Urpo Ihalainen: Naisten vuoro

Taas kerran, joskin pitkästä aikaa, on syytä täällä hehkuttaa monimuotoista nykytilannetta kirjallisuuspuolella, jossa "marginaalimmatkin" kirjoittajat pääsevät esiin pienempäin kustantamoitten myötä. Ivan Rotta & Co. on kunnostautunut mm. julkaisemalla Urpo Ihalaisen tuotantoa. Aiempi lyhytkertomuskokoelma Pystylasti toi lukevan yleisön tietoisuuteen rehdin, maailmassa silmänsä auki pitäneen ja väkisinkin sen myötä vasemmalle kallistuneen sananiekan, joka muistutti meille sukupuolirooleista "vanhaan hyvään aikaan", jolloin naisen €uro oli miehen 20-senttinen (pystylastissa). Olen edelleen taipuvainen suosittelemaan Ihalaisen em. Carmenia (<-- automiehet) naisille: hyvässä kirjassa ei tarvitse olla samaa mieltä sen henkilöiden, tai edes sen kirjoittajan ajatusten kanssa. Ihalaismaista tinkimättömyyttä edustaa mielestäni myös Markku Metson erinomainen kansikuvitus, tässä uutukaisessakin.

Nyt Ihalainen kertoo siis naisista. Mujeres, mujeres ja vielä kerran mujeres! Hän hahmottelee naistyyppejä uskottavuuden pensselillä, näin stereotypisoinnit välttäen. Ja jostainhan nekin syntyvät, pelkkä typisointi on tässä täysin ok. Olemme me miehetkin sikoja, mutta onneksi on possujakin seassa. Estradille marssitetaan juoppoa muijaa, pirttihirmua, nyrkkisankarimagneettia sun muuta tunnistettavaa. Ja jokaiselle heistä elämä on enemmän tai vähemmän kreikkalais-roomalaista. Ihalaisen tyylin koin miellyttävällä tavalla kotikutoisen heittelehtivänä, kirjoittamisen ilo näkyy rivien väleissä. Tällaiset tekstit eivät saa jäädä maamme pöytälaatikoihin vain, koska ne eivät satu olemaan Waltaria! Yleensä vältän vertailukohteita, mutta Ihalainen liikkuu edelleen niin ansiokkaasti varhaisen Seppälän jalanjäljillä, että se on pakko mainita tässä, jotta kirjaa lukemaan saadaan maksimaalinen määrä kohderyhmäläisiä. Kernaasti puffaan. Myös kiehtova "Kalle Sivutalo" -vaikutelma assosioitui. Kuin kyseinen tiiliskivitehtailija, mutta tiiviimpi ja turskeampi. Kiinnitin niin ikään erityishuomiota replikointiin: tietoista tai ei, Ihalainen panee hieman suuremmatkin kansankerrokset puhumaan etäännyttävää, kaunokirjallista yleiskieltä. Jotkut ärsyyntyvät tuosta varmasti, mutta minä pidin: luen mielelläni kirjoja, joiden replikointi on honkajokea.

Ollakseni rehellinen: jos pitää valita Pystylastin ja Naisten vuoron väliltä, valitsisin kuitenkin ensinmainitun, koska Ihalainen ei ole voinut välttää kiusausta lopettaa Naisten vuoro yleisönosastomaiseen esseeseen, jossa hän esittää kritiikkiä lähes jokaista nykyistä naispoliitikkoa kohtaan. Minusta tämä tyylirikko on joltisenkin surullinen, koska nykypäivään ja todellisuuteen astuessaan Ihalainen on luonut kovien kansien väliin nopeasti vanhenevaa tekstiä, joka tuskin antaa muille kuin lähihistorioitsijoille säväyksiä jo viiden vuoden kuluttua.

Tästä huolimatta suosittelen Ihalaisen lukemista. Lukekaa edes hieman hänen tekstejään. Maailmassa, jossa brownit, coelhot ja dekkarihuttu panevat ihmisiä hyvää vauhtia sivistyksellisesti katatoniseen, lammasmaiseen tilaan, tarvitaan näitä ihalaisia kiiloiksi.