Urpo Ihalainen: Naisten vuoro

Taas kerran, joskin pitkästä aikaa, on syytä täällä hehkuttaa monimuotoista nykytilannetta kirjallisuuspuolella, jossa "marginaalimmatkin" kirjoittajat pääsevät esiin pienempäin kustantamoitten myötä. Ivan Rotta & Co. on kunnostautunut mm. julkaisemalla Urpo Ihalaisen tuotantoa. Aiempi lyhytkertomuskokoelma Pystylasti toi lukevan yleisön tietoisuuteen rehdin, maailmassa silmänsä auki pitäneen ja väkisinkin sen myötä vasemmalle kallistuneen sananiekan, joka muistutti meille sukupuolirooleista "vanhaan hyvään aikaan", jolloin naisen €uro oli miehen 20-senttinen (pystylastissa). Olen edelleen taipuvainen suosittelemaan Ihalaisen em. Carmenia (<-- automiehet) naisille: hyvässä kirjassa ei tarvitse olla samaa mieltä sen henkilöiden, tai edes sen kirjoittajan ajatusten kanssa. Ihalaismaista tinkimättömyyttä edustaa mielestäni myös Markku Metson erinomainen kansikuvitus, tässä uutukaisessakin.

Nyt Ihalainen kertoo siis naisista. Mujeres, mujeres ja vielä kerran mujeres! Hän hahmottelee naistyyppejä uskottavuuden pensselillä, näin stereotypisoinnit välttäen. Ja jostainhan nekin syntyvät, pelkkä typisointi on tässä täysin ok. Olemme me miehetkin sikoja, mutta onneksi on possujakin seassa. Estradille marssitetaan juoppoa muijaa, pirttihirmua, nyrkkisankarimagneettia sun muuta tunnistettavaa. Ja jokaiselle heistä elämä on enemmän tai vähemmän kreikkalais-roomalaista. Ihalaisen tyylin koin miellyttävällä tavalla kotikutoisen heittelehtivänä, kirjoittamisen ilo näkyy rivien väleissä. Tällaiset tekstit eivät saa jäädä maamme pöytälaatikoihin vain, koska ne eivät satu olemaan Waltaria! Yleensä vältän vertailukohteita, mutta Ihalainen liikkuu edelleen niin ansiokkaasti varhaisen Seppälän jalanjäljillä, että se on pakko mainita tässä, jotta kirjaa lukemaan saadaan maksimaalinen määrä kohderyhmäläisiä. Kernaasti puffaan. Myös kiehtova "Kalle Sivutalo" -vaikutelma assosioitui. Kuin kyseinen tiiliskivitehtailija, mutta tiiviimpi ja turskeampi. Kiinnitin niin ikään erityishuomiota replikointiin: tietoista tai ei, Ihalainen panee hieman suuremmatkin kansankerrokset puhumaan etäännyttävää, kaunokirjallista yleiskieltä. Jotkut ärsyyntyvät tuosta varmasti, mutta minä pidin: luen mielelläni kirjoja, joiden replikointi on honkajokea.

Ollakseni rehellinen: jos pitää valita Pystylastin ja Naisten vuoron väliltä, valitsisin kuitenkin ensinmainitun, koska Ihalainen ei ole voinut välttää kiusausta lopettaa Naisten vuoro yleisönosastomaiseen esseeseen, jossa hän esittää kritiikkiä lähes jokaista nykyistä naispoliitikkoa kohtaan. Minusta tämä tyylirikko on joltisenkin surullinen, koska nykypäivään ja todellisuuteen astuessaan Ihalainen on luonut kovien kansien väliin nopeasti vanhenevaa tekstiä, joka tuskin antaa muille kuin lähihistorioitsijoille säväyksiä jo viiden vuoden kuluttua.

Tästä huolimatta suosittelen Ihalaisen lukemista. Lukekaa edes hieman hänen tekstejään. Maailmassa, jossa brownit, coelhot ja dekkarihuttu panevat ihmisiä hyvää vauhtia sivistyksellisesti katatoniseen, lammasmaiseen tilaan, tarvitaan näitä ihalaisia kiiloiksi.

Eestiläinen dystopia

Teetä, sympatiaa ja antiutopiaa

Emmi Itärannan (s.1976) esikoisteos Teemestarin kirja voitti Teos-kustantamon järjestämän tieteiskirjojen kirjoituskilpailun. Kyseessä on ehyt ja hallittu dystopia, ja itsestämme on kiinni, miten kauas tulevaisuuteen se sijoittuu.

Jossain vaiheessa vedestä sitten on alettu sotia, minkä vanavedessä (nicht pun indentet) on tapahtunut suurempiakin mullistuksia. Niistä annetaan vinkkiä kirjan arjen myötä: kiinalainen kulttuuri on ulottautunut Pohjois-Suomeen saakka, kun siellä teepensaatkin kasvavat. Vesitippojen laskemista valvovat tietenkin lukuisat sotilaat, joista ei vaan perkele tunnuta eroon päästävän. 18-kesäinen, teemestariksi valmistuva Noria on kuitenkin etuoikeutetussa asemassa, sillä teehetkien viettämisperinne on niitä harvoja asioita, joita sotienaikaisesta ja niitä edeltävästä maailmasta on jäänyt jäljelle ja joita kunnioitetaan. Kaikki muu menneisyys onkin sitten lähes pelkkää muoviromua suurissa "muovihaudoiksi" kutsutuissa kaatopaikoissa. Mutta eräänä päivänä Norian ystävän Sanjan esiintonkima varhaisteknologia antaakin toivoa paremmasta...

Itärannan teksti on rauhallista, maalailevaa, aiheensa näköistä, itämaista puolifilosofiaa huokuva. Hankalahan tätä kirjaa on käsistään laskea. Tunnelmaan satsaava tarina ei kuitenkaan suo erityisen suuria yllätyksiä, joten se ei välttämättä ole hiukankaan hardcoremman, heittelehtivän särmikästä science dicktionia hakevan lukijan cup of tea. Itselleni heräsi myös jälleen kerran kysymys: olisiko tämän saman sittenkin voinut kertoa noin viisikymmensivuisena novellina? Toisaalta, aihe vaatii seesteisyytensä, eikä 258 sivun aikana pääse missään tapauksessa ja vaiheessa pitkästymään. Ainoa asia, joka minulle ei oikein auennut, oli prologin ja viimeisen luvun suhde, joka toi tarinaan mielestäni yhden mystisen elementin liikaa.

Teemestarin kirja on periaatteessa hieno esimerkki siitä, miten jokin olemassaoleva elementti nivotaan tieteistarinan keskiöön. Mutta se on oikeasti enemmän! Kirjan palkitsemiseen on taatusti vaikuttanut se, miten Itäranta on nerokkaasti onnistunut kiteyttämään ainakin kolme planeettamme ehkä suurinta tulevaisuuden probleemaa (Kiina, vesi ja ilmastonmuutos) yhteen asiaan: tee. Niinpä tietenkin. Hitto kun olisi itse tuon tajunnut. Bravo!

Teinipaskiaiset autobaanalla

Berliiniläisen Wolfgang Herrndorfin (s.1965) läpimurtoteos Ladaromaani (Tschick) on tavallaan viihteellinen veijarikirja, mutta siitä saa halutessaan moniakin lisätasoja. Tarina on mitä yksinkertaisin ja moneen kertaan kerrottu: kaksi nuorta sälliä lähtee baanalle katsomaan, mitä maailmalla on tarjota, ja kohtaamaan sen moninaiset, toinen toistaan kahelimmat ihmiset. Elokuvapuolen termi "road-movie" taitaa olla tunnetuin nimitys tälle tarinakaavalle, mutta kaipa tässä tapauksessa voitaisiin käyttää sanoja "road-story" tai "autobahn-book"?

Herrndorfin kehityskertomus, jonka ytimessä ystävystyvät frustroitunut rikkaan perheen vesa ja moniongelmainen venäläissälli, on rippusen verran ylilyöty, mutta todella sympaattinen. En takuulla ole ensimmäinen, joka vertaa teosta David Lynchin erinomaiseen elokuvaan The Straight Story. Meno on välillä hurjaa, poliisia paetaan, kolhuja saadaan, mutta loppujen lopuksi asiat aina järjestyvät, eikä maailma nyt niin paha paikka näytäkään olevan. Yllättävän moni kuuluu prosenttijengiin nimeltä "hyvät ihmiset".

Sujuvaa tekstiä lukiessani aloin miettiä sitä, mitäköhän se "saksalaisuus" mahtaa olla kirjallisuuspuolella. En voinut mitään sille, että olin havaitsevinani kerronnassa jonkinasteista güntergrassmaisuutta, siitäkin huolimatta, että ko. mestarin kohdalla olen pelkän Peltirummun varassa. Mutta Herrndorf tuntui rönsyilevän jotenkin samalla lailla, hän halusi kertoa lukijalleen hassuista ihmisistä, mistä syntyi se varsinainen hauskuus, joka taas hiukan epäreilusti prosessoituu meidän ulkomaalaisten päässä siksi "saksalaiseksi jäykkyydeksi". Kovin kutkuttaisi nimetä tämän kirjan ote "kompressoiduksi Grassiksi", olletikin, kun nyt selvitään alle 300 sivulla. Ja aivan varmasti myös esim. ranskalainen tai venäläinen olisi kertonut tämän tarinan totaalisen erilaisella, maalailevammalla, päänsisäisemmällä lailla.

Ladaromaani on mainio tarina, jonka lukeminen ei harmita tippaakaan. Suurimmat päänpuisteluni liittyivät kirjan julkaisemispolitiikkaan. Kyllähän minä ymmärrän sen, että kustannuspuolella kaikista markkinointinaruista on vedettävä, ja että kirjan osuvampi ja humaanimpi alkuperäisnimi "Tschick" olisi ollut hankalasti lähestyttävä. Mukamediaseksikkäällä "Ladaromaanilla" varmistetaan se, että mahdollisimman moni ostaa kirjan ohjevähittäishintaan. Mutta omasta puolestani voitaisiin pikkuhiljaa alkaa heivata tuota kulumaan päässyttä "x-romaani" -kaavaa. On Pussikaljaromaania, on Lääkäriromaania, nyt on sitten jummi-kun-hassunhauska Ladaromaani. Mitä siitäkin olisi tullut, jos Tuntematon sotilaskin olisi ollut nimeltään valju "Sotaromaani"?

Vanhisoa

Kernaasti niputan Claes Anderssonin aikalaisromaanin "Oton elämä" ja Matti Klingen uusimman klingeilyn "Tanskan sää" saman artikkelin alle. Angloamerikkalainen käsite "grumpy old men" kävi ajoittain mielessä kumpaakin em. kirjaa lukiessa, toki eri syistä, ja välillä syyttäkin. Mutta kuitenkaan - gandalfien parrat eivät oikein vipaja tarpeeksi ja kaipaamani painotuksin.

Maltillista viisautta monasti osoittaneessa, Vasemmistoliittoa aikoinaan rakentaneessa Anderssonissa henkilöityy se jokin, mitä tämän hetken vasurismi tarvitsisi. Siinä missä duunarit ovat jättäneet puolueen tuomiten sen kasvissyöjien piipertäjäklubiksi, on kulttuuriväki jäänyt häkeltyneeseen limbotilaan: Vasemmistoliitolta puuttuu kunnollinen kulttuurisen sivistyksen agenda, ja sille kasvot antava nuoremman polven Andersson. Claes Anderssonilla on tärkeää symboliarvoa siinä, ettei kulttuuri synonymisoidu kyldyyriin. Hän on välttämätön eastendiläisrouva.

Kasevan kappaleessa lauletaan "Joskus kaikki katoaa, tyhjyys kaiken täyttää". Tämä säe tuli mieleen Oton elämästä lukiessa. Otto on Anderssonin alter ego, joka taistelee yliseitsenkymppisten miesten tyypillisiä ongelmia vastaan. On sairaalakäyntiä, ajankohtaisuuksille päänpuistelua, velttoa pippeliä, kohtaamisia, naapuriin tutustumista, hyvin rehellisiä fragmentteja omasta menneisyydestä. Otto tekee tiliään synkin ja mustin mielin: edes kuolemanjälkeinen elämä muiden ihmisten muistoissa ei lohduta, kun hekin kuitenkin joskus kuolevat, ja jo muutaman sukupolven kuluttua muistotkin ovat kadonneet.

Anderssonin toteavassa, lakonisessa tekstissä on kylmäävää viimeisen kirjan makua. Ehkä siksi hän on ulkoistanut itsensä Otto-hahmoon? Että jos kuitenkin vielä tästä jatkettaisiin? Kestohappamuus toi kuitenkin mukanaan häiritsevän tarkoituksettomuuden tunnun: odotin kirjalta aavistuksen enemmän jotain: ei paljastuksia, ei rankistelua, ei nimien heittelyä, vaan sitä andersoniaanista viisautta, mietintää siitä, mikä on tärkeää. Tällaisenaan Oton turhuuteentuomitut toilailut Meilahdessa uhkaavat jäädä hyvinkin valjuiksi, mikäli Andersson ja hänen tekemisensä eivät kiinnosta. Kävipä mielessäni myös, että mikäli tämän kirjan olisi kirjoittanut kuka tahansa tuntemattomampi, se ei olisi kiinnostanut edes kustantajia.

Olisin toivonut tällä kertaa enemmän ajatuksia ajattelijalta. Naiiviudenkin uhalla. Vanhan idealistin sanoja: kai se Anderssonissa sentään jossain päin aivoja piilee? Nyt on vähän semmoinen tunne kuin olisi lukenut Kekkosen päiväkirjan pelkät kalastus-, saunomis- ja hiihtämismerkinnät. Claes: pyydän, että kirjoittaisit meille vielä jotain, syvempää. Nyt Otto oli turhan lonkero.


"Nyt tiedän, miten täydellisen unensaannin voi määritellä: pieni iltajumppa, lämmin voileipä, kuppi kaakaota, masturbaatiota ja Matti Klingen päiväkirja. Tämän jälkeen riittää taas virtaa nousta aamulla." (Musiikin maisteri Janne Kuusisen blogi 30.XII 2011)

Oli aika kahlata Matti Klingen "intellektuaalisten päiväkirjojen" sarjan tuorein, "XIII osa". Täysin omalla, akateemisella klingoniplaneetallaan asusteleva dandy historioitsija on ainutlaatuinen kulttihahmo, nykypäivän muukalainen, joka ei kuitenkaan jätä kylmäksi ketään, edes kaltaistani vulgääriuteen ja alatyyliseen englantilaiseen komiikkaan helposti sortuvaa haitarinsoittaja-puolibarbaaria. Olen lukenut lähes kaikki Klingen päiväkirjat, lähes tuoreeltaan, lähes intensiivisesti.

Jokainen meistä kokee Klingen päiväkirjansa omalla tavallaan. Toisen diary on toisen diarrhea. Minä tunnustan täten julkisesti lukevani hänen pitkät vuodatuksensa historian pienmiehistä vain puolella silmällä ja keskittäväni mielenkiintoni siihen, mitä tällä yli-inhimillisen määrän lukeneella ja kirjoittaneella sivistyksen supersankarilla on sanottavaa tästä päivästä. Joka päiväkirjasta opin jotain, vaikka edes nippelitietoa, jos ei muuta. "Tanskan sää" opetti minulle esim. "faattisen parasiitin" (= mm. täytesanat niinku ja totanoin sekä väliäännähdykset ää ja öö) ja esprit d'éscalier -ilmiön (= se, kun keksii nasevan vastakommentin vasta jälkeen päin). Vastaavasti koen Klingen itseisarvoisemmat sivistyssanat joka kerta karikatyristisen koomillisina: tällä kertaa esimerkiksi taxi toi ja taxi vei, monet asiat olivat sangen fascinoivia, välillä nähtiin initiaalit, vaikkei vanhan videopelin highscore -taulukosta ollutkaan kyse. Joistakin seikoista saatiin evidenssiä, ja tutkimustyössä tarvitaan ankeleetisti indolenssia (= objektiivisuuden edellytyksenä oleva tietynlainen tunteettomuus). Sivulla 157 taitaa muuten esiintyä ensimmäisen kerran Matti Klingen päiväkirjasarjan historian aikana sana paska, toki sitaattikontekstissa. Merde!

Klingeä lukiessa tulee nyökkäiltyä ja puisteltua päätä vuorotellen. Klingeä lukevan tunnistaa siitä, että hän näyttää spastisen kohtauksen saaneelta. Itse myötänyökyttelin mm. kohdissa, joissa Klinge pohtii termiä "kansa" ja viettää kauniin kesäkuisen päivän ilman televisiota ja inernetiä (sic). Klinge on mielestäni myös naapurimaamme Venäjän ymmärtämisen esikuva. Venäläinen ei ole musta ryssä tai valkovenäläinen, hän on harmaa!

Jokaisessa Matti Klingen päiväkirjassa tulee myös mainita Eino Kaila, tälläkin kertaa nimi tulee vastaan jo alkupuolella, sivulla 34.

Itselleni särähtävät klingismit eivät liity politiikkaan. Eivät tosiaankaan, sillä poliittisessa liberaaliudessaan hän onnistuu mielestäni erinomaisesti. Ennemminkin päätäni puistatuttavat tekstit liittyvät jonkinasteiseen fiiniyden ja hienouden diskursseihin. Yhdessä vaiheessa Klinge besserwisseröi Jörn Donnerin Mannerheim-dokumenttisarjan lyttyyn vilpittömään, uskottavaan ja asiantuntevaan malliin, mutta Donnerin rähjäisen pukeutumisen paheksuminen ja sotilaallisuuden kaipaaminen tuolle aikoinaan siviilipalveluksen suorittaneelle miehelle tuntuu hassulta humanismia peräänkuuluttavan ihmisen suusta. Eivät vaatteet ja/tai uniformu ihmistä tee. Todella virkistävä näkökulma Klingeltä on myös muistutus siitä, että Åminnen (Joensuun) kartanon huolellinen restaurointi on merkittävä teko Björn Wahlroosilta, mieheltä, jota tällä hetkellä kuuluu vihata. Mutta kartanoprojekti ei valitettavasti tehne Wahlroosista maailman parasta jätkää. Vaikkei Klinge tietenkään ole mikään mielipideautomaatti, olisin silti toivonut häneltä edes muutamaa sanaa mm. Wahlroosin sangen epähumaaneista kehitysapukommenteista.

Nautin suuresti Matti Klingen, tuon ultimaattisen historia-asiantuntijuuden Stephen Hawkingin päiväkirjoista. Välillä asiallisella, välillä perverssillä tavalla. Klingen painotukset ovat täysin ymmärrettävästi menneessä: välillä jopa tuntuu, että hän on oikeasti aikakoneen keksijä, joka on keksinnöllään matkustanut menneisyydestä meidän aikaamme kauhistelemaan etiketin deterioraatiota. Tästä huolimatta toivoisin Klingeltäkin em. Anderssonin lailla jotain osviitanomaista viisautta, historiaan tukeutuvaa klingististä niksipirkkaa, joka auttaisi meitä nykyisten ongelmiemme ratkaisemisessa. Ettemme tekisi samoja virheitä yhä uudestaan ja uudestaan. Nälkä jäi esim. Klingen erittäin mielenkiintoisesta "peruseurooppalaisuuden" pohdinnasta: siitä hän voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan!

Matti Klingen täysin toisesta todellisuudesta ja ajasta peräisin oleva taistelu "infantilismia" vastaan on jalo, vaikka sen kovana hintana onkin nykysukupolville helposti manifestoituva tahaton (englantilainen!) komiikka. Nostan kunnioittavana ja nöyränä hattua. Vai oliko se niin, että vanhemman piti nostaa ensin? Munaus! Anteeksi, Matti. Ei kun siis Hra Klinge. I get me coat.

Freiheit macht frei

Elokuvapuolelta tutumman LähesKaiman Janne Kuusen kekseliäs dystopia Vapaus on Kuu-ukko -uskonnon raamatullinen kolmen "kirjan" tieteis-triptyykki, jossa kuvataan nyky-Suomen kuolema 2010-luvun huolestuttavimpia yhteiskunnan vinoutumia ja vihautumia onnistuneesti paisutellen.

Kuusen esikoinen maalailee Suomen lähitulevaisuuden worst case possible -todellisuutta taiten ja mukaansatempaavasti. Tätä kirjaa haluaa lukea vielä yhden luvun, mikä on viihteellisen onnistumisen merkki, mutta toki paljon muitakin ansioita on. Kuusi aloittaa tarinansa mainostoimistomaailmasta, jossa yhtään totaalikusipäisyyden kiveä ei jätetä kääntämättä. Siinä mielessä olin hieman huolestunut alkumetreillä, koska liikuttiin hieman akselilla Frédéric Beigbeder - Mad Men - Arto Salminen. Kuusi kuitenkin tiedostanee asian, koska sopivassa välissä hän kumartaa suosiolla viimemainitun "Kalavale" -klassikon suuntaan päälleliimaamattoman luontevalla viittauksella.

Sitten päähenkilö Antti Katajaa aletaan retuuttaa mitä mielikuvituksekkaimmissa paikoissa ja tilanteissa, ja tarina saa seikkailullisia piirteitä. Tapahtumien keskiössä oleva Vapaus-puolue onnistuu tuhoamaan osapuilleen kaiken oikean ja kauniin, ja toinen sisällissotahan siitä eskaloituu. Katajan kehityskertomuksen lomassa on haussa ihmisen perimmäinen hyvä, ne altruistiset toivon kipinät meistä useimmissa.

"Vapaus" on mainio yhteiskunnallisen huolestuneisuuden manifestaatio, joka on kirjoitettu 2010, vuotta ennen jytky-eduskuntavaaleja. Parhaimmillaan se kuvaa taloususkonnon (nyky)aikaa, jolloin mikään ei tunnu miltään ja mikään termi ei enää tarkoita mitään. Myös perinteistä esittely-kehittely-kliimaksi-loppuhäntä -kaavaa käsitellään miellyttävän maltillisesti. Viljelty nihilismi kuitenkin sortuu aavistuksenomaiseen liioitteluun, alleviivaavuuteenkin, ja pari-kolme ärsyttämään onnistuvaa yhteensattumaakin on juonikudelmaan päätynyt. Vaikka sodat ja levottomuudet tapahtuvatkin suurimmalti rivien väleissä, jonkinlainen enämpi viileänkylmä toteavuus olisi ehkä tehnyt tästä tehokkaamman antiutopian. Mielestäni myös kirjan loppuun sijoitetun, turhan älkäähaastakominuaoikeuteen-anteeksipyyntömäisen "tämä on fiktiota, yhteydet kaikkeen oikeasti olemassaolevaan ovat sattumaa" -tekstin olisi voinut jättää pois.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja on kuitenkin tärkeä lukeneiston pelot tiivistävä puheenvuoro, jonka jälkeen on hankala kenen tahansa suomalaisen kirjoittaa mitään vastaavaa: sen verran tehokkaasti Kuusi tyhjentää aiheensa pajatson. Toki on harmillista, että monikaan, joiden pitäisi lukea tämä, tuskin sitä tekee. Mutta jääkäämme toivomaan, että tälle kirjalle tullaan nauramaan lähivuosikymmeninä, eikö vain?

Kenen jonossa seisot/istut/makaat?

Koetan välttää käyttämästä sanaa "välipala" kirjoista puhuessani ja kirjoittaessani. Että "tämä nyt on tämmöinen 100-200 -sivuinen välipala". Lyhyyshän on parhaimmillaan tiiviyttä, ei se ole mikään välipalaksi kilpistettävä juttu, vaan usein peräti salonseutulainen, tankea pastanttipuuro (, jota teidän kaikkien tulee maistaa joskus)! Luettuihin kirjoihin tulee suhtautua tasa-arvoisesti, ei pikkupurtavina Karamazovin ja Jukolan veljessarjojen välietappeina.

Matti Mäkelä on kuronnut esseekokoelmansa Ihmisen olosijat tekstit eri asentojen ympärille, ja mikäs siinä, koska kyseinen teema mahdollistaa kuitenkin käytännössä kaikenlaisen tarinoinnin. Mäkelän tuotantoa innostuin seuraamaan aavistuksen vahingossa 1995, "Kaksi vaimoa" -kirjan erinomaisen kansikuvan näkemisen myötä. Mäkelän tekstiä leimaavat nytkin ja edelleenkin rehellisyys sekä heittäytyvyys. On matkakertomusta, mielipidettä nykyajasta, "kylä" -käsitteen kunnianpalautuksen vaadintaa. Kirjailijuuttakin sivutaan, mutta siinä ei ryvetä. Kuolema taas on hienolla, viileänluonnollisella tavalla läsnä. Mäkelä taitaa sekä määrät että laadut. Esseet sisältävät ajattelevan ihmisen poikkeaviakin, aina täyspäisesti perusteltuja näkökulmia, joilla hän näpäyttää jopa Helsingin Sanomia ja WSOY:tä - työnantajaansa ja kustantajaansa!

"Ihmisen olosijat" on hyvä, edustava Mäkelä-otos. Kyllä jokaisen kannattaa ainakin yksi Mäkelän esseekokoelma lukea. Älkää siis jättäkö käsitystänne tästä huutjärveläisfilosofista "Rakkausromaanin" varaan.

Heidi Jaatisen Jono on kiehtova, suoraviivainen kertomus tieskuinkamonisuuntaisesta munankipeyshäiriöstään nauttivasta Aina-nimisestä naisesta, joka tulee hetken mielijohteesta tokaisseeksi antavansa tänä kesänä kaikille, jotka vain pyytävät. Kontekstiepäselvyydet johtavat kuitenkin siihen, että Ainan ja taiteilijamiehensä Aarnin talon liepeille rupeaa kertymään miehistä koostuva, alati kasvava, pikkuhiljaa omaa elämäänsä elämään alkava jono.

Tarina on vekkuli, ja paikoin kekseliäisyydessään oikeinkin hauska. Kirjaa on moitittu tarkoituksettomaksi, tylsäksikin. Uskoisin, että se johtuu häkellyttävästä kaksijakoisuudesta. Itsekin olin noin puolessa välissä hieman tuskastunut Jaatisen pehmopornoilevaan, maalailevaan taberwomann-meininkiin, jonka väleissä sentään muistettiin tsekata, mitä jonolle kuuluu. Mutta sitten toisella puoliskolla jono pääsee kuoriutumaan toimivaksi (odotetuksi?) yhteiskunta-allegoriaksi. Mielestäni Jaatinen punnitsee fantasiamaailmallaan onnistuneesti paitsi uroiden pölöjä käytöskoodistoja, myös sitä naisen pientä pelottavaa sisäistä eläimen tuiketta, jonka mm. Roald Dahl on aikuisten kirjoissaan suoraviivaistanut haluksi tulla raiskatuksi. Itse käsittelen tuota vaietun alkunaarauden äärimanifestaatiota maltillisemmin, ottamalla esiin esim. sarjamurhaajille sun muille megapahiksille fanikirjeitä lähettävät naiset. Aina-neito tietää olevansa paitsi juuri se kuningatar, josta maailman nakkikioskeilla jonottavat kuhnurit ja työläiset tappelevat verissä päin, myös se kuningatar, jolle viimeisenä pystyyn jäävä kuningas saakin sitten tehdä mitä tahansa. 

Kirjan pituutta sisältöönsä nähden on myös kritisoitu. Kyllä tässä kuitenkin minun mielestäni täysimittaisen romaanin ainekset ovat. Vastaavasta novellista olisi tullut joko harmillisen lyhyenläntä tai sitten levottomuutta herättävän pitkä. Olisin kuitenkin kaivannut yhtenäisempää, jälkipuoliskon kaltaista kerrontaa: tällaisenaan kirjassa on kieltämättä jonkin verran turhaa ilmaa, juuri sen verran, että se ehtii häiritä, ja syntyy sellainen mielikuva, että olisiko vielä yksi oikolukukerta tehnyt terää? Ja vaikkei tyylivaihteluihin olisikaan kajottu, niin olisiko se yksi ainut kirjan paha moka, eli vanhan "Titta!" -wc-pönttövitsin suora siirtäminen oman kirjan hahmoille ymmärretty jättää pois?

Mutta oivallinen ja loppujen lopuksi palkitseva on Jaatisen visio. Jos Kilven annetaan kirjoittaa piipusta asiaa ja Hyryn annetaan kirjoittaa uunista asiaa, niin eiköhän anneta myös Jaatisen kirjoittaa jonosta asiaa.

Layla Layla Layla, lempiystäväin.

Jari Tervon kohuttu ja kehuttu uutukainen on nyt mahdollisimman ajatuksella luettu. Layla näyttää kokevan aidanseipään kohtalon, kun ihmiset keskittyvät itse aidasta puhumiseen, mitä tässä tapauksessa en pidä lainkaan pahana asiana. Layla kilpistyy loppujen lopuksi pikkutekijäksi, kun hänen myötänsä alamme keskustella kurdikulttuurista, naisten alistamisesta, uskonnoista, ihmiskaupasta, tai vaikkapa Tervon itsensä vakavoitumisesta, joka on selvästikin pakottanut kirjakansan maksukykyisimmät kerrokset kiehtovan hämmentyneeseen tilaan. Itse kannatan lähtökohtaisesti aivan täysillä uutisvuotopellenä pidetyn humoristin ravistelevaa muistutusta siitä, että huumori ja tragedia kulkevat aina käsi kädessä. Tervoa on vaivannut hauskan miehen kirous, jonka hän saa toivottavasti ravistettua yltään laylaitse.

Minulla on Tervon tuotannosta vasta "Poliisin poika" luettuna, joten olen jäävi peilaamaan Laylaa kirjailijan muuta tuotantoa vasten. No, Poliisin pojan rovaniemeläis-veijarimaisuudesta on tietenkin tässä luovuttu ja lähdetty pohtimaan rivien välistä kulturaalisia ikuisuuskysymyksiä. Tervon kynä on suvereenin sujuva, vaikka parissa paikassa hän ehkä sortuukin saarnaamaan tietokirjoista lukemiaan faktoja henkilöidensä suilla. Paras osoitus Tervon ammattimaisuudesta on mielestäni se, miten saumatta ja vaivatta hän kuljettaa lukijansa ajatusta jamesbondfilmimäisesti maailmankolkasta toiseen. Monen muun käsissä Layla olisi ollut sietämätöntä siksakkia.

Luvallane kuitenkin jättäydyn tämän kirjan kohdalla hillittyyn oppositioon, väittäen, että kirjan aiheuttama keskustelu on tärkeämpää kuin kirja itse. Layla alkaa sydäntäraastavana eläinkirjana ja säilyttää mestarillisen mukaansatempaavuuteensa tasan niin kauan kuin pysytellään Turkissa. Sitten siirrytään keskemmälle Eurooppaa, myöhemmin koto-Suomeemme - ja homma mosaiikkiintuu. Homma ei suinkaan hajoa: henkilömäärään nähden Tervon selkeys on ihailtavaa, mutta Suomen oloja kuvaillessaan Tervo vain tahtomattaankin syyllistyy toikkaroimaan Arto Salmisen hallitsemalla tontilla, ja sepä onkin sitten semmoinen miinakenttä, että välillä räjähtelee väkisinkin. Suomeen sijoittuva hahmogalleria sahaa sinne tänne, ja sen universumista kilpistyy pöljine yhteensattumineen mielestäni aivan liian pieni, mikä taas eksyttää juonen mielikuvat väkisinkin trillerin, eli viihdekirjallisuuden puolelle. Kirjan sanoman tärkeyteen nähden mukana on liikaa remestelyä, ja Tervon parille henkilölleen sälyttämät loppukohtalot ovatkin sitten jo epäuskottavuudessaan peräti korneja.

Tietenkin olen iloinen siitä, että Layla tulee jouluun mennessä olemaan Jari Tervon myydyin kirja. Hän ei alleviivaa sanomaansa, eikä kevennä alakuloisessa ja -maailmaisessa realismissaan rypeviä tapahtumia halvalla huumorilla. Turkki-uutisoinnit näyttäytyvät monelle Laylan lukemisen jälkeen uudessa valossa, minullekin, mutta olisin kyllä siitä huolimatta toivonut tiiviimpää käsittelyä, enemmän nimihenkilöön keskittymistä ja hänen päänsä sisälle sukeltamista. Tällaisenaan Layla unohtuu nopeammin kuin mitä se ansaitsisi. Että ensi vuonna taas uudet joulumarkkinat ja WSOY:n uutuudet.

Tapaus Lowry

Englantilainen Malcolm Lowry (1909-1957) oli paitsi juopon kirjailijan stereotyypin multihuipentuma, myös kunnioitettu kirjallisuuden outolintu, joka sai aikaan vain kaksi kirjaa, mutta joista jälkimmäinen, Tulivuoren juurella (Under the Volcano, 1947), onkin sitten tunnustettu, omanlaisensa klassikko. Se taitaa anglo-amerikkalaisessa kirjamaailmassa vastata omaa Alastalon salissa -ilmiötämme, jossa tietystä teoksesta puhutaan ja se nousee esille vähän väliä, mutta jonka loppujen lopuksi sangen harva on oikeasti lukenut.

Itselleni "Tulivuoren juurella" tuli vastaan lukiessani Jari Tervon haastattelua, jossa hän selitti tämän olevan lempikirjansa. Joten ei muuta kuin opus käteen, filmatisointi levypesään ja pohtimaan, mistä on kyse.

Kirja on hieman yli 400-sivuinen, etanolinkatkuinen matka sodanajan Meksikoon, kuvaus juopon englantilaisen konsulin Geoffrey Firminin viimeisestä päivästä, joka sattuu vielä olemaan meksikolaisten ns. "kuolleiden juhlapäivä". Se, että kirjan tapahtumat sijoittuvat yhden vuorokauden ajalle, lienee hyvä tietää etukäteen, sillä ainakaan minä en onnistunut asiaa itse kirjan kautta sisäistämään: sen verran railakkaasti Lowryn vahvasti aikaansa edellä oleva houreiden tulivuoristorata matkustajaansa riepottaa. Tämä "tarina" on kuin nyrkillinen konfetteja, jotka heitetään ilmaan leijailemaan, mutta joista vain muutama heleilee maahan saakka. Loppuunlukeneet kutsuisivat moneen suuntaan monella tasolla monella kielellä kurouttautuvaa monisivuisten tekstikappaleiden pandoranlipasta rikkaaksi, keskenjättäneet taas tylsäksi. Tässä kirjassa jos missä ei "tapahdu". Päiden sisällä ollaan varmaan suurin osa kirjan "ajasta", mutta hienoimmillaan tajunnanvirta ja sen vanavedessä myös Juhani Jaskarin suomennos on uskomatonta luettavaa. Tämä on maineensa veroinen, ehkä paras juoppouden ja juoppohulluuden kaunokirjallinen kuvaus koskaan: Lowry pakottaa armotta lukijansakin ottamaan mescalia ja tequilaa, humalasta lukemisen sijaan asettautumaan kirjallis-virtuaaliseen humalaan. Näin kirjasta kehkeytyy aivan ainutlaatuinen, tripin puolelle menevä perskänni, jollaista ei ole toista, eikä varmaan tulekaan.

Mielestäni pari kirjapirkkaniksiä on hyvä antaa tämän teoksen lukemiseen. Ensinnäkin "Tulivuoren juurella" kannattaa ehkä lukea hieman vaihtelevin silmin. Itse luin väen väkisin 300 ensimmäistä sivua lähes mikroskoopilla, mikä oli aivan jumalattoman raskasta. Sitten alkoi kuitenkin Lowryn loppumyllytys, jolloin ajattelin, että ahaa, tämä on tällaista, parempi antaa mennä. Tuntui kuin Lowry olisi antanut luvan heittäytyä lukemaan sammaltavammin. Tarkkaanluvun ja Väyrynenlukeedostojevskiä-pikaluvun välillä kannattaa nyt ehkä seilata enemmän kuin koskaan. Vastaavasti väsyneenä näiden sivujen tuijotteluun ei kannata tuhlata aikaa, sillä myös niitä teräviä hetkiä tarvitaan.

Toinen seikka, jonka haluaisin mainita, on kirjan ensimmäinen, eniten kritiikkiä herättänyt noin 50-sivuinen luku, joka ei tunnu millään loppuvan. Mielestäni sen kohdalla on hyvä etukäteen tietää, että sen keskiössä on kirjan sivuhenkilö, ja kuvatut tapahtumat kannattaa silti ajatella päähenkilön, eli konsulin, kautta.

Käytännössä "Tulivuoren juurella" on pääsylippu Lowryn itsensä päähän. Varovasti uskaltaisin jopa väläytellä jonkinlaista skitsofrenia-teoriaa siitä huolimatta, että kaikessa kirjallisuudessa toki on kyse kirjailijoitten ekshibitionismista. Mutta tässä (38-vuotias!) Lowry kyllä panee itsensä likoon perskarvoja myöten: hän annostelee mm. anekdotiaaliset kokemuksensa, pettymyksensä, merimatkakertomuksensa, harrastuksensa, epäonniset ihmissuhteensa, rakkauden kaipuunsa ja ennen kaikkea alkoholisminsa neljälle keskeiselle henkilölleen. Hänen vimmansa ilmenee myös kirjan syntyprosessista: se, että "Tulivuoren juurella" on kirjoitettu ainakin kolme kertaa uusiksi, 1940-luvulla, kirjoituskoneella, on jotakuinkin nykyihmisen käsittämättömissä. Ehkä sellaiseen suoritukseen yltääkseen muutaman grogin tarvitseekin?

Kieltämättä nyt on hieman henkselinpaukuttelu-fiilis, kun on Lowry luettu. Ei harmita yhtään, vaikka välillä tulikin frustroiduttua heittelehtivyyteen, jatkuviin maisemakuvauksiin sekä huumorin puuttumiseen. Kaksi viimemainittua ovat ehdottomasti omia akilleenkantapäitäni, jotka moni muu näkee hyvinä asioina. Tällaista oli elämä 40-luvun Meksikossa, mitä siitä lukeminen antaa 2010-luvun suomalaiselle? Kyllä se piruvie vaan jotain antaa: vaikka puolessa välissä meinasin heittää pyyhkeen kehään, niin tämä kirja vain loppujen lopuksi selätti minut suosittelemaan itseään. Tässä on itse asiassa kyse enemmän maalauksesta kuin kirjasta, niin hienolla tavalla hämmentyneeseen tilaan se jättää sekopäisillä siveltimenvedoillaan.

Tähän kaikkeen nähden on hiukan surullistakin, että löysin oman kappaleeni kirjaston poistohyllystä 50 sentillä.

Seuraavaksi John Hustonin ohjaama filmatisointi vuodelta 1984 pyörimään. Elokuva on kengännauhamentaliteetilla puserrettu projekti, joka oli ohjaajalleen erittäin tärkeä: vasta 65. käsikirjoitusversio oli hänelle tarpeeksi hyvä toteutettavaksi. Lisäksi pääosanesittäjät Albert Finney ja Jacqueline Bisset työskentelivät talkoohenkisesti provikkapalkalla.

Valitettavasti elokuvaversio on mielestäni 78-vuotiaalle ohjaajalle tyypillinen, haparoiva teos, joka odotetusti näyttää Lowryn kirjasta vain kuoren, vähän samaan tapaan kuin ne kirotut Valittujen Palojen Lyhennetyt Klassikot -kirjat. Mieleeni tuli Åke Lindman, mitä pahoittelen tarvittaessa. Mutta pintatasolle jäämisen syy ei ole Hustonin, sillä tiettävästi myös ainakin mestariohjaaja Luis Buñuel on joskus yrittänyt filmatisoida tätä tarinaa, mutta nostanut kädet ylös, todeten: "Sitä, mitä ihmisen pään sisällä on, ei voi ohjata."

Huston tiivistää melko suoraviivaisesti kirjan avainkohdat noin sataan minuuttiin. Aavistuksenomaisia muutoksia on tehty mm. päähenkilökaartiin ja loppuratkaisuun, jonka olisin kyllä kernaasti halunnut nähdä kirjan mukaisena. Oscar-ehdokkuutensa ansainnut Alex Northin musiikki liikuskelee herkullisesti vanhan liiton score-musiikin sekä varhaiskauden Danny Elfmanin välillä. Myös Finney sai Oscar-ehdokkuuden, ja antaumuksella hän paneekin itsensä peliin, mutta omaan makuuni Finneyn teatraalinen kekkulointi menee hitusen tahattoman komiikan puolelle. Hieman vähemmän (ja suomalaisemmin) olisi ollut enemmän.

Kun kirja on tuoreeltansa tuttu, on elokuvan analysointi melkoisen hankalaa. Pelkäänpä kuitenkin, että heille, jotka eivät ole lukeneet kirjaa, elokuva jää melko tyhjänpäiväiseksi "nomitäs tässä nyt oli?" -kolmiodraamanpoikaseksi. Se ei välitä sitä kirjan ainutkertaista, hallittua psyyken kaaosta, jonka kuvailu tekee teoksesta klassikon. Eikä sitä elokuvan mittaisessa ajassa pystykään välittämään.

Tai ei ainakaan pystytty välittämään vielä vuonna 1984! Elokuva sai nimittäin minussa aikaan ainutkertaisen hingun nähdä tästä hektisempi, uudempi versio. Nyt 2010-luvulla olisi varmasti huomattavasti helpompi toteuttaa Lowryn huurteiset visiot. Esimerkiksi Darren Aronofskyn lihamyllymäisellä tatsilla "Tulivuoren juurella" onnistuisi varmasti niin hyvin, että kirjailija itse nousisi haudastaan kätelläkseen auteuria.

Mutta kaiken kaikkiaan: matkani brittikonsulin / -kirjailijan pään sisälle ei harmita. Lowry tekee tikuistaan niin vimmaista asiaa, että se varmasti palkitsee sanataiteen ystävät, näennäisestä tapahtumaköyhyydestään huolimatta.

SE

Ihan Helsingin Sanomissa saakka on viime aikoina päivitelty, miten essee on tällä hetkellä in, pop, muodissa ja trendikästä. On rivien välissä hiukan ihmeteltykin, että miten moinen on mahdollista.

En jaksa tarkistaa, mikä on esseen virallinen määritelmä. Joka tapauksessa kyse on vapaamuotoisesta, vapaamittaisesta ja vapaa-aiheisesta tekstistä. Periaatteessa jo tämä luonnehdinta antaa vastauksen em. kysymykseen tänä individuellisuuden nimiin vannovana aikana.

Ei kukaan jaksa enää romaaneja lukea, kun niissä voi olla yli 300 sivua. Entäpä novellit? Yäk: niitähän pakotettiin lukemaan koulussa --> shaibaa. Lisäksi niissä pitää aina olla se kolmiosainen esittely-kehittely-kliimaksi -muoto --> epäindividualististista ja vielä ryssää, kiitti vaan, Tsehov. <sarkasmihymiö, varmuuden vuoksi> Maassamme on ainakin yksi sukupolvi, joka alkaa välittömästi tuntea sieraimissaan homeisen koulurakennuksen flashback-hajua kuullessaan nimen Antti Hyry.

Mites kolumnit ja pakinat sitten? No, kolumnistiksihan pääsee kuka tahansa. Kolumnisti on kirjoittaja-armeijan alikersantti, joka suoltaa palstat täyttävää tekstieinestä mahdollisimman triviaaleista aiheista. Pakinoitsija on sentään kunnostautuneempi, parhaimmat sananikkarit ovat siellä jossain peräti ylikersantin paikkeilla.

Mutta essee on vapautta, essee on punk, esseessä voi tapahtua seuraavaksi aivan mitä tahansa. Essee on tiivis paketti, joka ei yritäkään olla enempää kuin mitä sisältö sallii. Moni romaani, esimerkiksi Korhosen Lääkäriromaani tai Juha Hurmeen Puupää, toimisi paremmin esseekokoelmana. Parhaimmillaan essee on Shakespearen pohtimaa raskasta keveyttä.

En ihmettele, että esseistä on tullut suosittuja. Sitä ihmettelen, miksei niistä ole tullut suosittuja jo aikaisemmin. Esim. Turo Kuningas, Antti Nylén sekä Matti Mäkelä tuottavat oivallisia esseitä. Enkä usko romaanin seuraavan tulemisen koittavan ihan vähään aikaan, sillä tämänhektisen esseehehkutuksen jälkeen saattaapi vielä olla pamflettien vuoro...