Tästä arabikesä voi alkaa

Sarjakuva-Finlandia 2012

M.A.Jeskanen: Perkele

Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet -sarjakuvaromaanille on tänään täysin odotetusti myönnetty Sarjakuva-Finlandia -palkinto. Palkinnasta päätti tänä vuonna näyttelijä Armi Toivanen.

Kilvoittelut, arvottaminen ja palkintojen jakaminen herättävät aina keskustelua. Vuosi sitten underground-stara (=oksymoroni?) M.A.Numminen teki rohkean, mutta mainion teon jätettyään ensimmäisen palkinnon kokonaan jakamatta ja myöntämällä kaksi kakkossijaa. Hopea voitettiin kerrankin, ja tuplasti. Tästä virisi täysin aiheellista debaattia suomalaisen sarjakuvan nykytasosta. Että okei, kyllähän meillä on Viiviä & Wagneria ja Fingerporia, mutta miten on hiemankin pidemmän sarjakuvakerronnan laita?

No, tämän vuoden kilvoittelu sitten osoitti, että erinomaisen hyvin on laita! Mitenkään muita ehdokkaita aliarvioimatta väittäisin, että sarjakuva-Finlandia -mittelö oli tänä vuonna kahden hienon sarjakuva-eepoksen hallitsema. Mikäli M.A.Jeskasen keskiaikaisia, turskeantraagisia tarinoita sisältävä Perkele olisi ollut sarjakuva-Finlandia -ehdokkaana viime vuonna, olisi etunimikirjainkaima voinut hyvinkin lämmetä kultamitalin myöntämiseen saakka. Nyt kävi sitten niin, että Tietäväisen jo klassikkona käsiteltävä teos oli pikkuisen erinomaisempi, minkä vuoksi koen velvollisuudekseni tuoda Jeskasen työt esiin tässä kontekstissa: ne eivät saa jäädä lapsipuolen asemaan eivätkä päätyä unohdetuksi outlet-alekori -kamaksi. Ja nimenomaan "työt", sillä Perkeleelle on ehtinyt jo ilmestyä sen maailmaan limittyvä "jatko-osa" nimeltä Santala. Se on vähintään yhtä hyvä kuin edeltäjänsä.

Haluan vielä tuoda esiin erään pisteliään pointin. Sekä Näkymättömät kädet että Perkele ovat WSOY:n kustantamia sarjakuvateoksia. Tämän vuoden Sarjakuva-Finlandia meni ilman muuta myös WSOY:lle, tuolle Isolle, Pahalle Kustantajalle. Itse asiassa voidaan ajatella sen saaneen puolitoista sarjakuva-Finlandiaa. Mielestäni tämä on erinomainen näpäytys pienkustannussuossa rämpiviä pilvenpolttajataidesarjakuvapiirejä kohtaan: mikäli haluaa levikkiä, myyntiä ja suosiota, kannattaa kertoa edes jonkinlainen tarina tai siksi mieltyvä kokonaisuus. Tai kokonaisuudeksi mieltyvä sarjakuva. Sarjakuvaksi mieltyviä kuvia. Jne jne jne. Viivin & Wagnerin ja Fingerporinkin kohdalla on kyse siitä, että meille kerrotaan noin kolmessa ruudussa pieni humoreski tarina.

Ja jos arvovaltaisia palkintoja halajaa, niin näyttäisi siltä, että kannattaa kertoa tarinansa viihteen puolelle sortumatta.

Mukisematta myönnän tässä välissä tämän suuren taide-akilleenkantapääni. Miten voi olla, että Kiasmassa kiertelen ihan lapsellisesta innosta hulluna, mutta taidesarjakuva herättää sisälläni pienen maissipaska-tonyhalmeen? Aikoinaan ymmärsin Suuri Kurpitsa -lehtivainaan sarjakuvista vain pienen murto-osan. Sarjakuvaoriginaalien näyttelyt eivät kiinnosta lainkaan, vieläpä pelkään, että ne tekevät sarjakuvan maineelle jopa hallaa. No, onneksi en lie ihan toivoton tapaus, sillä pidin Olivier Schrauwenin Mies joka antoi partansa kasvaa -albumista oikein kovasti.

Onnittelut Ville Tietäväiselle. Ja se suuri kirjoja lukeva yleisö pitäköön mielessä myös sen, että Näkymättömiä käsiä yritettiin saada mukaan myös "oikeaan" Finlandia-mittelöön. Siinä ei onnistuttu tällä kertaa, mutta kun tämä kansakunta kerran on jo iäisyyden marissut sitä, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, niin miksei se suostu ymmärtämään myös, että myös hyvä sarjakuvaromaani voi kertoa enemmän kuin tuhat "tavallista", kaunokirjallista romaania?
 
Jatko-opiskeltavaa:
Art Spiegelman: MAUS
Will Eisner: Spirit
Raymond Briggs: Minne tuuli kuljettaa
Keiji Nakazawa: Hiroshiman poika
Moore-Gibbons: Watchmen
Joe Sacco: Palestiina (Palestine)

4:3 (1.33:1)

33 tervehenkistä strippiä

Varauksetonta hehkutusta IX: Wilson

Vuonna 2011 julkaistiin maassamme huomiotaherättävän paljon erinomaisia sarjakuvasuomennoksia. Ghost World -sarjakuvaromaanilla ja miksei myös sen erinomaisella elokuvafilmatisoinnilla kannuksensa hankkineen Daniel Clowesin Wilson on osoitus siitä, ettei hienoin, nihilistis-realistisin, etten sanoisi toddsolondzmaisin siveltimenvedoin tarinoiva chigagolainen ole pelkkä yhden hitin ihme. Wilson on myös Clowesin ensimmäinen suoraan sarjakuvakirjaksi tehty romaani: tätä edelliset tarinansa hän on julkaissut pätkittäin eri lehdissä.

Ironiaa.

No, "tarina" - mitä me sillä tarkoitamme? Wilson seuraa nimihenkilönsä niin kutsuttua elämää ja vanhenemista pitkältä ajalta ainutlaatuisella, kunnianhimoisella rytmillä, sivu kerrallaan. Tyyli tuo mieleen wanhat kunnon Yellow Kidin ja Little Nemon sanomalehtisarjakuvien kulta-ajalta, jolloin sarjakuvalle uskallettiin pyhittää kokonainen (väri)sivu. Wilsonin lähes jokainen sivu on viimeiseen ruutuunsa huipentuva anekdootti, oma kokonaisuutensa, mistä seuraa, että lukija tuntee kahlaavansa jonkun ihmisen muistoja yksi kerrallaan, kuin (eri tyylisiksi!) sarjakuviksi eloon herääviä valokuvia. Wilson on vaikuttava, ainutkertainen trippi ihmisen, vaikkakin fiktiivisen, pään sisälle.

Wilson antaa nimen ja uskottavat kasvot elontuskalle, yksinäisyydelle ja misantropialle. Jokaisesta mahdollisesta käänteestä puskee esiin viha. Miesparka ei tietenkään ole suoranaisesti paha, ja näin panee väkisinkin lukijansa koetukselle, pohtimaan mustan huumorin ja mustan tragedian raja-alueita. "Kasvukertomuskin" tämä on vaivoin. Clowes onnistuu silti takuulla kouraisemaan syvältä itse kutakin tämänhetkisestä elämäntilanteesta riippumatta: jokainen meistä on varmasti joskus tuntenut sisimmässään wilsonmaista näivettymisen ja isolaation tunnetta. Luulisi Wilsonin surun ja melankolian uppoavan myös etenkin meihin suomalaisiin: siinä mielessä harmittaa, ettei tätä(kään) sarjakuvaa ole pystytty markkinoimaan laajemmalti.

Viimeinen sivu onnistui olemaan koskettavuudessaan jotenkin viiltävän lämmin. Jos ei muuta, Wilson ainakin opettaa ja muistuttaa meitä siitä, että vaikka valitsee yksinelon, ei silti saa/kannata vajota yksinäisyyteen. Yksineläjänä Wilson kouraisi minua erityisen syvältä, mutta uskallan silti suositella tätä antisankaria kaikille.

Toivottavasti Wilsonkin onnistuu omalta osaltaan vakuuttamaan ihmiset siitä, miten upea kerronnan muoto sarjakuva on!

Katastrofien priorisointia

Fuck myrskyt ja kaatuneet puut, sillä Salon Seudun Sanomat on tänään ilmoittanut lopettavansa Greg Evansin Teinileena (Luann) -sarjakuvan julkaisemisen. Tuo oivallinen saaga jää nyt meiltä vähän jotain sarjakuvan päälle ymmärtäviltä salolaisilta kesken. Minä ja monet muut valveutuneet ikäiseni seurasimme tätä ihanaa kehityskertomusta alusta asti. Lukiossa yllättävän moni kundi luki sarjaa.

Fuck kaurapuuro ja paahtis. Aamut eivät tunnu enää samoilta tämän jälkeen. En näe mitään syytä, miksi pitäisi enää koskaan nousta ennen puoltapäivää.

Fuck nokia. Olisi nyt edes se mennyt mieluummin. Tai vaikka Lehdon pilapiirrokset. Mutta että Teinileena! Ihan colonista saakka! Kuka päätöksestä vastaa? Kuka hänen esimiehensä on? Laittoman uhkailun rajamailla tässä ihan ollaan nyt kuulkaa. Se on vähintään Facebookiin viharyhmä heti! Olen valmis istumaan tässä mukavalla Martelan työtuolillani, kunnes Teinileena tulee takaisin Salon Seudun Sanomiin!

Perkele, tulen piruilemaan asiasta Salkkarille vastedes niin kauan kuin henkeni pihisee. No, ei se varmaan kauaa enää pihise, kun kerran Teinileena on lopetettu.

Ikävä tulee!

Varauksetonta hehkutusta VIII: Näkymättömät kädet

Ville Tietäväinen on aiemmin jo vakuuttanut hienolla sarjakuvateoksellaan Linnut ja meret, mutta mammuttiprojekti Näkymättömät kädet nostaa hänet sarjakuvaajien puolijumala-kategoriaan. Teos olisi haluttu jopa kisaamaan "oikeasta" Finlandia-palkinnosta, mutta tätä säännöt eivät sitten loppujen lopuksi sallineet, mitä ei sarjakuvapiireissä välttämättä pidetty huonona asiana. Sarjakuva kun olkoon oma taiteen lajinsa: miksi sen pitäisi kilpailla tekstin kanssa?

Joka tapauksessa seuraavan Sarjakuva-Finlandian voittajan on oltava tässä. Vuosien uurastuksen ja tutkimustyön tuloksena on syntynyt tähän saakka paras suomalainen sarjakuvaromaani. Se on realistisen alakuloinen, toivoton kuvaus marokkolaisesta Rashidista, joka haluaa Eurooppaan saadakseen edes jonkinlaisen leivän perheelleen. Mutta kun ei kiltti ja hyväntahtoinen ihminen vaan pärjää. Vastoinkäymiset seuraavat varjon lailla paperitonta ja täten siis olemassaolematonta miesraasua, joka karaistetaan espanjalaisella, laitonta työvoimaa järjestelmällisesti hyväksikäyttävällä vihannesviljelmällä epäreiluuden kiveenkirjoitettuihin lainalaisuuksiin. Jonkinlaisia valopilkkujakin Rashid matkallaan kohtaa, mutta niidenkin pohjavireenä on viha: kun jotkut pitävät yhtä, tuppaa se tarkoittamaan sitä, että vastaavasti vihataan joitain muita. Toisen eldorado on toisen inferno, eivätkä EU-tähdet tosiaankaan ole kaikille onnelliset.

Tummissa, likaisissa sävyissä kylpevä, monista tositapahtumista koostettu ihmiskohtalo ei missään tapauksessa sovellu kylmiltään weltangstiin tai masennukseen taipuvaisille. Armottomien aukeamien ketju ravistelee lukijaansa raisummin ja ennen kaikkea koherentimmin kuin väkisinkin mieleen tuleva kirjallinen rinnakkaisteos, Jari Tervon Layla. Vaikkei nyt tarkoitus siis olekaan kilpailla tekstin kanssa.

Tästä lähtien espanjalaiset tomaatit eivät enää maistu samalta. Jos ne nyt ennenkään ovat miltään maistuneet. Mutta kertokaa: miten ihmeessä saisimme ne puupäät, joiden pitäisi oppiaksensa lukea tämä teos, lukemaan tämä teos?

Tietäväinen lunastaa mestariteoksellaan paikkansa kansainvälisellä Moore - Satrapi - Spiegelman -akselilla, eikä asiasta edes keskustella. Tämä on upea vuosi suomalaiselle sarjakuvalle.

Sarjakuva-analfabetismin jatkokurssi

Tänäisessä Somero-lehdessä oli niin pysäyttävä sarjakuvastrippi, että se oli pakko skannata ja panna lainausoikeuden varjolla linjoille kaikkien ihailtavaksi. Tekijä lienee paikallinen sarjakuvataiteilija, joka ei ole ainakaan minulle tullut vastaan esim. sarjakuvamessuilla tai suomalaisen sarjakuvan antologioissa. Ymmärrän kuitenkin hyvin, miksi Somero-lehti on uudelleenjulkaissut tämänkin, 24 vuotta vanhan sarjakuvan: sen verran ajattomia, elämää suurempia asioita tiivistyy näihin kolmeen ruutuun.

Kyse on periaatteessa suoraviivaisesta perustarinasta, jossa nähdään tuttu tsehoviaanis-aristoteliaaninen triptyykki: esittely, kehittely ja kliimaksi. Kerronta on kuitenkin täynnä jännitteitä: ensimmäisen ruudun viitteellinen tausta ohjaa lukijan katsetta kuin hyttiä köysiradalla, pakottaen hänet fokusoitumaan toiminnan painopisteisiin, eli tässä tapauksessa henkilöihin. Tätä vielä korostetaan toisessa ruudussa, jossa taustat jätetään kokonaan pois, mikä luo entisestään suspensea. Omintakeisin ratkaisu on ennen viimeistä ruutua: mikäli lukija kokee kuvatun kohtauksen liian voimakkaaksi ja haluaa vetää henkeä ennen loppuhuipennusta, hänelle annetaan mahdollisuus rauhoittua lukemalla tekijän nimi. Kaikkea tätä tukee taloudellinen viivan käyttö: kiinnittäkää huomiota esimerkiksi siihen, miten taitavasti muutamalla kynänvedolla auton takaluukku / auton etupelti / teltta on toteutettu, ja viivoitintakin on tarvittu vain vähän!

Kliimaksi on upeimpia näkemiäni, sen verran paljon sarjakuvalingvistisiä lisämerkityksiä tuo "pelkkä" BUM sisältää. Lukijan ensireaktio on todennäköisesti se, että sattuu räjähdys, mihin voi halutessaan lisätä feministissävyiset konnotaatiot miesten omnipotentiaalisista fantasioista. Mutta ruudun oletetun räjähdyksen muodosta saatamme hyvinkin livetä pohtimaan, viitataanko tässä sittenkin Union Jackiin, peräti Konfederaatioon, aikaansa eläneisiin anglo-amerikkalaisuuksiin? Erään teorian mukaan kyseessä olisi puhekupla, jossa nainen haukkuu miestä pummiksi: ehkä hän ajautuu pyytämään rahallista korvausta auttamisestaan? Tämä vaatisi tietysti sen, että alkuperäiset stripit olisi tehty englanniksi tulevaa kansainvälistä levitystä ajatellen, ja alkuperäinen sana olisi jätetty manga-tyylisesti korvaamatta esim. sanalla "PUMMI" tai "PEPPU", koska lopputuloksesta olisi tullut suttuinen. Yritin iltapäivällä kysyä Somero-lehden toimitukselta siitä, onko kolmannessa ruudussa lukenut alun perin "ASS", mutta toimituksessa pidättäydyttiin kommentoimasta asiaa.

Alkuperäisstrippien englanninkielisyys on täysin realistinen vaihtoehto, kun ajatellaan jo sarjan nimeä, joka ei ole "Max & Kumpp". Mutta selkeimmän viitteen antaa kolmosruudun oikean alakulman selventävä teksti "THE END". Ennen vanhaan sanomalehtisarjakuvan alkuaikoina ko. tekstiä käytettiin ilmoittamaan sarjakuvan päättyminen niille lukijoille, jotka olisivat muutoin lukeneet loputkin sanomalehdestä sarjakuvana. He ovat juuri niitä ihmisiä, joiden mielestä vanhat sarjakuvat olivat liian pitkiä ja tekstipainotteisia. Vuonna 1987 osattiin kuitenkin jo katseella paikantaa sarjakuvan loppukohta, joten on hyvin todennäköistä, että sanapari "THE END" viittaakin ydintuhoon. Kylmä sota oli vielä käynnissä, ja kun tarkemmin tulkitsee, kolmosruudun katastrofia saattavat ennakoida ensimmäisessä ruudussa näkyvät kaksi sienipilveä sekä niiden aiheuttama paineaalto, joka keskiruudussa mestarillisesti kuvataan valkoisena tyhjyytenä.

On myös mahdollista, että kolmosruudussa aurinko laajenee punaiseksi jättiläiseksi, sillä sana "The" viittaisi juuri tämän lopun olevan Se Iso Loppu, "The Loppu", Big Bangin vastakohta. Tämän teorian mukaan em. strippi sijoittuu viiden miljardin vuoden päähän tulevaisuuteen, ja ehkä hyvinkin myös madmax:maiseen, post-apokalyptiseen maailmaan, jossa tapellaan bensiinistä. Tämäkin auto voi olla jäänyt tien varteen löpön loputtua.

On henkeäsalpaavaa, miten moneen suuntaan Juha Koistinen (nimimerkki?) nyökkää. Graafinen jälki tekee upeasti kunniaa paitsi Kippari Kallen tekijäakselille Segar-Sagendorf, myös egyptiläiselle graafiselle ajattelulle, jossa ihmiset kuvataan orjallisesti sivusta päin. Nykynäkökulmasta ehkä jäykkää, mutta ainakin yhtenäistä! Mikäli ajatellaan tämän sarjan tapahtumapaikaksi Someroa, tämä näennäisjäykkä (ja vauhtiviivaton!) esillepano alleviivaa taiten ko. kaupungin puoliagraarista meininkiä, jossa ei turhia smalltalkkia, mimiikkaa sun muuta helsinginhömpötystä harrastella. Someroon ja somerolaisuuteen viittaisi myös ainoa repliikki "Antaahan kun minä". Somerolta kotoisin oleva isäni ei ole kuunaan käyttänyt moista lauseasettelua, mutta voisiko kyse olla jonkin paikallisen kyläyhteisön erillismurteesta? Kuplan muodosta voisi toki myös päätellä, että ensimmäinen sana on alun perin ollut jokin toinen, pitempi, erimurteinen, ja toimitus on katsonut parhaaksi turvautua sensuuriin. Mies on originaaliversiossa ehkä teititellyt naista: "AntaKAahan kun minä"?

En ole tietoinen, onko Max & Co syndikaattilevityksessä, vai onko Somero ostanut aikoinaan sarjaan täydet julkaisuoikeudet. Salaisuudeksi jäänee myös se, viittaako tuo "Co" companyyn eli seuraan, vai onko tuo nainen nimeltään Co? Oletan kuitenkin, että tuo mieshenkilö on Max. Löytyisikö esim. jostain päin nettiä täydellinen henkilögalleria? Yritän kuitenkin saada lähiaikoina selville ainakin sen, onko sarja jatkuvajuoninen, ja jos, mihin kohtaan tarinan kaanonia tämä käsillä oleva strippi sijoittuu. Loppuun, olettaisin, muttei sitä koskaan tiedä.

En ole koskaan ennen nähnyt "Max & Co":n kaltaista sarjakuvaa, joka toimisi näin monella tasolla!

PS: Strippi oli näemmä vielä uusittu perjantaisessa Somero-lehdessä 28.10.2011, mutta eihän tuo nyt mikään ihme.

Kansalaistiedote

Varauksetonta hehkutusta IV: Ryppyjä

Espanjalaisen Paco Rocan viime vuonna suomennettu kertomus on upeaa sarjakuvakerronnan ja selkeän, eurooppalaisen viivan riemujuhlaa. Tarinan keskiössä on vanhainkotiin siirretty Emilio, jonka päässä jäytää Alzheimer. Vanhusvaraston sensoris-deprivatiivista arkea kuvataan järisyttävästi, kaiken taustalla on pohjaton suru ja tarkoituksettomuus. Onneksi Roca ymmärtää maustaa tarinansa uskottavilla huumorin-, hyvyyden- ja oikeanpilkahduksilla. Hoitokodin asukit tulevat lukijan iholle mitä tehokkaimmin, pakottaen ajattelemaan sitä, mikä tässä elämässä onkaan tärkeää. Liikuttava, syvältäkouraisevin hetkin etenevä tarina ei halua ulottua kuolemaan saakka ainakaan odotetulla tavalla, mikä on oikein hyvä ratkaisu.

Tyhjä aukeama on ollut näin vaikuttava viimeksi Raymond Briggsin mestariteoksessa "Minne tuuli kuljettaa" (1982). Mielestäni "Ryppyjä" ansaitsee kuulua kymmenen parhaan 2000-luvulla suomennetun sarjakuvan joukkoon, ellei viiden.

Mars hyvinvarustettuun kirjastoon tai kirjakauppaan siitä.

Varauksetonta hehkutusta II: Cowboy Henk

Sallinette minun tuoda tässä välissä esiin sarjakuvan kadotettu helmi, joka on viimein saatu tähän maailmankolkkaan. Belgialaisen parivaljakon Kamagurka-Herr Seele mestarillinen Cowboy Henk on viime vuoden paras käännösalbumi, kustantajana Huuda Huuda. Pienkustantamoilta ne helmet löytyvät, m.o.t., kun suuret näyttävät vain keskittyvän julkaisemaan kaikenmaailman islantilaista tikku-ukkoschaibaa kovissa kansissa ja näin loukkaamaan sarjakuvan ystäviä.

www.huudahuuda.com

Vuonna 2011 sana "absurdi" on vedetty lokaan jo kauan sitten. Kaikenmaailman analfabeetit yliviljelevät adjektiivia ymmärtämättöminä niin, ettei se ole pitkään aikaan enää tarkoittanut oikeastaan mitään. Kun BB-Henna fornikoi yön pimeinä tunteina BB-Nikon kaa klownimaski pääsä, hän hihittelee seuraavana aamuna että voivittu kunmä olin apsurdi.

Cowboy Henkin kohdalla sana ansaitsee kuitenkin tulla lausutuksi ja sen kunnia palautetuksi. Tämä selkeän viivan (anti)sankari syntyy, kun Elvis ja Tintti panevat. Albumin (anti)tarinat ovat täynnä häkellyttäviä, terrygilliammistisia oivalteita. Välillä toki on tyhjäkäyntiä, mutta parhaat jutut ovat ihan tappokamaa ja taidetta.

Esimerkki terveHenkisimmästä päästä