¿Oletko valmis Tapaninmyrskyyn?

N. puolen tunnin kestoinen stand-up -setti on osa Tapaninmyrsky – puhetta ja musiikkia -tapahtumaa.
Sinne kannattaa tulla.
Sen sinetöi Salon seudun mainioin tanssi- ja bilebändi Lauri & Pehmeät vävyt.
Kuvan on ottanut erinomainen valokuvaaja Tero Teränen.

Katsaus Irakin ja Syyrian tilanteeseen

Teknologia- ja kasvuyritystapahtuma

Flush 2015 oli kerennyt täyteen ruljanssiinsa. Paikalle oli saatu maailmankolkan parhaat fuckup-erehdykset ja erehtyjät. Sisääntuloporteilla Falckin kuulapäiset poliisikoulureputtajat varmistivat kaikkien näytteilleasettajien käyntikorttien englanninkielisyyden. Elettiin sitä aikaa, jolloin puolet kansasta koodasi, puolet kuntoutui.

Kiinalaiset sijoittajat oli sijoitettu ilmastoituun vitriiniin, jonka kolikkopesään asetetuilla kaksieuroisilla sai ostaa noilta moderneilta terraariosotureilta kansainvälistä hymypalvelua muutamaksi sekunniksi. Toinen toistaan spedempien outovaatioiden joukossa oli mm. talojen rakentamista, ojankaivuuta ja leivän leipomista alihankintateitse Internetin kautta, virtsakäyttöinen faksi sekä eCloudWrist-pilvikello, jonka patterinvaihdot ja päivänumeron lonksauttaminen 30:stä suoraan 1:een hoituvat kätevästi kuukausimaksullisesti dropboxdrivessä. Ko. ajannäyttäjän bluetooth-yhteyspisteen avulla saatiin tarkistettua jälkeenpäin "flushtaakkelia" kuluneen 5 h 28 min, kun ikimuistoinen tapahtumasarja sai alkunsa. Luxemburgilaisen pääomasijoitusyhtiön holding- ja gaymansaarivastaava oli juuri aloittanut puheensa (mikrofoni tietenkin kiersi jatkuvasti), kun auloista alkoi kantautua huomiotaherättävä mekaste ja kolhaus. Pippurisumutteen tuoksun ja tasereiden käristämän ihmislihan bukee alkoi hivuttautua yhä syvemmälle messukeskukseen sisääntuloväyläin pimetessä tummanpuhuvista hahmoista, joita spawnautui minuutti minuutilta lisää nopeasti revenneen stevarimuurin aukoista.

Vaiteliaalla, verkkaisella varmuudella messukäytävät alkoivat täyttyä vailla päämäärää haahuavista iraknoideista, afganistoista ja somalieneista. Kuin yhteisestä sopimuksesta mumina oli maksiminsa: ainuttakaan sanaa ei puhuttu, eikä yhteistä kieltä olisi ollutkaan. Oli vain hetki hetkeltä hätääntyvämmän pulinan, nasaalien stadi-puhetaajuuksien ja enenevien voimasanain crescendo, älypuhelinten ykkösten ja kakkosten paniikinomainen hiple sekä periksiantanein, tyhjin mustin silmin ei-minnekään pälyilevien tupaantulijain likaisten kirpparikummelitakkien taukoamaton kahina. Jotkut yrittivät hätistää kuokkijoita pois viskovin käsiliikkein, väkivallatta, vaikutuksetta. Jokaisesta konkista ryöppysi pysäyttämätön, horisontinlaajuinen muhamettilaislauma, jonka kokonaiskuvaa ei ensiluokkaisinkaan turvakamera pystynyt tallentamaan. Nahina kasvoi verraten lyhyessä ajassa tungokseksi, joka puolestaan kerrostumiseksi. Vertikaalin oli annettava periksi horisontaalille, minkä tuloksena koko messukeskushallin lattiataso lainehti alta aikayksikön (vartti) harmahtavana ihmismerenä pätkiä alkaneiden loisteputkivalojen levottomuutta herättävässä strobossa. Sen ripsahtelu loi lopunaikojen tunnelmaa. Valkoiset kauluspaidat vilahtelivat vielä hetken epäpyhän ihmistippaleivän alkaessa matoutua kunnolla. Insinöörit, markkinointijohtajat ja paneeleiden kiintiötytöt jäivät armotta alimmiksi alien alle, altavastaaj(attar)iksi ahmedein! Fläppi- ja valkotaulut, monitorit, laserosoittimet ja powerpointillismi antoivat periksi, hautautuen väistämättä komuntuoksuisten taakkamessuilletulijoiden sekä kauhustakalvenneiden kantaväestöläisten säilykesikanautamaisen tiiviiseen ihmissuovaan, josta kaikenlainen symbioosi oli sangen kaukana. Toimittajat koettivat dokumentoida poikkeustilaa viimeiseen saakka, vain hautautuakseen kameroineen, padeineen, podeineen ja phoneineen eksoottisten torsojen ja raajojen välimereen. Kiinalaiset löivät ja potkivat raivopäisinä vitriiniinsä tunkeutuvia sen minkä pystyivät, edellämainittua aavistuksen verisemmin lopputuloksin. Keltaiset, mustat, ruskeat, possunväriset, miehet, naiset, lapset, vanhisolaiset yms., kutka? limittäytyivät ja overlappautuivat suureksi, tutajavaksi möykyksi, jonka alarakenteista saattoi erottaa toimitusjohtajien, markkinointipäälliköiden ja digipaperiliitinten keksijöiden vaimean rääkynän. Toisissaan uiva ja kyljitsensä solahteleva ensi- ja kolmosmaailmalaisten massa formuuntui väkisinkin omaksi, toiseksi ulottuvuudekseen, jossa totutut raamatut, koraanit, kantit ja nietzschet saivat tehdä tilaa ähinälle, hielle, nivelten toinen toistaan luonnottomammille asennoille sekä kreikkalais-roomalais -sävytteiselle taistelulle jo moneen kertaan uloshengitetystä ja -pierrystä ilmasta.

Poliisi ei päässyt paikalle aivan niin nopsaan kuin mitä olisi voinut luulla, koska tällaiselle aivan uudenkaltaiselle hälytystehtävälle täytyi ensin luoda oma koodi. Koko messuareena oli jo lähes kattoonsa saakka täynnä röykkiöitynyttä homolihaa virkavallan saavuttua, eikä tulijatulvaa pystytty natoamaan senhetkisillä resursseilla edes vapaaehtoisjoukkoitse. Sisätiloihin uskaltautuneen keski-ikäisemmän konstaapelin mukaan jo narikka-alueen löyhkä sijoittui jonnekin metsästetyn hirven suolia syöneen ajokoiran pierun ja sähkölätkään kuolleen kärpäsen välimaastoon. Pihalla velloi myös vihmeähköä poliisienvälistä debaattia siitä, missä määrin tapahtumapaikassa oli ainesta onnettomuus- ja/tai rikospaikaksi. Myöhemmin sentään /ussuomalainen puhallustyö- ja keinoelinministeri otti asiaan kantaa: "Olin oikeassa."

Mahdollisten kuolonuhrien määrä on yhä hysteeri, koska tilanteesta on tullut status quo. Siellä se yhä hytisee perverssisti lilluen: paitsi jellymäinen muisto kaikkein aikain teknologia- ja kasvuyritystapahtumasta, myös nähtävyydeksi valjastettu monumentintapainen muistutus jostain (TBA). Pääsylippuja siihen myy Helsinki Nextnokia Marketing Oy Lippupiste.fi:n kautta. HNM:n nimettömänä pysyttelevän tuotepäällikön mukaan Startup Conference Peoplehuddle(R) on erinomaisesti myyvä tuote.

The Game Is Not Over

Kirjasto ennen ja nyt

Huoruusmuistoja

Prostituutio kuuluu niihin aiheisiin, joista tullaan sokeina suut vaahdossa vääntämään peistä maailman tappiin saakka. Ja juuri lukemattomien harmaasävyjen vuoksi on yksinkertaisesti hömelöä, mikäli prostituutiosta lukee kerrallaan vain yhden teoksen, yhden näkemyksen. No, ei kaksikaan paljoa ole, mutta onpahan lähempänä em. lukemattomuutta kuin yksi. 

Aloitin Elina Tiilikan (s. 1986) esikoisromaanilla Punainen mekko (2010), jota Puskaradio FM:n erinomaiset BJ:t (book jockeyt) minulle olivat suositelleet. Omakohtaisiin tapahtumiin pohjaava lakoninen kirja voittaa lukijan puolelleen hyvin nopeasti rehellisyytensä voimin. Nuoren, levottomuuteensa jatkuvasti kompastelevan Nooran tarina paitsi riisuu prostituutiosta kaikki mahdolliset glamoröösit playboy-escort -mielikuvat, myös vastaavasti hillitsee ennakkoluuloja työn automaattisesta hengenvaarallisuudesta. Toteava, väistämättömiä kuvotuksenkin hetkiä aiheuttamaan onnistuva maalailematon kirjoitustyyli alleviivaa ansiokkaasti prostituution värittömyyttä ja tyhjyyttä, ja koska tarinointi on niin pääosassa, eipä mieleeni tällä kertaa tullutkaan se suosikkitiivistäjäni Juha Seppälä, vaan ihan peräti John Steinbeck, viimeistään katharsiksenomaisen kissakohtauksen myötä. Ei ihan vähän se. Kissoja ja ihmisiä, tai jotain.

Mielestäni Tiilikka ei maalaa vain yhtä prostituoidun hahmoa, vaan kokonaisen naistyypin. Kirjan kohdalla käytetty luonnehdinta "psykologinen romaani" ei näin ollen ole tosiaankaan tuulesta temmattu. Olin hyvin vaikuttunut Nooran luonnekuvauksen mustista siveltimenvedoista: hänen kaltaisiaan epävakaita -ja ennen kaikkea pelottavia- naisia on tullut 40:n vuoden aikana vastaani kylmäävässä määrin. Kyllä: minä tunnustan kammoavani rikkinäisiä tyttöjä (ja nuoria naisia), juuri noita hulluja muijia ja nuoria ämmiä, joita kohtaa silloin tällöin esim. julkisissa liikennevälineissä horisemassa toisilleen, lääkityksellä tai ilman. Vittu-sanojen viidakosta erottuu silloin tällöin puheeksi ja suomeksikin tunnistettavaa aineistoa, jota tytsyt ymmärtävät vaivatta, mutta joka ei vain kerta kaikkiaan rekisteröidy miksikään loogiseksi kudelmaksi sivustakuulijan aivoihin. Ei pelkkää pissismiä, pimeämpää. Nuo viiltelijädivisioonalaiset liikkuvat omassa karmeassa totaliteetissaan, ihmismielen todellisissa pohjamujuissa, joita miespuoliselle ongelmatapaukselle ehtii muodostua verraten harvoin, koska tämä sentään julkituo ajatuksensa ääneen yleensä ajoissa. Vaan tyttöjen ja naisten moderni saimaharmajakerho potenssiin sata se pitää sadistinsa sisällään, muhiuttaen sielussaan julman, angstisen, joksikin aivan ultimaattiseksi ja miesjärjen käsittämättömäksi jalostuvan sielunkuonan, jota kukaan, kukaan, ei halua omaan tuulettimeensa osuvan kikkareen vertaa.
  Tällaisesta peruslevottomasta lähiomaisongelmaisesta naistyypistä, joka on pahimmillaan, no, paha, tulee Elina Tiilikka rivienväleillään kertoneeksi. Noora itsessään on hyvin lievä tapaus, mutta tunnistin hänessä sen, oireilun, siemenen. Rikkinäisyyden siemenen. La donna e fuckin' fucked-up mobile!

Chester Brown (s. 1960).
Hullu se ehkä on, muttei ilkeä.

Chester Brown ei ole sinut
kirjalleen annetun nimen kanssa,
koska se sisältää kielellisen
kaksoismerkityksen. Mies on
mielestään "saanut maksaa"
vain yhdessä mielessä.

Punaisen mekon jälkimainingeissa oli itsestäänselvyys uusintalukea paras mahdollinen ostajaosapuolen näkemys, kanadalaisen Chester Brownin 2011 julkaistu sarjakuvaromaani Paying for It. Totaalikipeä klassikko-sicko -teoksensa Ed, iloinen klovni (1989) kuuluu omiin suosikkisarjakuviini, ja nyttemmin seestyneen sarjakuvataiteilijan yhä teräviä edesottamuksia seuraan innolla. Tällä kertaa Brown jakaa lukijalleen täysin avoimesti ja viileän analyyttisesti pohdiskellen paitsi ne lukuisat kokemuksensa prostituoitujen kanssa, myös rehdit tuntemuksensa, joihin pohjaten hän päätti alkaa käydä maksullisten naisten luona. Eikä päätös syntynyt aivan kevytkenkäisin perustein, koska asiassa oli niin sanotusti monta monessa.
  Puhuvat päät ja naivat kropat tempaavat mukaansa. Jyystöiseltä toisteisuudelta ei tietenkään vältytä, mutta Brownin n. kymmenen vuoden mittaisesta elämänviipaleesta jää käteen hämmentävän lämmin sympaattisuus, koska kertojana on kiltti, huomaavainen mies, ainoana "syntinään" introvertti tunteiden näyttämisen säästäminen. Brown korostaa asiaa nerokkaasti piirtämällä suunsa tiukaksi viivaksi alusta loppuun - vaikka hän puhuisi! Brownin prostituutioelämänvaiheen tavallaan päättävää käännettä tuskin arvaa etukäteen, ja lukijan päätettäväksi jää, loppuuko Brownin romaani onnellisesti. Minun mielestäni loppuu.

Brown kuvaa kaikki kohtaamansa prostituoidut
valkoihoisina tummaveriköinä naisten
henkilöllisyyksiä varjellakseen.

Kirja on erinomainen paitsi sarjakuva- myös tietoteoksena. Brown on tutkinut prostituutio-aihetta maanisenmakuisella pieteetillä, tuloksena sivutolkulla lainauksia, pohdintoja ja argumenttien pyörittelyä kirjan lopuksi liitteiden muodossa. Hän myös erikseen täsmentää lukijalle ruudun tarkkuudella kertomiensa asioiden todenmukaisuutta: mitä kohtia on muutettu tai stilisoitu, ja miksi? Aivan viimeiselle sivulle Brown on laittanut valokuvansa (yllä), mistä syntyy oma vaikuttavuutensa. Että tämän näköisen miehen toilailuja maksullisen seksin parissa olette lukeneet. Eikä kuvan merkitys mielestäni ole vähäpätöinen: miehen silmistä näkee, ettei hän vahingoittaisi kärpästäkään. Chester Brown antaa maksullisen seksin vaaleammille harmaasävyille kasvot.

Suosittelen sekä Tiilikan että Brownin kirjaa heille, jotka haluavat lukea kiihkotonta, totuutta halailevaa tekstiä prostituutiosta. Samalla kuitenkin tunnustan kummankin teoksen osatotuudellisuuden, seipäiden roolin suuressa aidassa. Kirjat sijoittuvat maailmankolkkiin, joissa prostituutio on verraten helppo toteuttaa luonnikkaan pullantuoksuisesti, jolloin kokonaiskuva on koko kokonaiskuvasta kaukana. Parittajatkin loistavat poissaolollaan. Ne kaikki vastaamme tulleet dokumentit Itä-Euroopan tyttökauppiaista ja naisten murtamiskeskuksista sekä sattumukset tallinnoissa ja pattayoilla bonobo-apinoiksi muuttuvista perheenisistä tuskin ovat ihan tuulesta temmattuja, joten Brownin näkemys prostituutiosta tuntuu aavistuksen liian naiivilta, toispuoliselta, kuplassa elävän miehen korttitalolta.

No, peitsi vääntyy maailman tappiin saakka. Onneksi tuo peitsi ei kuitenkaan ole täysin murheesta, pelosta ja pahuudesta taottu. Samalla tavalla nuo noorat ja chesterit täällä koettavat kellua, pärjäillä, tienata ja parittelun makuun päästä, kuten kukapa tahansa meistä.

Onko sinulla silmää Saramagolle?

Tekstinpieksämät terveiset taakien kappaleblokkien kiireettömältä kahluumatkalta! Muutama kuukausi kului leppoisasti Portugalin pessimisti-oltermanni José Saramagon kahden tunn(ust)etun teoksen parissa. Ensin oli tarkoitus lukea vain Kertomus sokeudesta (Ensaio sobre a Cegueira, 1995), mutta matkan varrella havahduin sen rinnakkaisteoksen Kertomus näkevistä (Ensaio sobre a lucidez, 2004) olemassaoloon: eihän näin ansiokasta kyniikkaa ja misantropiaa voi jättää puolitiehen!

José Saramago (1922-2010)

Kertomus sokeudesta on niin yksinkertainen kauhukonsepti, että ihmetyttää, miksi siitä on tehty romaani vasta 1995. Vitivalkoisessa painajaisvisiossa ihmiset alkavat selittämättömästä syystä sokeutua ilman ennakkovaroituksia yksi kerrallaan, ja lakonisen viileästi Saramago maalailee, mitä alati kasvavat sokeiden laumat aiheuttavat paitsi yhteiskunnalle, myös ihmisyydellemme (olettaen, että sellainen on). Eikä kertomus tosiaan ole kaunis. Anonyymeiksi jäävät antisankarit rämpivät ainoan näkevänsä johdolla maailmassa, joka on sangen karseaa, kaikenmaailman kingit, koontzit ja klivebarkerit kukistavaa kuviteltavaa. Tämä johtuu simppelisti siitä, että kauhutarinoiden lukija prosessoi lukemaansa itsensä kautta: voiko tämä tapahtua oikeasti - minulle? Saman aivojen osan uskon aktivoituvan mm. hautajaisissa: mitä vainaja merkitsi minulle? Milloin on minun vuoroni? 

Sitten siitä Saramagon ihastellusta ja vihastellusta kirjoitustyylistä, jota ei voi sivuuttaa. Hän siis upottaa omintakeisesti tarinansa dialogit perättäisiin lauseisiin pilkkujen ja isojen kirjainten avulla, Siis miten, Juuri näin, kuomaseni, Eikös se ole hirveän vaikealukuista, Loppujen lopuksi mielestäni ei, kunhan siihen vain tottuu, vaikka seurauksena on sivujen mittaisia kappaleita, aivojen ei ole vaikea seurata, kuka puhuu, Mutta eikös semmoisesta sakiasta setistä seuraa aivan mahotonta volterkilpeä, En ole edelleenkään miehen tuotantoon pikalehteilyä enempää tutustunut, mutta uskaltaisin väittää, että Saramago on korkeintaan semmoista light-Kilpeä, koska Kilven raskaus perustuu päänsisäisiin tajunnanvirtoihin, ei keskusteluihin, oikeastaan José-papan pilkutettu vuolaus oli mielestäni oikeinkin miellyttävää luettavaa, eli älä anna tekstilaastin hämätä, Okei, Ja pakkohan tässä on myös erikseen kehua Erkki Kirjalaisen suomennoksia, joiden mietityn, vanhaltavanvivahteisen tekstitunnelman myötä tuntui kuin lukion biologianopettajani, jonka verbaalityylittelyä kosolti ihailin, olisi lukenut nämä kirjat minulle "äänikirjana", Ai Reima, Reimapa hyvinkin. 

Jos et halua tietää "Kertomus sokeudesta"-kirjasta yhtään mitään ennen lukemiseen ryhtymistä, mikä ei ole lainkaan huono vaihtoehto, lopeta tämän kappaleen lukeminen nyt. Hyvin varhaisessa vaiheessa alkoi lukemisprosessia maustaa harmillinen levottomuus: kunpa Saramago osaisi lopettaa tämän kirjan vahvasti! En toki tiennyt, mitä olisin halunnut odottaa, katharsista vai ei? Totaalista apokalypsiä vai loppusuudelmaa? Pitäisikö Saramagon "palkita" lukija jotenkin vai ei? Mutta kun raadollinen vyörytys oli niin julmetun purevaa sivu sivulta vain vahveten ja mittakaavaansa kasvattaen, sitä vain toivoi, että intensiteetti jatkuisi loppuun saakka - edes jollain tavalla. No, sitä jatkui melko tarkkaan koiran mukaantuloon saakka, ja viimeinen, ratkaiseva käänne olikin sitten mitä oli. Vaikkei suoranaisesti harmittamaan päässyt missään vaiheessa, tunnustan pettyneeni, siitäkin huolimatta, etten tosiaan tiedä, mitä olisin toivonut. Pahoittelen, etten yllä rakentavuuteen. Mutta kaikesta huolimatta suosittelen lukemaan "Kertomuksen sokeudesta" ainakin kerran, sillä se on armoton, omia mitättömiä probleemoitamme sekä laijmme olemusta punnitsemaan pakottava lähes-klassikko, joka olisi varmasti antoisimmillaan pimeässä huoneessa braille-tekstinä luettuna. Tai edes äänikirjana kuunneltuna.

"Kertomus näkevistä" on yhteiskunnallinen satiiri, sokeustragedian liitännäinen, josta on hankala kirjoittaa paljastamatta aiemman tarinan olennaisia elementtejä ja käänteitä. Joka tapauksessa kirja päättäjien mielestä vääränlaisen kuntavaalituloksen vaikutuksesta kokonaiseen pääkaupunkiin oli äärimmäisen herkullista lukea juuri vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkimainingeissa. Tämänkertaiset anonyymit keskushenkilöt ovat poliitikoita ja poliiseja, kummatkin valtiovallan nimeen pusertamassa väkisin totuutta asiasta, josta totuutta ei koskaan saata saada tietää.

Olin ennalta tullut lukeneeksi kriittisiä, hämmentyneitäkin kommentteja tästä kirjasta. Lähes neljäänsataan sivuun mahtuu niin kutsuttua "tapahtumista" varsin vähän, ja Saramago melskaa tyhjänjauhantadialogeillaan siinä määrin, että moni lukija matkan varrella takuulla tylstyy. Kieli on kuitenkin vähintään yhtä kiehtovaa kuin sokeustarinassa: tässä herkutellaan itsetietoisilla, kaikkitietävillä kertojilla mielestäni peräti douglasadamsmaisuuteen saakka, kohdassa, jossa kertojat yhtäkkiä huomaavat jotain olennaista juonessa tapahtuneen sillä aikaa, kun he vain ovat sivutolkulla jaaritelleet! Pappa Saramago -ja ilman muuta myös suomentaja Kirjalainen- on voimissaan, ja upeita koukeroita on tarjolla tekstinmakustelija-lukijoille. Suureksi ansioksi luin myös sen, ettei kirjan kirjoitushetkellä hieman yli kahdeksankymppinen Saramago sorru vonnegutiaaniseen vanhan sarkastikon alleviivaavaan ja lähes yksinomaan rasittavaan katkeruuteen. Satiiri pysyy koossa ja pallo lukijalla, valitusvirsittä.

Tämä tarina toki äityy synkkenemään ja suoraviivaistumaan viimeisellä neljänneksellään, jolloin hiljainen huumori alkaa sivu sivulta raivata enemmän tilaa väistämättömälle - no, loppusuudelmalle, jonka myötä päädyin sittenkin pitämään kytköksiä sokeustarinaan perusteltuina, kekseliäinäkin, puolivälin päälleliimattuuden ensivaikutelmista huolimatta. Lämpimäksi jälkituntemukseksi jäi, että nämä ihmisistä lähes luontodokumenttimaisesti kertovat eskaloitumistarinat olivat kumpikin omalla tavallaan herkullisia. Ensimmäinen kauhukertomuksena, jälkimmäinen politiikan ja median ateismin rehellisenä tunnustuksena. Mutta älkää siis missään tapauksessa odottako näkevien maailmalta samoja väristyksiä kuin sokeiden hornalta: tuolloin pettynette!

Eli tiivistettynä: älkää peljätkö, eivät ainakaan nämä kaksi Saramagoa mitenkään hankalia ole. Väljästä maalailevuudestaan huolimatta "silmäkertomukset" osoittautuivat yleisleppoisaksi tekstiksi, jota ei tarvitse lukea mikroskoopilla: pitkäpiimäisyyden iskiessä pystyy tekstiä hivelemään hieman kevyemmälläkin silmällä kelkasta putoamatta. Ja hei: lineaariset juonet tuntuivat jopa freesiltä! Mieluummin valitsen lineaarisen maalailijan kuin holtitta kaikenmaailman aikatasojen ja henkilöiden sisäisten maailmojen välejä mosaiikkisesti seilaavan tiivistäjän. 

Toivotan José Saramagon tervetulleeksi arvostamieni kirjailijoitten kastiin. Seuraavaksi sitten "Jeesuksen Kristuksen evankeliumi". Ja tieskuinkamones kiitos taas Tammen Keltaiselle Kirjastolle, joka suo ihmisille laadukkaita, ainutlaatuisia kokemuksia. Tämäkin kirjaduetto oli sellainen, ennenkokematon, kielipäätäkin avartava.

- Mitä lehtiä inhoat, Janne?
- Keltaisia.
- Mitä kirjoja rakastat, Janne?
- Keltaisia.