lukua. Toivottavasti edes ensi vuonna tulee se luvattu mayojen maailmanloppu. Ilman, että Roland Emmerich ohjaa. Ja jos ei, niin satsatkaamme vuoteen 2048. Siinä on siistin kuuloinen vuosi, maistelkaapa. Silloin on jo varmasti siirtokunta vähintään Marsissa eiksje. Ja virheistä ollaan opittu.

Ja vuonna 2525 on hammasharja tarpeeton. Sen kyllä uskon. Realistista, maltillista visiointia. Kiitos Robin.

Bändipaita

Ostoskeskuksissa hengaa vallan mannermaista nuorisoa. Noin minuutin kestäneen läpikulkumatkan aikana kuulin viitisen vittua. Kaikkia yli viisikymppisiä tietty korpesi moinen tapainturmelus. Mutta tokkopa "Kellopeli appelsiini" todeksi on tullut. Näin on aina nääs ollut. Nuorisolla ei ole koskaan ollut paikkaa mihin mennä. Paitsi ennen vanhaan, tansseihin. Mutta se on taas toinen juttu. Tästä on hankala kirjoittaa, koska en ole koskaan itse ollut nuori.

Tämänkertainen suosikkiteinipaskiaiseni oli energiajuomapeelo, jonka avoimen takin alta pilkotti Led Zeppelin -fani(T-)paita. Ei olemus oikeastaan viestinyt rockhenkisyyttä, vaan enemmän säälittävyyttä siitä, että vanhemmat, joiden gamet ovat jo over, reflektoivat nuoruuttaan lapsiparkoihinsa. Hei: ei vuosituhannen vaihteen paikkeilla syntyneellä kuulu olla Led Zeppelin -paitaa! Tuollainen vaatetus on pelottava aikavääristymä, josta Stephen Hawkingillakin varmasti olisi sanansa sanottavanaan. Hittovie: me parumme televisioidemme ääressä ehtimiseen sitä, miten etelämpänä lapset opetetaan paiskelemaan oletetun vääräuskoisen vihollisen niskaan kiviä, ja itse puemme jälkikasvumme kledjuihin, joiden rinnuksissa on reliikkejä.

Ironiaa? Juu ihan varmasti jepjep. Oikeasti fani? Isämusa-fani? Olisiko se kivittäminen sittenkin rakentavampi, turvallisempi historiallinen jatkumo? Tarjoilija, yksi vasektomia, kiitos, ja jälkiruuaksi pistooli siltä varalta, että kohtaan teinin, jolla on Toto-paita. Yksi luoti riittää.

Itseäni varten.