Ban IBAN

"I'm not a number: I'm a free man!"

Juu, niin varmaan, tervetuloa 2010-luvulle. Pankeille ei riitä enää pelkkä pakkoavioliitto kansalaisten kanssa ja kuukausittaiset korkomyötäjäiset, vaan nyt pitää vielä olla IBAN. IBAN on moderni INRI, jonka alle ristiinnauliutuvat sinä, minä, me kaikki paitsi nallet. Pitää olla IBAN, kun se on nääs kansainvälinen standardi. Lähes kaksi kertaa enemmän muistettavia numeroita. Melkein puolet nollia. Eivätkö ne nollat olleet turhia? Että eihän niitä oikeasti tarvitse, mutta voisivathan ne olla IBANissa mukana ihan vittuukseltaan, muistamisen estämiseksi, eikö vain?

Pankeilla on takuulla myös salainen illuminati-sopimus laskuttajien kanssa. IBANia ei vahingossakaan voi ilmoittaa laskuissa selkeästi, esim. neljän numeron/kirjaimen ryppäissä, vaan IBAN-litanian täytyy poikkeuksetta olla näkyvissä pötkönä, saatananmoisena rimpsuna, jonka hiukankin suurempi-ikäluokkaiset laskunmaksajaparat joutuvat kosmoskynillään pilkkomaan pystyviivoin luettaviin osiin. Viiden vuoden sisällä pankit varmaan sopivat sakkokäytännöstä, jota sovelletaan, kun ihminen erehtyy näpyttelemään IBANinsa väärin. Ilmeisesti EU:n IBAN-keskustietokone räjähtää, mikäli ihmiset käyttävät maksusuorituksissaan liikaa välilyöntejä. Ei ole muuta selitystä. "Space - the Final Frontier!"

Sama juttu pätee viitenumeroihin. Sodomalla on oltava Gomorransa, Matilla Tepponsa. Ei yhtä ilman kahdetta.

Vuoteen 2025 mennessä luottokorttimme ovat vähintään 24-numeroisia, tunnuslukumme 12-numeroisia ja henkilötunnuksemme 37-numeroisia. Ihan vaan tietoturvasyistä. Ja tuohan moinen numeraalinen lutraus rahvaallekin pientä lohtua: pitäähän senkin päästä isoihin lukuihin käsiksi edes jotenkin. Sääliksi käy myös tulevaisuuden vesi- ja öljysotien sotavankeja, jotka eivät kidutettaessakaan pystyisi kertomaan kuin nimensä, koska numero on niin jumalattoman pitkä, inhimillisen muistikyvyn tuolla puolen.

Armeijassa oli sentään hiven järkeä tässä. Meidän täytyi toki opetella rynnäkkökiväärimme numero ulkoa (en muista enää), mutta luutnantti painotti, että monasti on tapana antaa aseelle naisen nimi.

Pankit, tämä hyväksihavaittuus käyttöön ottakaa, vink vink! Salon Seudun Osuuspankki, järjestäkää niin, että meikäläisen tilitunnus on vast'edes tuon perkeleestäsiinneen IBAN-numerosarjan asemesta Sasha Grey!

"The numbers are bad!"

Hajaannuksen haikeus

Murrosikä on ylihehkutettu juttu. Jos nyt pari tissiä ja amisviikset kasvaa, niin big deal, so what, ja asianmukaisesti laskeutuneet small potatoes. Käytännössä murrosikä on siinä 20:n ja 30:n ikävuoden välillä tapahtuva havahtuminen siihen, että maailmassahan onkin kyse hologrammien ja porttikonkien raivopäisestä jahtaamisesta, jotta pystyttäisiin edes jotenkuten luotsaamaan tässä harmaasävyjen meressä. Tänä aikana ihminen oppii kantapäitse kaikki ne tärkeät asiat, jotka DDR:läinen koulujärjestelmämme on jättänyt opettamatta tai joista se on valehdellut.

Kivuliaista kasvui'istä puhuttaessa älkäämme kuitenkaan väheksykö hajaannusikää, tuota elämänhallinnallista murrosiän sukulaista, normaaliutumisen ja ihmisiksielämään rupeamisen kääntöpuolta. Hajaannusikä on noin kymmenen vuotta kestävä prosessi, jossa rakastamasi ihmisyhteisö(t) sirpaloituu ympäri maita ja mantuja, muuttuen kalentereita tuijottavaksi laumaksi kypsiä aikuisia. Heistä joillakin on yhä ajoittaisia idealismin rippeitä, mutta vain sillä ehdolla, ettei se satu omaan nilkkaan. Häissä, synttäreillä, juhannuksena ja vuosi etukäteen sovituissa tapaamisissa nähdään, mutta tuolloinkin joidenkin pitää olla huomenna kahdeksalta aamulla kotona, mikä luo levottomuuden ilmapiirin, jota kukaan ei osaa kuvailla. Tai halua myöntää. Se ilmapiiri nimittäin sanoo kaikille, että kulta-aika on takana, tervemenoa saman tien pronssikauteen.

Tietenkin hajaannusikä on luonnollinen. Hemmetti, jos meikäläinen hengaisi edelleen pelkästään muinaisten seurakuntanuori-ystävieni, inttikavereideni, tai vaikka opiskelukavereideni kanssa, olisi se oikeastaan lähinnä pelottavaa. Hajaannusiän on tapahduttava kaikille, se on otettava vastaan, vaikkei haluaisikaan.

Usein puhun "yhteisöllisyydestä" ivalliseen sävyyn, koska se on yliviljelty, kaikkialla kailotettu mantranmakuinen termi. Mutta ihminen tarvitsee yhteisöjä, oli se sitten "kaveriporukka", "ystäväpiiri", "tutut", "bändikaverit", "kollegat", vem som helst. Ongelma on vain se, ettei hän kolkytrisaisena enää pääse kovin luonteviin ja kiinteisiin yhteisöihin. Työyhteisö? Älkää naurattako, oksymoroni koko termi. Perheyhteisö? Tuttavaperheyhteisö? Harrastusyhteisö? Ehkä, mutta siinä sivussa pitää "pärjätä" eli saada rahaa jostain.

Kolmevitosuus on haastavaa aikaa. Joutuu kellimään hajaannusiän ja keski-iän ei-kenenkään-maalla, kaikki-mulle-Maassa.

"Askelen, kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen, mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi" (V.A.Koskenniemi)

Synnintekijän tunnustukset

AiJumal'! Hesarin sivulla oli uusi hiilijalanjälki-testi! Semmoinen on ollut jo parisen vuotta sitten linjoilla aiemminkin, mutta pakkohan tässä oli revanssi ottaa.

Ei uutta auringon alla, en päässyt highscore-listalle. Perisyntini on edelleen se, että minä, yksi ihminen, asun yksin, 80 neliön kolmiossa. Ilmeisesti aikaansaisin hyväksyttävämmän hiilijalanjäljen, jos minulla olisi vuokralla erillinen, lämmitetty työhuone jossain, minne joutuisin todennäköisesti menemään autolla.

Jostain syystä perhepolitiikasta ja jälkikasvustakaan ei testissä kysytty.

Testin jälkeen sai halutessaan klikata linkkiä, jonka kautta olisi saanut Fortumilta tarjouksen vihreästä sähköstä.

Linkola tuu apuun.