Elina Hirvosen (s.1975) Vihreä Lanka -lehdessä 2007-2009 julkaistujen matkakolumnien kokoelmaa "Afrikasta" ei voi sivuuttaa blogihehkutuksitta. Sambiassa kaksi vuotta miehensä kanssa asuskelleen, ympäri mannerta kierrelleen rohkelikon ylöskirjatut kokemukset kasvavat yhteenkurottuina enemmäksi kuin osiensa potenssiksi.Hirvosen tekstit ovat tarvittava piikki aikamme kamaraan, jossa suurin osa meistä ensimmäisen maailman paskiaisista luulee pari lakupötköä ostettuaan tietävänsä, mitä Afrikka "on" tai millaisia afrikkalaiset "ovat". Juuri näitä pieniä kertomuksia, kohtaamisia ja anekdootteja afrikkalaisten arjesta tarvitsemme ymmärtääksemme. Valveutuneen Hirvosen näkemykset kehitysavusta ovat myös mielestäni parasta argumentointia aiheesta sitten Matti Pulkkisen kirjan "Romaanihenkilön kuolema". Millä taidan kyllä ampua itseäni jalkaan ja osoittaa oman perehtymättömyyteni...
Huomionarvoisinta etenkin heille, jotka ovat lopettaneet raivosta puhisten tämän tekstin lukemisen sanoihin "Vihreä Lanka", on Hirvosen rehellisyys. Hän tunnustaa kursailematta mm. häkellyttävän ensiajatuksensa Kaisanniemen puistossa melskaavia somalisällejä nähdessään, ja tiedostaa olevansa ajoittain mukavuuden- ja hyvinvoinninhaluinen, haavoittuvainen länkkäri, kuin kuka tahansa meistä, joka tekee harva se päivä jotain, jota "ei kyllä pitäisi tehdä, mutta..." Kyseinen itsetutkiskelukin on (pakollinen) osa todellisuuden harmaasävytaikinan (sitäkin pakollisempaa) kaulimista ja kääntämistä. Jos tämä "Afrikka-kysymys" olisi yksinkertainen ja mustavalkoinen, olisi se tietenkin jo ratkaistu.
Elina Hirvosen kolumneista on kehkeytynyt yksi 2000-luvun tärkeimmistä kotimaisista kirjoista. Se kertoo viisaasti planeettamme nykytilasta niin sopivina viipaleina, että on huutava vääryys, ettei opusta luetuteta maamme joka ainoassa koulussa. Äidinkielen, uskonnon, elämänkatsomustiedon, historian, maantieteen tai vaikka sitten biologian opintojen yhteydessä... aivan sama minkä, kunhan luetutitutettaisiin!
Pariksi tälle hienolle tekstikokoelmalle haluan tässä niputtaa Ville Tietäväisen aiheesta palkitun "Näkymättömät kädet" -sarjakuvateoksen. Kuulapäiden groteskia retoriikkaa käyttäen, sallinette: näiden näkemysten jälkeen tajuatte paremmin, minkä takia ne laiskat neekerit tunkee tänne henkensä edestä. Silmä jos toinenkin voipi aueta, ja se saattaapi sattua.
Yksi huono puoli tässä kirjassa oli. Alkoi nimittäin vagittaa tolkuttomasti se, ettei parhaana pariutumisaikanani näitä elinahirvosia näkynyt koulussa missään. Missä helvetissä te olitte? Jossain kaapissa piilossa?
Taisinpa itse olla kaapissa piilossa.
