Onko sinulla silmää Saramagolle?

Tekstinpieksämät terveiset taakien kappaleblokkien kiireettömältä kahluumatkalta! Muutama kuukausi kului leppoisasti Portugalin pessimisti-oltermanni José Saramagon kahden tunn(ust)etun teoksen parissa. Ensin oli tarkoitus lukea vain Kertomus sokeudesta (Ensaio sobre a Cegueira, 1995), mutta matkan varrella havahduin sen rinnakkaisteoksen Kertomus näkevistä (Ensaio sobre a lucidez, 2004) olemassaoloon: eihän näin ansiokasta kyniikkaa ja misantropiaa voi jättää puolitiehen!

José Saramago (1922-2010)

Kertomus sokeudesta on niin yksinkertainen kauhukonsepti, että ihmetyttää, miksi siitä on tehty romaani vasta 1995. Vitivalkoisessa painajaisvisiossa ihmiset alkavat selittämättömästä syystä sokeutua ilman ennakkovaroituksia yksi kerrallaan, ja lakonisen viileästi Saramago maalailee, mitä alati kasvavat sokeiden laumat aiheuttavat paitsi yhteiskunnalle, myös ihmisyydellemme (olettaen, että sellainen on). Eikä kertomus tosiaan ole kaunis. Anonyymeiksi jäävät antisankarit rämpivät ainoan näkevänsä johdolla maailmassa, joka on sangen karseaa, kaikenmaailman kingit, koontzit ja klivebarkerit kukistavaa kuviteltavaa. Tämä johtuu simppelisti siitä, että kauhutarinoiden lukija prosessoi lukemaansa itsensä kautta: voiko tämä tapahtua oikeasti - minulle? Saman aivojen osan uskon aktivoituvan mm. hautajaisissa: mitä vainaja merkitsi minulle? Milloin on minun vuoroni? 

Sitten siitä Saramagon ihastellusta ja vihastellusta kirjoitustyylistä, jota ei voi sivuuttaa. Hän siis upottaa omintakeisesti tarinansa dialogit perättäisiin lauseisiin pilkkujen ja isojen kirjainten avulla, Siis miten, Juuri näin, kuomaseni, Eikös se ole hirveän vaikealukuista, Loppujen lopuksi mielestäni ei, kunhan siihen vain tottuu, vaikka seurauksena on sivujen mittaisia kappaleita, aivojen ei ole vaikea seurata, kuka puhuu, Mutta eikös semmoisesta sakiasta setistä seuraa aivan mahotonta volterkilpeä, En ole edelleenkään miehen tuotantoon pikalehteilyä enempää tutustunut, mutta uskaltaisin väittää, että Saramago on korkeintaan semmoista light-Kilpeä, koska Kilven raskaus perustuu päänsisäisiin tajunnanvirtoihin, ei keskusteluihin, oikeastaan José-papan pilkutettu vuolaus oli mielestäni oikeinkin miellyttävää luettavaa, eli älä anna tekstilaastin hämätä, Okei, Ja pakkohan tässä on myös erikseen kehua Erkki Kirjalaisen suomennoksia, joiden mietityn, vanhaltavanvivahteisen tekstitunnelman myötä tuntui kuin lukion biologianopettajani, jonka verbaalityylittelyä kosolti ihailin, olisi lukenut nämä kirjat minulle "äänikirjana", Ai Reima, Reimapa hyvinkin. 

Jos et halua tietää "Kertomus sokeudesta"-kirjasta yhtään mitään ennen lukemiseen ryhtymistä, mikä ei ole lainkaan huono vaihtoehto, lopeta tämän kappaleen lukeminen nyt. Hyvin varhaisessa vaiheessa alkoi lukemisprosessia maustaa harmillinen levottomuus: kunpa Saramago osaisi lopettaa tämän kirjan vahvasti! En toki tiennyt, mitä olisin halunnut odottaa, katharsista vai ei? Totaalista apokalypsiä vai loppusuudelmaa? Pitäisikö Saramagon "palkita" lukija jotenkin vai ei? Mutta kun raadollinen vyörytys oli niin julmetun purevaa sivu sivulta vain vahveten ja mittakaavaansa kasvattaen, sitä vain toivoi, että intensiteetti jatkuisi loppuun saakka - edes jollain tavalla. No, sitä jatkui melko tarkkaan koiran mukaantuloon saakka, ja viimeinen, ratkaiseva käänne olikin sitten mitä oli. Vaikkei suoranaisesti harmittamaan päässyt missään vaiheessa, tunnustan pettyneeni, siitäkin huolimatta, etten tosiaan tiedä, mitä olisin toivonut. Pahoittelen, etten yllä rakentavuuteen. Mutta kaikesta huolimatta suosittelen lukemaan "Kertomuksen sokeudesta" ainakin kerran, sillä se on armoton, omia mitättömiä probleemoitamme sekä laijmme olemusta punnitsemaan pakottava lähes-klassikko, joka olisi varmasti antoisimmillaan pimeässä huoneessa braille-tekstinä luettuna. Tai edes äänikirjana kuunneltuna.

"Kertomus näkevistä" on yhteiskunnallinen satiiri, sokeustragedian liitännäinen, josta on hankala kirjoittaa paljastamatta aiemman tarinan olennaisia elementtejä ja käänteitä. Joka tapauksessa kirja päättäjien mielestä vääränlaisen kuntavaalituloksen vaikutuksesta kokonaiseen pääkaupunkiin oli äärimmäisen herkullista lukea juuri vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkimainingeissa. Tämänkertaiset anonyymit keskushenkilöt ovat poliitikoita ja poliiseja, kummatkin valtiovallan nimeen pusertamassa väkisin totuutta asiasta, josta totuutta ei koskaan saata saada tietää.

Olin ennalta tullut lukeneeksi kriittisiä, hämmentyneitäkin kommentteja tästä kirjasta. Lähes neljäänsataan sivuun mahtuu niin kutsuttua "tapahtumista" varsin vähän, ja Saramago melskaa tyhjänjauhantadialogeillaan siinä määrin, että moni lukija matkan varrella takuulla tylstyy. Kieli on kuitenkin vähintään yhtä kiehtovaa kuin sokeustarinassa: tässä herkutellaan itsetietoisilla, kaikkitietävillä kertojilla mielestäni peräti douglasadamsmaisuuteen saakka, kohdassa, jossa kertojat yhtäkkiä huomaavat jotain olennaista juonessa tapahtuneen sillä aikaa, kun he vain ovat sivutolkulla jaaritelleet! Pappa Saramago -ja ilman muuta myös suomentaja Kirjalainen- on voimissaan, ja upeita koukeroita on tarjolla tekstinmakustelija-lukijoille. Suureksi ansioksi luin myös sen, ettei kirjan kirjoitushetkellä hieman yli kahdeksankymppinen Saramago sorru vonnegutiaaniseen vanhan sarkastikon alleviivaavaan ja lähes yksinomaan rasittavaan katkeruuteen. Satiiri pysyy koossa ja pallo lukijalla, valitusvirsittä.

Tämä tarina toki äityy synkkenemään ja suoraviivaistumaan viimeisellä neljänneksellään, jolloin hiljainen huumori alkaa sivu sivulta raivata enemmän tilaa väistämättömälle - no, loppusuudelmalle, jonka myötä päädyin sittenkin pitämään kytköksiä sokeustarinaan perusteltuina, kekseliäinäkin, puolivälin päälleliimattuuden ensivaikutelmista huolimatta. Lämpimäksi jälkituntemukseksi jäi, että nämä ihmisistä lähes luontodokumenttimaisesti kertovat eskaloitumistarinat olivat kumpikin omalla tavallaan herkullisia. Ensimmäinen kauhukertomuksena, jälkimmäinen politiikan ja median ateismin rehellisenä tunnustuksena. Mutta älkää siis missään tapauksessa odottako näkevien maailmalta samoja väristyksiä kuin sokeiden hornalta: tuolloin pettynette!

Eli tiivistettynä: älkää peljätkö, eivät ainakaan nämä kaksi Saramagoa mitenkään hankalia ole. Väljästä maalailevuudestaan huolimatta "silmäkertomukset" osoittautuivat yleisleppoisaksi tekstiksi, jota ei tarvitse lukea mikroskoopilla: pitkäpiimäisyyden iskiessä pystyy tekstiä hivelemään hieman kevyemmälläkin silmällä kelkasta putoamatta. Ja hei: lineaariset juonet tuntuivat jopa freesiltä! Mieluummin valitsen lineaarisen maalailijan kuin holtitta kaikenmaailman aikatasojen ja henkilöiden sisäisten maailmojen välejä mosaiikkisesti seilaavan tiivistäjän. 

Toivotan José Saramagon tervetulleeksi arvostamieni kirjailijoitten kastiin. Seuraavaksi sitten "Jeesuksen Kristuksen evankeliumi". Ja tieskuinkamones kiitos taas Tammen Keltaiselle Kirjastolle, joka suo ihmisille laadukkaita, ainutlaatuisia kokemuksia. Tämäkin kirjaduetto oli sellainen, ennenkokematon, kielipäätäkin avartava.

- Mitä lehtiä inhoat, Janne?
- Keltaisia.
- Mitä kirjoja rakastat, Janne?
- Keltaisia.