Olen aina pitänyt täsmällisyyttä tärkeänä hyveenä, toimivana ihmistestinäkin. "En ole koskaan myöhästynyt mistään tärkeästä" on narsistin repla. On kuitenkin yksi poikkeustilanne/-tilaisuus, jossa kannattaa valveutuneenkin harkita taktillista pelivaraa ja viimetippaisuutta. Nimittäin se, jossa on määrä nähdä paikassa X aikaan Y, ja Z tuntia ennen alkamisaikaa pitäisi saapua joku, jolla on X:ään avain.
Pitäisi.
Näitä ulkopuolisia avainhenkilöitä saa aina odottaa. Joskus muistaakseni Ikaalisissa 90-luvun alussa vai olikosenyt lopussa avainäijä tuli kuulemma ajallaan, taisi olla talkkari, mutta on joka tapauksessa kuollut jo. Avaimettomien aamunavaus on ankea. Porukalla käkitään kaukana kinkerikondiksesta. Kevennysyritykset kilpistyvät kusisiksi, krapulaisuuttakin kenties keskuudessa. Syksyn ekat sattananmoiset leijonaviimat ovat tietenkin alkaneet juuri sillä sekunnilla kun on tullut tieto ovenavaajan saavunnan viivästymisestä. On todennäköisesti sunnuntai. Kotona on pähkielty, pitäisikö ottaa jo sormikkaat, no, ehkei ihan vielä, ja siinä sitä sitten koetetaan jumalistonhylkäämällä takapihalla stimuloida kuolioisilla sormilla älymoulinexista esiin se avainraimon numero, jotta voisi kysyä että oleksää misäkohtaa. Kolmannella soittoyrittämällä nappaa. Ei hän ärsyyntynyt ole, vaan häiritsevän neutraali, pari mutkaa vielä. Hyvät huomenet ovat hänen pahoittelunsa paikalle viimein saapuessaan. Joku ehkä kysyy, saisiko sellaisen avaimen lainaan joltain, mutta se ei tietenkään ole mahdollista kun niissäonse koodi ja niitä on muutenkin vain kaksi, enkä tiijä kellä se toinen on.
Joku, jolla on X:ään avain on aina matkalla. Hän on juuri tulossa, kohta paikalla. Kilroy, joka tulee kohta olemaan täällä. Yorlik. Kroonista, kiinteätä, kerrassaan korutointa kesto-elämänfucktaa on edellämainittu, mutta myös takanamainittu: miitingin ollessa kiinni avainmestarista tahallinenkin myöhästyminen on perusteltu.
Olet keyboy, liukas keyboy, varma (berries of shit!) keyboy, elää ilman sua voin!
Siksi ovet ei aukene meille.
