perjantai 29. elokuuta 2014
perjantai 15. elokuuta 2014
Sokraina
"Tiedämme vain sen, ettemme tiedä mitään." (Sokrates)
Muutama sana Ukrainan kriisistä failanneen tietoyhteiskunnan, pasifismin, y-kromosomivihan ja tietämättömyytemme tunnustamisen näkökulmista. Seuraava teksti ei sisällä mukanäppärää kriminaali-hohhoijaasanaleikkiä.
Tämänhektistä informatointiyhteiskunnan ryssänpelkoa on ollut mielenkiintoista seurata. Hysteeriset, lööppien turruttamat natobestwißerit ovat toistaiseksi pysyneet suht anonyymeinä ja netin puolella. Uutiskommentit ja niiden samaamieltä-myötäilyklikkaukset maamme päälehti.fi:ssä ovat silti karmaisevaa luettavaa. Toivottavasti suurin osa on trolleja. Porukka on siis ihan tosissaan kalistelemassa sapeleita ja valmistautumassa johonkin ihme revanssiin, toki vasta liityttyämme NATOon, josta pitää keskustella. Naisia tuon uhoamisruletin krupieereina taitaa olla melko minimaalinen vähemmistö. Meneillään ei nähdäkseni ole lumipalloilmiö, vaan tasaisella maalla paikallaan olevan lumipallon vierittämällä + lumitykein kasvattaminen capslock-kaheliston yhteisvoimin.
Lähden ihan minkä tahansa haukkumatittelin saamisen uhalla siitä, ettemme edelleenkään tiedä mitään Ukraina-sirkuksesta, ja ettei sotilasspedeilylinja rauhan asiaa aja. Rauha on vissiin kuitenkin ihan kiva lähtökohta ja perustavoite, eiksje. Eikä periksi antamisen luulisi yleensä olevan liian suuri hinta rauhalle. Mutta ilmeisesti se on, koska äijät ne vaan eskaloi. Ihan hiekkalaatikkopössis vallitsee korkeilla leveleillä nyt, mitä ei voi kuin ihmetellä.
Toivottavasti rauha oikeasti on enemmän kuin uroiden pakkolomamaista kyynärpääkapitalisminahistelua oletusarvoisten sotatilojen väleissä. Oli mitä oli, naisilla on sen aktualisoitumisessa suuri osuus. Aina ollut, on, on oleva.
NATO on sotilasliitto. Suostun keskustelemaan siitä, kun kyseinen asiaintila muuttuu.
Suurin huolemme ei ole se, ettemmekö oppisi. Suurin huolemme on se, että unohdamme oppimamme sillä samalla sekunnilla, kun klikkaamme iltapäivälehti piste comin tämätässätäällä-capslocktsikkoa, jossa on Bloodymir Putainin judokakuva.
Tilanne on kokoomuslaisittain ilmaistuna sangen haasteellinen, eivätkä sen nyanssit välttämättä mahdu 140:een merkkiin, vaikka kunnianarvoisa pääministerimme miten kovasti yrittäisi.
Tämä perjantai 15.8.2014 on ilmeisesti Ukrainan kriisin jonkinlainen verenjakajapäivä. Jotain rautaa siellä nyt taas kerrotaan romutettavan. Eikö olekin hienoa, kun vuonna 2014 uutisoinneissa kerrotaan tapahtuneen asioita? Liekö sitten tankkeja, miehistönkuljetusvaunuja vai se avustussaattue, joista osa on ehkä ylittänyt rajan, osa kuulemma taas ehkei, lähteestä riippuen, jotain pitäisi kuulemma rajallakin olla, ei käytössä, ilmeisesti koristeina, tai päin vastoin. Sotilassaattue avustussaattue sotilasavustussaattue avustussotilassaattue. Voi olla, että kyse oli myös kiertävästä sirkuksesta tai metallibändin keikkabusseista ainakin jommankumman osapuolen (Punaisessa nurkassa Ukrainan nyrkkeilijähallitus, sinisessä Kremlin naamioidut pseudokommandot) mukaan. Vai onko vika kenties uutisten kyrillisten aakkosten virheellisissä translitteroinneissa?
Minun välittämiseni ja jotain-mieltä-oloni on totuudessa friteerattu. Olen pahoillani, mutta AVS ja sorovnoo, kunnes edes jonkinlainen totuus löytyy. Ajattelevana ihmisenä en voi enkä saa luottaa harmaana lilluvaan mediamössöön, josta suurin osa on valhetta. Toki viattomat siviiliuhrit surettavat ja ahdistavat niin että näkö sumenee (, koska he ovat todennäköisesti totta), mutta enempi osallistuminen olisi typerää, sijaishävettävää asiantuntijuusimitaatiota.
Tietämättömyyden ja misinformaation viljely näyttää aseena puhjenneen täyteen nerokkuuteensa tässä sodassa. Vai onko se yhä "kriisi"? Luetaanko taloussota sodaksi? Vai pitäisikö puhua totuussodasta? Mikäli nyt on tosiaan luisuttu sodan puolelle, herää mielestäni kysymys siitä, missäköhän ne taannoiset kriminkasakat ja Putinin helvetinbandidoskaverit luuraavat nyt? Vai oliko ko. Village People -vaihe vain pakollinen välinäytös, diplomatian ja sodan kiirastuli? Tuotapa ei edes Sun Tzu tainnut ottaa aikoinaan huomioon!
Toki olen varautunut myös siihen, että me länsimaat olemmekin oikeassa, ja koko krimferno on Venäjän jääkiekkojoukkueen ja Euroviisu-edustajaduon vika.
Muutama sana Ukrainan kriisistä failanneen tietoyhteiskunnan, pasifismin, y-kromosomivihan ja tietämättömyytemme tunnustamisen näkökulmista. Seuraava teksti ei sisällä mukanäppärää kriminaali-hohhoijaasanaleikkiä.
Tämänhektistä informatointiyhteiskunnan ryssänpelkoa on ollut mielenkiintoista seurata. Hysteeriset, lööppien turruttamat natobestwißerit ovat toistaiseksi pysyneet suht anonyymeinä ja netin puolella. Uutiskommentit ja niiden samaamieltä-myötäilyklikkaukset maamme päälehti.fi:ssä ovat silti karmaisevaa luettavaa. Toivottavasti suurin osa on trolleja. Porukka on siis ihan tosissaan kalistelemassa sapeleita ja valmistautumassa johonkin ihme revanssiin, toki vasta liityttyämme NATOon, josta pitää keskustella. Naisia tuon uhoamisruletin krupieereina taitaa olla melko minimaalinen vähemmistö. Meneillään ei nähdäkseni ole lumipalloilmiö, vaan tasaisella maalla paikallaan olevan lumipallon vierittämällä + lumitykein kasvattaminen capslock-kaheliston yhteisvoimin.
Lähden ihan minkä tahansa haukkumatittelin saamisen uhalla siitä, ettemme edelleenkään tiedä mitään Ukraina-sirkuksesta, ja ettei sotilasspedeilylinja rauhan asiaa aja. Rauha on vissiin kuitenkin ihan kiva lähtökohta ja perustavoite, eiksje. Eikä periksi antamisen luulisi yleensä olevan liian suuri hinta rauhalle. Mutta ilmeisesti se on, koska äijät ne vaan eskaloi. Ihan hiekkalaatikkopössis vallitsee korkeilla leveleillä nyt, mitä ei voi kuin ihmetellä.
Toivottavasti rauha oikeasti on enemmän kuin uroiden pakkolomamaista kyynärpääkapitalisminahistelua oletusarvoisten sotatilojen väleissä. Oli mitä oli, naisilla on sen aktualisoitumisessa suuri osuus. Aina ollut, on, on oleva.
NATO on sotilasliitto. Suostun keskustelemaan siitä, kun kyseinen asiaintila muuttuu.
Suurin huolemme ei ole se, ettemmekö oppisi. Suurin huolemme on se, että unohdamme oppimamme sillä samalla sekunnilla, kun klikkaamme iltapäivälehti piste comin tämätässätäällä-capslocktsikkoa, jossa on Bloodymir Putainin judokakuva.
Tilanne on kokoomuslaisittain ilmaistuna sangen haasteellinen, eivätkä sen nyanssit välttämättä mahdu 140:een merkkiin, vaikka kunnianarvoisa pääministerimme miten kovasti yrittäisi.
Tämä perjantai 15.8.2014 on ilmeisesti Ukrainan kriisin jonkinlainen verenjakajapäivä. Jotain rautaa siellä nyt taas kerrotaan romutettavan. Eikö olekin hienoa, kun vuonna 2014 uutisoinneissa kerrotaan tapahtuneen asioita? Liekö sitten tankkeja, miehistönkuljetusvaunuja vai se avustussaattue, joista osa on ehkä ylittänyt rajan, osa kuulemma taas ehkei, lähteestä riippuen, jotain pitäisi kuulemma rajallakin olla, ei käytössä, ilmeisesti koristeina, tai päin vastoin. Sotilassaattue avustussaattue sotilasavustussaattue avustussotilassaattue. Voi olla, että kyse oli myös kiertävästä sirkuksesta tai metallibändin keikkabusseista ainakin jommankumman osapuolen (Punaisessa nurkassa Ukrainan nyrkkeilijähallitus, sinisessä Kremlin naamioidut pseudokommandot) mukaan. Vai onko vika kenties uutisten kyrillisten aakkosten virheellisissä translitteroinneissa?
Minun välittämiseni ja jotain-mieltä-oloni on totuudessa friteerattu. Olen pahoillani, mutta AVS ja sorovnoo, kunnes edes jonkinlainen totuus löytyy. Ajattelevana ihmisenä en voi enkä saa luottaa harmaana lilluvaan mediamössöön, josta suurin osa on valhetta. Toki viattomat siviiliuhrit surettavat ja ahdistavat niin että näkö sumenee (, koska he ovat todennäköisesti totta), mutta enempi osallistuminen olisi typerää, sijaishävettävää asiantuntijuusimitaatiota.
Tietämättömyyden ja misinformaation viljely näyttää aseena puhjenneen täyteen nerokkuuteensa tässä sodassa. Vai onko se yhä "kriisi"? Luetaanko taloussota sodaksi? Vai pitäisikö puhua totuussodasta? Mikäli nyt on tosiaan luisuttu sodan puolelle, herää mielestäni kysymys siitä, missäköhän ne taannoiset kriminkasakat ja Putinin helvetinbandidoskaverit luuraavat nyt? Vai oliko ko. Village People -vaihe vain pakollinen välinäytös, diplomatian ja sodan kiirastuli? Tuotapa ei edes Sun Tzu tainnut ottaa aikoinaan huomioon!
Toki olen varautunut myös siihen, että me länsimaat olemmekin oikeassa, ja koko krimferno on Venäjän jääkiekkojoukkueen ja Euroviisu-edustajaduon vika.
Sota on saanut uuden, mediakritiikittömien mattimeikäläisten todellisuuden ja väistämättä myös moraalin yhdentekevöittävän muodon. Lapsuudessani ikätovereideni tavoin paskat housuissa ydinhyökkäystä pelänneenä X-sukupolvelaisena tunnustan olevani hieman pettynyt. Kukapa olisi uskonut, että sen sienipilven sijaan saatiinkin sinne horisonttiin helvetinmoinen kysymysmerkki?
Tarvittaessa vaikka rukoilen lähitulevaisuudessa mahdollisimman minimaalista syyttömien kuolonuhrien määrää. Kun ei sitä nollatakaan enää voi. Tarkkaa määrää emme tietenkään saa koskaan tietää. Tieto on nimittäin valtaa, ja nykyaikaisessa, sokraattisessa sodassa tietämättömyys on valta.
keskiviikko 13. elokuuta 2014
sunnuntai 3. elokuuta 2014
Tv-peleistä tv-peleihin
Ensikosketukseni tv:n tahi monitorin kautta pelattaviin peleihin lieni
x-sukupolvelaiselle tyypillinen. Kun ei kasarin alussa ollut lapsella puitteita eikä
vanhemmilla intressiä/varaa hankkia niitä "oikeita" videopelikonsoleja (mm. Mattel
Intellivision, ColecoVision, Atari 2600, Philips Videopac), joutui muksu tyytymään
halpaan palikka-tv-peliin. Niitä oli eri merkkisiä, mutta laitteet ja
niitten Pong-variaatio -pelit olivat käytännössä samankaltaiset. Omamme
pakkauksessa luki "Sinitron - tv-peli musta-valkoista televisiota
varten". Väreistähän nähtiin tässä vaiheessa vielä unia!
Tätä kirjoittaessa edellisenä iltana, 2.8.2014 klo 22.05, tv2 sitten näytti "Counter-Striken finaalin"!
Tähän on tultu, mutta ei asiaa noin vain sivuuttaa, eikä varsinkaan tuomita, kannata.
Nähdäkseni ihan julmetun mielenkiintoinen ympyrä on nyt sulkeutunut, ainakin tässä maailmankolkassa (oletan, että peli-tv-lähetykset ovat monessa paikassa jo arkea), liittyi pelivisiointi tv2:n "nuorennusleikkaukseen" tai ei. Täytyy tunnustaa, että minä ainakin hykertelen ihan :D:n veroisesti tälle vedenjakajalle, josta moni pöyristynee, mutta jonka koen hyvällä tavalla provokatiiviseksi keskustelunherättäjäksi.
Siis kelatkaa nyt, pelaamista tv:ssä! Kehtaatteko muka väittää sen olevan jotenkin huonoa vastinetta YLE-verolle, kun kuitenkin aina valitatte, että puolet nykyleffoistakin näyttää videopeliltä? Parempi hyvä rehellinen videopeli kuin huono videopelimäinen leffa, eikös?
Sitä mahdollisuuksien määrää, jösses!:
"Sori mä en millään kerkee ku mun pitää keretä Pac-Maniks kotiin!"
"Hemmetti mä missasin eilisen Katamarin, voisiksä kertoo mitä siin tapahtu?"
"Q*bert on nähtävissä YLE Areenalla vielä kuuden päivän ajan."
"OiJumalaut Urheiluruu'un jälkeen joku pelaa Impossible Missionin läpi, studiokommentoijina Niko Nirvi ja Harri Hursti!"
"Syksyn laatupelaamissarjassa näytetään mm. kaikkien Leisuresuit Larryjen ja Space Questien läpipeluut, suomeksi tekstitettyinä."
"Perhana kun jäi eilinen Elite jännään paikkaan (drive malfunction): oli pakko saman tien imuttaa seuraava jakso torrentist!"
"Aamu-Aztec Challengessa huomenna klo 6.30 level 4: The Vermin."
"Tota Alter Egoo olis niin mukava öisin pelata tv:ssä, mutku ei o enää varaa maksaa noita viiden €uron tekstareita!"
"Eiks ton helvetin Pole Positionin vois siirtää tonne maksukanavill niit varten, joita kiinnostaa?"
"4D-pelisarjassa esitämme tänään Åkesoftin klassikon Invataxi."
"Mun piti ottaa eilinen Pyjamarama digiboksil, mut se tilttas jotenkin, enkä onnistunu."
"Mä katoin et lähetykses oli jotain häikkää, mut se olikin Minecraftin Ruotsi-Suomi -maaottelu!"
"Oivittutäält tulee Tetrist Amigan marimba-soundtrackill'!"
"Piti kattoo eilen Flight Simulator 2, mutta ne mainoskatkot alko risomaan tosi nopeesti."
"Pakkoko noiden kuusnelosen Eurekan ja Dallasin on tulla samaan aikaan eri kanavilta!"
"Katsojat saavat myös kommentoida Twitterissä hashtagilla #mtv3breakout".
"Valitettavasti illan elokuva 'Ylpeys ja ennakkoluulo' jää pois. Tilalla esitämme Jeff Minterin Revenge of the Mutant Camelsin."
"Valitettavasti illan jalkapallo-ottelu HJK-Galatasaray jää pois parhaillaan meneillään olevan Pro Evolution Soccer 3:en jatkoajan vuoksi."
"'Egg - Helttaa Helmaan' saattaa sisältää voimakkaita kohtauksia, minkä vuoksi sitä ei suositella alle 15-vuotiaille."
"Su 3.10 klo 14.30: Pengoa ja Asteroidsia. Selostus Kaj Kunnas ja Niki Juusela. Refereras på svenska av Bror-Erik Wallenius."
...ja jos saa vielä tähän loppuun ehdottaa, niin seuraavaksi videopelit radioon! Rob Hubbard FM asap!
Tätä kirjoittaessa edellisenä iltana, 2.8.2014 klo 22.05, tv2 sitten näytti "Counter-Striken finaalin"!
Tähän on tultu, mutta ei asiaa noin vain sivuuttaa, eikä varsinkaan tuomita, kannata.
Nähdäkseni ihan julmetun mielenkiintoinen ympyrä on nyt sulkeutunut, ainakin tässä maailmankolkassa (oletan, että peli-tv-lähetykset ovat monessa paikassa jo arkea), liittyi pelivisiointi tv2:n "nuorennusleikkaukseen" tai ei. Täytyy tunnustaa, että minä ainakin hykertelen ihan :D:n veroisesti tälle vedenjakajalle, josta moni pöyristynee, mutta jonka koen hyvällä tavalla provokatiiviseksi keskustelunherättäjäksi.
Siis kelatkaa nyt, pelaamista tv:ssä! Kehtaatteko muka väittää sen olevan jotenkin huonoa vastinetta YLE-verolle, kun kuitenkin aina valitatte, että puolet nykyleffoistakin näyttää videopeliltä? Parempi hyvä rehellinen videopeli kuin huono videopelimäinen leffa, eikös?
Sitä mahdollisuuksien määrää, jösses!:
"Sori mä en millään kerkee ku mun pitää keretä Pac-Maniks kotiin!"
"Hemmetti mä missasin eilisen Katamarin, voisiksä kertoo mitä siin tapahtu?"
"Q*bert on nähtävissä YLE Areenalla vielä kuuden päivän ajan."
"OiJumalaut Urheiluruu'un jälkeen joku pelaa Impossible Missionin läpi, studiokommentoijina Niko Nirvi ja Harri Hursti!"
"Syksyn laatupelaamissarjassa näytetään mm. kaikkien Leisuresuit Larryjen ja Space Questien läpipeluut, suomeksi tekstitettyinä."
"Perhana kun jäi eilinen Elite jännään paikkaan (drive malfunction): oli pakko saman tien imuttaa seuraava jakso torrentist!"
"Aamu-Aztec Challengessa huomenna klo 6.30 level 4: The Vermin."
"Tota Alter Egoo olis niin mukava öisin pelata tv:ssä, mutku ei o enää varaa maksaa noita viiden €uron tekstareita!"
"Eiks ton helvetin Pole Positionin vois siirtää tonne maksukanavill niit varten, joita kiinnostaa?"
"4D-pelisarjassa esitämme tänään Åkesoftin klassikon Invataxi."
"Mun piti ottaa eilinen Pyjamarama digiboksil, mut se tilttas jotenkin, enkä onnistunu."
"Mä katoin et lähetykses oli jotain häikkää, mut se olikin Minecraftin Ruotsi-Suomi -maaottelu!"
"Oivittutäält tulee Tetrist Amigan marimba-soundtrackill'!"
"Piti kattoo eilen Flight Simulator 2, mutta ne mainoskatkot alko risomaan tosi nopeesti."
"Pakkoko noiden kuusnelosen Eurekan ja Dallasin on tulla samaan aikaan eri kanavilta!"
"Katsojat saavat myös kommentoida Twitterissä hashtagilla #mtv3breakout".
"Valitettavasti illan elokuva 'Ylpeys ja ennakkoluulo' jää pois. Tilalla esitämme Jeff Minterin Revenge of the Mutant Camelsin."
"Valitettavasti illan jalkapallo-ottelu HJK-Galatasaray jää pois parhaillaan meneillään olevan Pro Evolution Soccer 3:en jatkoajan vuoksi."
"'Egg - Helttaa Helmaan' saattaa sisältää voimakkaita kohtauksia, minkä vuoksi sitä ei suositella alle 15-vuotiaille."
"Su 3.10 klo 14.30: Pengoa ja Asteroidsia. Selostus Kaj Kunnas ja Niki Juusela. Refereras på svenska av Bror-Erik Wallenius."
...ja jos saa vielä tähän loppuun ehdottaa, niin seuraavaksi videopelit radioon! Rob Hubbard FM asap!
maanantai 30. kesäkuuta 2014
Varauksetonta hehkutusta XIII: Petri Tamminen
Kuuntelen nykyisin enää kahta radiokanavaa: Yle Radio 1:ä sekä puskaradiota. Kaksi hyvää riittää. Jälkimmäinen, jota ei tule sekoittaa metsäradioon tai hevosmiesten tietotoimistoon, on siitä erityisen hyvä, etteivät sitä hallitse hysteeriset toimittajuuden jalon alan häpäisevät eukot, ohjelmavirtatuuba, muzak ja mainokset. Lähes kaiken näkemäni, lukemani ja kuuntelemani ammennan puskaradiosta ja sen valveutuneilta, rehellisiltä lähimmäistoimittajilta.
Puskaradion kautta sain myös kipunan tutustua Petri Tammisen (s. 1966) kirjalliseen tuotantoon kronologisessa järjestyksessä. Oikeastaan tässä oli omaa, narsistista ayrshireä ojassa, sillä minua itseäni luonnehdittiin eräässä kirjani arviossa mm. Tammisen "täysin koulutetuksi ottopojaksi". Oli myös hyvin riskaabelia alkaa lukea Tammisen kirjoja, koska tulevaisuudessa alitajunta saattaa hyvinkin tehdä tepposet ja suoltaa paperille Tammisen ajatuksia ominani (, mitä hän teksteissään hieman sivuaakin).
Ja täytyy sanoa olevani mittaamattoman imarreltu tultuani verratuksi tähän mieheen! Jo kahden ensimmäisen teoksensa jälkeen olin Tammisen tiiviydelle myyty. Elämiä (1994) on selkeäksi ensiteokseksi tunnistettava havaintokokoelma. Siinä tämän kotimaisen kirjallisuuden Woody Allenin suuntaviivat, joissa juoni on yliarvostettu ja alisteinen, etten sanoisi raiskeinen, ovat jo näkyvillä. Tammiselle on tärkeämpää, miten kerrotaan kuin mitä kerrotaan. Ensiteokseksi kirjan paljastaa hakeva hapuilu: loppupuoliskon dialogit jäävät mielestäni harmillisen irrallisiksi, eivätkä ole läheskään lakonisten elämien veroisia.
Mutta Miehen ikävä (1997) asettaa tammismaisuuden viimeistään uomiinsa. Viiltävän toteavat tekstit eivät välttämättä edes kerro miehistä, vaan äijistä, ja moiseen hulvattomuuteen sietäisivät tutustua myös naiset. Ei ole helppoa kantaa tuota kirottua Y-kromosomia, kun bipolaarisuus on evoluutioon kirjoitettu!
Ja vaikka muihin vertaamisesta tulee ainakin itselleni aina semmoinen halpa, levoton tunne, on kuitenkin minun puhtaalla omallatunnolla tässä pakko todeta kirjallaan Tammisen jatkavan siitä, mihin kultakauden Juha Seppälä, joka ei ollut vielä sortunut lutraamaan aikatasoilla ja epäselvillä minähahmoilla, jäi.
Vuonna 2000 seurasi romaani, Väärä asenne. Tätä Tammisen kirjaa on hankalin löytää omaksi hyllyyn. Olin ehtinyt toivoa lisää lyhyitä lastuja, mutta kyllä Tamminen romanisminkin haldaa. Tässä kirjassa yhdistyvät sairaskertomus ja road "movie" hedelmällisellä tavalla. Matkaa tehdään Eeron kanssa, joka on toki myöhemmän enon esimuoto, mutta silti omillaan toimiva bestwisser, jonka välityksellä Tamminen tekee latteasta tapiorautavaara-suomimacho-bullshitistä taidetta. Väärä asenne kertoo hersyvästi siitä nostalgia-perussuomesta, jota tuskin oli olemassa edes vuonna 2000. Onko kyseessä sitten kasvutarina, jää lukijan päätettäväksi.
Tammisen tärkeimpiä kirjallisia esikuvia on Veijo Meri, ja se näkyy, muttei missään nimessä häiritse. Kuten juoni, myös "tapahtuminen" on aivan liikaa jumaloitu juttu. Aikamuodon vaihtumisesta huolimatta kirja elää tasan nykyhetkessä, minkä myötä Väärän asenteen lukeminen yhtään millään asenteella on väärä asenne. Teoksen kimppuun kannattaa käydä tasan tabula rasa -pohjalta, ilman odotuksia, arvailuja. Oikeastaan teidän ei olisi edes kannattanut lukea tätä sepustustani, taisin spoilata koko kirjan jo tällä.
Vaikka Väärä asenne on tiivistä tekstiä, ei se silti ole helppoa, vaan vaativaa maalailua suoraan tuubista.
Sitten oli lukulistalla Piiloutujan maa (2002), jossa Tamminen palaa lyhyempiin teksteihin, minkä toivotin hänen kahden ensimmäisen kirjansa perusteella tervetulleeksi. Koko kirjan tekstit ovat häikäisevän kekseliäästi nivottu piilo-teeman ympärille: tikustakin voi saada tärkeää asiaa ja ajattelemisen aihetta, kun sen vain osaa! Ennen kaikkea tämä puolifilosofinen turinointi sisäisestä introverttiudestamme soljuu niin vaivattomasti, että sitä voisin hyvin suositella maallikon ensitammiseksi tahi Siksi-Yhdeksi-Autionsaaren-Tammiseksi, mikäli ei kronologinen kahlaaminen innosta.
Muistelmat (2004) siirtyy omaelämäkerralliselle, riskaabelille vyöhykkeelle. Miksi meidän pitäisi lukea Petri Tammisesta, Helsingistä Vääksyyn muuttaneen kirjailijan kokemista tuokiokuvista? Ehkäpä muistuttaaksemme itseämme siitä, että vähällä voidaan sanoa paljon, me kaikki olemme tärkeitä, ja ettei uskomattomimpia juttuja kukaan pysty keksimään, ne tapahtuvat -tai paremminkin sattuvat- oikeasti. Toki tämä on Tammis-ilmiötä syventävä "lisäosa" (vältän ehdottomasti sanaa "fanituote"), joka on omiaan hämmentämään joutuessaan Tammis-noviisin käsiin. Mutta vaikuttavia, voimakkaita, lukemisen arvoisia hetkiä on kosolti. Perheriita viiltää, Halikosta päästään kesän jälkeen pois. Pitääkö muistelmissakaan muka "tapahtua"?
Lyhyt fragmenttikokoelma Muistelmat on myös muistutus. Muistutus siitä, että kirjailijakin voi arvostaa enemmän aivan jotain muuta kuin aiempia kirjojaan tai kirjailijuuttaan. Tamminen onnistuu välttämään hienosti tämän masturbatiivisen sudenkuopan.
Enon opetukset (2006) poiki sitten jo tv-sarjankin. Väärän asenteen Eero on jatkojalostettu huippuunsa Olli-enoksi, salaperäiseksi kulttihahmoksi, surullisen hahmon hommienhoitajaritariksi, jonka esikuvaksi Tamminen on myöhemmin myöntänyt Remu Aaltosen, ja samalla ihmetellyt, miksi ihmiset eivät ole asiaa huomanneet. Oikeastaan: olisiko tuota Tammisen julkisesti kannattanut edes paljastaa?
Veijomerellisissä ja miksei huovismaisissakin tunnelmissa liikkuva kirja pohtii, mitä se sankaruus loppujen lopuksi on, ja onnistuu siinä sivussa hipomaan viisautta. Tammisen alkupään tuotantoon tykästyneenä koin keskivaiheilla olevan jopa hieman ilmaa, mutta kun kyse ei muutenkaan ole tuhatsivuisesta raamatusta, lie turha tästä nillittää.
Enon opetuksissa on selkeästi aiempia kirjoja suurempi kohderyhmä. Artopaasilinnaa on mukana, mutta huom!, hyvällä tavalla. Ehkäpä itse kuitenkin uudelleenlukisin noista arkiguru-kirjoista mieluummin tuon Väärän asenteen, mikäli valinnan paikka tulee.
Kirja oli Finlandia-palkintoehdokkaanakin. Toki olisin iloinen, mikäli Tamminen olisi palkinnon kuitannut, mutta hieman siitä olisi kyllä tullut mieleen Woody Allenin saama meriitti elokuvastaan "Midnight in Paris"...
Pahoitteluni, että tämäkin meni nyt tämmöiseksi nimientiputteluksi.
Vuonna 2008 ilmestynyt romaani Mitä onni on onkin sitten tasan nimensä lupaama konsepti. Kaksi miestä saa apurahaa onnen etsimiseen, kartoittamiseen ja määrittelemiseen. Mausteena on ripaus omaelämäkerrallisuutta, mutta Tamminen ei silti onneksi ala lutrata oman tuotantonsa intertekstuaalisuudella, mihin itse Vonnegutkin aikoinaan harmillisesti sortui. Kaikenkin uhalla sanoisin tämän olevan "normaaleinta" Tammista: Enon opetuksissa läsnäollut paasilinnaveijarimaisuus saa kaikessa näppärässä kekseliäisyydessäänkin mielestäni jo hieman etäännyttäviä, yhdentekeviä piirteitä. Tässä vaiheessa Tammiselle on jo luotu se kaikkien nyttempien kirjojensa kansista tuttu nimilogo, joka kuvaa hyvin tätäkin kirjaa, muttei kyllä missään nimessä olisi kuviteltavissa hänen alkupään teoksiinsa.
Onni on sen verran iso aihe, että olisin suonut sitä kouraistun enemmän, etenkin Tammisen kaltaisen ajattelijan, ja etenkin kirjan lopputulemissa. Ei tämän kirjan lukeminen harmittanutkaan, mutta jotenkin olisin kaivannut enemmän helsinkiä ja ernoa kuin vääksyä ja artoa.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että 2010-luvulle tultaessa Tammisen kynä olisi tylstynyt, ehei! 2010 syntyi nimittäin Muita hyviä ominaisuuksia -lyhytproosakokoelma. Mikäli aiempi Muistelmat oli tiilet, on tämä niiden laasti. Rehellistä, loisteliaan lakonista esseistiikkaa, joskin sillä varauksella, että mikäli eivät kirjailijuus, kirjailijat ja kirjoittaminen nappaa, niin ohi menee, jolloin Muistelmat käteen mars! Mutta jos, ja kun, niin mannaahan nämä murisevat huomiot ovat. Tietysti myös Tammisen aiempien kirjojen hallussaolo syventää lukukokemusta. Silti mitään pinnallisuutta ja tirkistelyä on turha odottaa: tämä tekstiaarreaitta on lopullinen osoitus siitä, että kirjailijalla on sana hallussa, kun hän osaa kirjoittaa mielenkiintoisesti jopa itsestään.
Petri Tammisen toistaiseksi tuorein teos on Rikosromaani (2012). Ehkä oli vain ajan kysymys, milloin se dekkari tulee. Kirjaan oli erittäin mielenkiintoista tarttua, sillä tunnen lähtökohtaisesti antipatiaa kaikkia dekkareita paitsi Agathoja ja Palmuja kohtaan.
Rikosromaani kantaa äärimmäisen vahvan, Monty Python -henkisen perusideansa varassa. Se on myös mielestäni Tammisen kirjoista veijomerihenkisin, hyvässä ja... staattisimmassa. Kirjan kerronnallinen rakenne on hyvin rohkea, mutta sen luulisi hämmentävän ja turhauttavankin todella paljon etenkin dekkareiden ystäviä. Tietenkin oli lukemista aloittaessa päivänselvää, ettei odotettavissa ole perinteistä dekkaria, mutta silti jäin kaipaamaan jotain konkreettisempaa, huomioivampaa ja humoristisestikin purevampaa ydinmehua: tällaisenaan haahuilu kääntyy mielestäni itseään vastaan, ja tuloksena on jotain, joka minun on pakko lukea lieväksi pettymykseksi.
Ja lisää seikkailuja on tulossa... toivottavasti! Tammis-maratonini osui erittäin hyvään paikkaan. Yksinäisyys kolkutti kevään 2014 aikana ovea useasti, mutten onneksi mennyt avaamaan, koska Petri Tammisen rivit ja etenkin niiden välit onnistuivat voimaannuttamaan (voi ruoja, en olisi koskaan uskonut käyttäväni tuota sanaa...) addiktiollaan. Me, etenkin me miehet, tarvitsemme elämässämme niitä ulkopuolisia silmiä ja korvia: ilman eeroja, olleja ja hannuja tulisimme sokeiksi ja kuuroiksi. Ei meidän tarvitse käydä Intiassa ja Kuussa saakka "valaistumassa", kun sisäinen rauha voi olla lähempänä kuin arvaammekaan. Ja siinä sivussa voipi liipata vaikka sankaruus, joka on ulottuvilla kaikille, kun oikein silmiin ja korviin katsotaan. Tamminen osaa sutia muutamalla sanalla sen kaiken elämää suuremman kauneuden, jonka kuvaamiseen perusyhdysvaltalaiselta menee monta tuntia, gallona kyyneleitä sekä 100 kg sokeri-hunaja -sekoitusta. Sen, jota ei tosipaikan tullen edes tarvitse, eikä kannatakaan ääneen sanoa.
Kyllä, helvetti on muut ihmiset, mutta taivas voi olla toinen ihminen.
Puskaradion kautta sain myös kipunan tutustua Petri Tammisen (s. 1966) kirjalliseen tuotantoon kronologisessa järjestyksessä. Oikeastaan tässä oli omaa, narsistista ayrshireä ojassa, sillä minua itseäni luonnehdittiin eräässä kirjani arviossa mm. Tammisen "täysin koulutetuksi ottopojaksi". Oli myös hyvin riskaabelia alkaa lukea Tammisen kirjoja, koska tulevaisuudessa alitajunta saattaa hyvinkin tehdä tepposet ja suoltaa paperille Tammisen ajatuksia ominani (, mitä hän teksteissään hieman sivuaakin).Ja täytyy sanoa olevani mittaamattoman imarreltu tultuani verratuksi tähän mieheen! Jo kahden ensimmäisen teoksensa jälkeen olin Tammisen tiiviydelle myyty. Elämiä (1994) on selkeäksi ensiteokseksi tunnistettava havaintokokoelma. Siinä tämän kotimaisen kirjallisuuden Woody Allenin suuntaviivat, joissa juoni on yliarvostettu ja alisteinen, etten sanoisi raiskeinen, ovat jo näkyvillä. Tammiselle on tärkeämpää, miten kerrotaan kuin mitä kerrotaan. Ensiteokseksi kirjan paljastaa hakeva hapuilu: loppupuoliskon dialogit jäävät mielestäni harmillisen irrallisiksi, eivätkä ole läheskään lakonisten elämien veroisia.
Mutta Miehen ikävä (1997) asettaa tammismaisuuden viimeistään uomiinsa. Viiltävän toteavat tekstit eivät välttämättä edes kerro miehistä, vaan äijistä, ja moiseen hulvattomuuteen sietäisivät tutustua myös naiset. Ei ole helppoa kantaa tuota kirottua Y-kromosomia, kun bipolaarisuus on evoluutioon kirjoitettu!
Ja vaikka muihin vertaamisesta tulee ainakin itselleni aina semmoinen halpa, levoton tunne, on kuitenkin minun puhtaalla omallatunnolla tässä pakko todeta kirjallaan Tammisen jatkavan siitä, mihin kultakauden Juha Seppälä, joka ei ollut vielä sortunut lutraamaan aikatasoilla ja epäselvillä minähahmoilla, jäi.
Vuonna 2000 seurasi romaani, Väärä asenne. Tätä Tammisen kirjaa on hankalin löytää omaksi hyllyyn. Olin ehtinyt toivoa lisää lyhyitä lastuja, mutta kyllä Tamminen romanisminkin haldaa. Tässä kirjassa yhdistyvät sairaskertomus ja road "movie" hedelmällisellä tavalla. Matkaa tehdään Eeron kanssa, joka on toki myöhemmän enon esimuoto, mutta silti omillaan toimiva bestwisser, jonka välityksellä Tamminen tekee latteasta tapiorautavaara-suomimacho-bullshitistä taidetta. Väärä asenne kertoo hersyvästi siitä nostalgia-perussuomesta, jota tuskin oli olemassa edes vuonna 2000. Onko kyseessä sitten kasvutarina, jää lukijan päätettäväksi.
Tammisen tärkeimpiä kirjallisia esikuvia on Veijo Meri, ja se näkyy, muttei missään nimessä häiritse. Kuten juoni, myös "tapahtuminen" on aivan liikaa jumaloitu juttu. Aikamuodon vaihtumisesta huolimatta kirja elää tasan nykyhetkessä, minkä myötä Väärän asenteen lukeminen yhtään millään asenteella on väärä asenne. Teoksen kimppuun kannattaa käydä tasan tabula rasa -pohjalta, ilman odotuksia, arvailuja. Oikeastaan teidän ei olisi edes kannattanut lukea tätä sepustustani, taisin spoilata koko kirjan jo tällä.
Vaikka Väärä asenne on tiivistä tekstiä, ei se silti ole helppoa, vaan vaativaa maalailua suoraan tuubista.
Sitten oli lukulistalla Piiloutujan maa (2002), jossa Tamminen palaa lyhyempiin teksteihin, minkä toivotin hänen kahden ensimmäisen kirjansa perusteella tervetulleeksi. Koko kirjan tekstit ovat häikäisevän kekseliäästi nivottu piilo-teeman ympärille: tikustakin voi saada tärkeää asiaa ja ajattelemisen aihetta, kun sen vain osaa! Ennen kaikkea tämä puolifilosofinen turinointi sisäisestä introverttiudestamme soljuu niin vaivattomasti, että sitä voisin hyvin suositella maallikon ensitammiseksi tahi Siksi-Yhdeksi-Autionsaaren-Tammiseksi, mikäli ei kronologinen kahlaaminen innosta.
Muistelmat (2004) siirtyy omaelämäkerralliselle, riskaabelille vyöhykkeelle. Miksi meidän pitäisi lukea Petri Tammisesta, Helsingistä Vääksyyn muuttaneen kirjailijan kokemista tuokiokuvista? Ehkäpä muistuttaaksemme itseämme siitä, että vähällä voidaan sanoa paljon, me kaikki olemme tärkeitä, ja ettei uskomattomimpia juttuja kukaan pysty keksimään, ne tapahtuvat -tai paremminkin sattuvat- oikeasti. Toki tämä on Tammis-ilmiötä syventävä "lisäosa" (vältän ehdottomasti sanaa "fanituote"), joka on omiaan hämmentämään joutuessaan Tammis-noviisin käsiin. Mutta vaikuttavia, voimakkaita, lukemisen arvoisia hetkiä on kosolti. Perheriita viiltää, Halikosta päästään kesän jälkeen pois. Pitääkö muistelmissakaan muka "tapahtua"?
Lyhyt fragmenttikokoelma Muistelmat on myös muistutus. Muistutus siitä, että kirjailijakin voi arvostaa enemmän aivan jotain muuta kuin aiempia kirjojaan tai kirjailijuuttaan. Tamminen onnistuu välttämään hienosti tämän masturbatiivisen sudenkuopan.
Enon opetukset (2006) poiki sitten jo tv-sarjankin. Väärän asenteen Eero on jatkojalostettu huippuunsa Olli-enoksi, salaperäiseksi kulttihahmoksi, surullisen hahmon hommienhoitajaritariksi, jonka esikuvaksi Tamminen on myöhemmin myöntänyt Remu Aaltosen, ja samalla ihmetellyt, miksi ihmiset eivät ole asiaa huomanneet. Oikeastaan: olisiko tuota Tammisen julkisesti kannattanut edes paljastaa?
Veijomerellisissä ja miksei huovismaisissakin tunnelmissa liikkuva kirja pohtii, mitä se sankaruus loppujen lopuksi on, ja onnistuu siinä sivussa hipomaan viisautta. Tammisen alkupään tuotantoon tykästyneenä koin keskivaiheilla olevan jopa hieman ilmaa, mutta kun kyse ei muutenkaan ole tuhatsivuisesta raamatusta, lie turha tästä nillittää.
Enon opetuksissa on selkeästi aiempia kirjoja suurempi kohderyhmä. Artopaasilinnaa on mukana, mutta huom!, hyvällä tavalla. Ehkäpä itse kuitenkin uudelleenlukisin noista arkiguru-kirjoista mieluummin tuon Väärän asenteen, mikäli valinnan paikka tulee.
Kirja oli Finlandia-palkintoehdokkaanakin. Toki olisin iloinen, mikäli Tamminen olisi palkinnon kuitannut, mutta hieman siitä olisi kyllä tullut mieleen Woody Allenin saama meriitti elokuvastaan "Midnight in Paris"...
Pahoitteluni, että tämäkin meni nyt tämmöiseksi nimientiputteluksi.
Vuonna 2008 ilmestynyt romaani Mitä onni on onkin sitten tasan nimensä lupaama konsepti. Kaksi miestä saa apurahaa onnen etsimiseen, kartoittamiseen ja määrittelemiseen. Mausteena on ripaus omaelämäkerrallisuutta, mutta Tamminen ei silti onneksi ala lutrata oman tuotantonsa intertekstuaalisuudella, mihin itse Vonnegutkin aikoinaan harmillisesti sortui. Kaikenkin uhalla sanoisin tämän olevan "normaaleinta" Tammista: Enon opetuksissa läsnäollut paasilinnaveijarimaisuus saa kaikessa näppärässä kekseliäisyydessäänkin mielestäni jo hieman etäännyttäviä, yhdentekeviä piirteitä. Tässä vaiheessa Tammiselle on jo luotu se kaikkien nyttempien kirjojensa kansista tuttu nimilogo, joka kuvaa hyvin tätäkin kirjaa, muttei kyllä missään nimessä olisi kuviteltavissa hänen alkupään teoksiinsa.
Onni on sen verran iso aihe, että olisin suonut sitä kouraistun enemmän, etenkin Tammisen kaltaisen ajattelijan, ja etenkin kirjan lopputulemissa. Ei tämän kirjan lukeminen harmittanutkaan, mutta jotenkin olisin kaivannut enemmän helsinkiä ja ernoa kuin vääksyä ja artoa.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että 2010-luvulle tultaessa Tammisen kynä olisi tylstynyt, ehei! 2010 syntyi nimittäin Muita hyviä ominaisuuksia -lyhytproosakokoelma. Mikäli aiempi Muistelmat oli tiilet, on tämä niiden laasti. Rehellistä, loisteliaan lakonista esseistiikkaa, joskin sillä varauksella, että mikäli eivät kirjailijuus, kirjailijat ja kirjoittaminen nappaa, niin ohi menee, jolloin Muistelmat käteen mars! Mutta jos, ja kun, niin mannaahan nämä murisevat huomiot ovat. Tietysti myös Tammisen aiempien kirjojen hallussaolo syventää lukukokemusta. Silti mitään pinnallisuutta ja tirkistelyä on turha odottaa: tämä tekstiaarreaitta on lopullinen osoitus siitä, että kirjailijalla on sana hallussa, kun hän osaa kirjoittaa mielenkiintoisesti jopa itsestään.
Petri Tammisen toistaiseksi tuorein teos on Rikosromaani (2012). Ehkä oli vain ajan kysymys, milloin se dekkari tulee. Kirjaan oli erittäin mielenkiintoista tarttua, sillä tunnen lähtökohtaisesti antipatiaa kaikkia dekkareita paitsi Agathoja ja Palmuja kohtaan.
Rikosromaani kantaa äärimmäisen vahvan, Monty Python -henkisen perusideansa varassa. Se on myös mielestäni Tammisen kirjoista veijomerihenkisin, hyvässä ja... staattisimmassa. Kirjan kerronnallinen rakenne on hyvin rohkea, mutta sen luulisi hämmentävän ja turhauttavankin todella paljon etenkin dekkareiden ystäviä. Tietenkin oli lukemista aloittaessa päivänselvää, ettei odotettavissa ole perinteistä dekkaria, mutta silti jäin kaipaamaan jotain konkreettisempaa, huomioivampaa ja humoristisestikin purevampaa ydinmehua: tällaisenaan haahuilu kääntyy mielestäni itseään vastaan, ja tuloksena on jotain, joka minun on pakko lukea lieväksi pettymykseksi.
 |
| Kerää koko sarja! |
Kyllä, helvetti on muut ihmiset, mutta taivas voi olla toinen ihminen.
torstai 26. kesäkuuta 2014
Milky War
MAITOSOTA
Valion ja Arlan välisen maitosodan arvet eivät tule arpeutumaan pitkään aikaan, siihen vaaditaan monta sukupolvea. Miten tällainen oli mahdollista, nykymaailmassa? YK:kin vain katsoi vierestä! Kukaan ei taaskaan "voittanut": jäi vain katkeruus, 70 miljoonan €uron sotakorvaukset ja järjetön määrä maitosotaveteraaneja. Vielä eilen aamulla he olivat valiojoukkoa ja sotilaspastöreita, mutta iltaan mennessä jo tonkanruokaa. Puhumattakaan sitten siviiliuhreista: lukuisista onnettomiksi umpeutuneista lehmäparoista.
Eivätkä sopimuksetkaan merkinneet loppujen lopuksi yhtään mitään. Eskaloituessa diilit diskataan. Koskaan ei saada tietää, kumpi osapuoli niitä kemiallisia aseita käytti. Kampylobakteereja, kolibakteereja, listeriaa, salmonellaa, yersiniaa ja brucellaa. Maitosodan ensimmäinen uhri on aina hygienia.
Pahinta on, että odotettavissa on se sama häpeällinen jälkilöyly kuin USA:ssa Vietnamin ja II ruokasodan päätyttyä: maitosodankin veteraaneja tullaan kohtelemaan kuin hapanta kurria. Ei auta fatta, ei fettfri; ei jobbii, ei joppii. Vain intoleranssia ignoraatiota saavat. Kun he tuolla kadunkulmilla sitten kerjäelevät niitä senttejä, niin vaikkei sinulla niitä ole, juuri sinun velvollisuutesi on ainakin pysähtyä, antaa hetki aikaasi ja kuunnella, mitä heillä on sanottavanaan. Hyvällä tuurilla opimme, vihdoin ja viimein, edes jotain. Ettei tällainen mölkkypäinen, painajaismaisimmatkin visiomme ylittävä valkoiset vastaan valkoiset -konflikti koskaan enää toistuisi.
En uskalla edes ajatella, missä jamassa olisimme edelleen, jos Arla olisi ehtinyt saada V2-muovikorkkiprojektinsa valmiiksi.
keskiviikko 25. kesäkuuta 2014
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)