maanantai 2. lokakuuta 2017

Katson

Katson vasemmalle.
Ei näy raivopäisesti pamputtavia mellakkapoliiseja.
Katson oikealle.
En näe breivikejä, en paddockeja.
Katson ylös.
Eipä näy tunnuksettomia koneita.
Katson taakse.
Näkyy ihmisiä kumiveneessä.
He haluavat tänne.
Katselemaan.
Miksiköhän?

perjantai 17. helmikuuta 2017

Eurojackpotit sileäksi

Se on se ikuisuuskysymys. "Jos voittaisit Lotossa, mitä tekisit rahoilla?" Paitsi ett'ei kukn' enää mitn'vitn' Lottoa pelaa. Jokainen alle kuusikymppinen osaa vaivatta tehdä ne järkevät johtopäätökset Loton säälittävistä, kusetuksen rajan ylittävistä alavoittoluokista. Isoa pottia pitää jahdata, kun kerran pelaamaan ruvetaan!

Tänään odottelin Salon Mariankadulla liikennevaloissa vihreää tämän näköisen vimpaimen takana:



En minä tiedä, kai tuo jokin mönkijä on. Tietenkin, jos sanon tätä "mönkijäksi", niin ei se kuitenkaan ole mönkijä, ja tekniikanmaailmaporukka alkaa valistaa minua asiasta. Enkä googleta. Mutta joka tapauksessa sen takaosassa olevassa koneistossa, jota vissiin vielä kutsutaan nimellä "moottori", luki "Polaris Pro Star". Hyvin ilmeisesti voitaneen sanoa tätä minimaasturia tai hardcore-golfrata-auto-futuro-hyrysysyä kompromissinomaisesti polarikseksi. Sovitaanko, että tämä on polaris? Polarikset ovat laskeutuneet asianmukaisesti jne jne.

Polarista kuskasi mustakypäräinen, lähinnä muurahaisen mieleentuopa tuntemattomaksi jäänyt pilotti, joka näytti ajoneuvon kokoon nähden koomillisen suurelta.

Siinä vaiheessa ymmärsin, mihin tulen tulevat Eurojackpot-voittorahani käyttämään. Tosin on vaara, että tarvitaan kaksikin Eurojackpotia, mutta todennäköisyydethän on tehty rikottaviksi, vähän niin kuin lait ja demokratian piiperrysperiaatteet, eikös!

Tuottaisin kaikkien aikojen messevimmän polarisprostarmönkijämadmaxelokuvan, jonka rinnalla taannoinen Fury Road olisi pelkkä teehetki. Enimmälti impro- ja dogmapohjalta, luonnollisesti. Estradille nelinumeroinen määrä eri värisiä ja mallisia polariksia, kuskeiksi (ja samalla kaikkiin rooleihin) maailman parhaat, asiansa satavarmasti ja millintarkasti osaavat stuntmanit ja cuntwomannit. Logistiikka kuntoon, kamerat kainaloon ja hiekkakuopalle kuvaamaan. Salaa, niin ei tarvitse ilmoitella kaikemmaailman viranomaisille, korkeintaan kuvauksissa kuolleiden omaisille. Siitä kun Helisnummen hautausmaan risteyksestä käännytään ja ajetaan jonkin matkaa, niin siinä vasemmalla on just sopiva paikka, en tosin tiedä, onko se kuoppa siellä enää, ainakin vielä 1991 oli.

Recci päälle, ja sitten rallattaisiin niin saatanan tavalla ristiin rastiin. Avainkohdat olisi sentään kuvakäsikirjoitettu hallitusti, storyboardit piirtäisi halvalla joku baltti mahdollisimman Hugo Pratt -henkisesti, jotta toteutus tapahtuisi lennokkaan fyysisesti! Kuvaustauoilla olisi tarjolla ainakin Morbier-juustua, kaalilaatikkoa, Lidlerinreichin sitä mainiota normandiasiideriä ja sökörinki.

"Polarispäristelijöiden Pieruparaati I":stä tulisi kompakti 70-minuuttinen, silkkana keskisormennäyttönä nykyisille kolmen tunnin tylsille suurtuotanto-supersankaroinneille: samalla tavalla kuin musiikkikappale ehtii aina sanoa sanottavansa kolmessa minuutissa, elokuvan maksimikestoksi riittää yli puolitoista tuntia, kun vain tekijät ovat asialla!

Historiamme jokaisen nostradamiaanis-johannesrevelatiivisen vision myriadinteen potenssiin aktualisoiva hiekanpölinä ja mukametallin (kuitenkin jotain muoviseosta ovat) kaikki mahdolliset nascarit kannattamattomiksi raiskaava kirahtelu jatkuisivat tasan nonstop, suvannoitta, vailla pienintäkään aristoteliaanista tai tsehovistista kliimaksiajattelua: elokuva olisi voimassa tasan niin kauan kuin polariksia riittää. Mistään ei kilpailtaisi, mitään ei tavoiteltaisi, mitään "joukkueita" ei olisi. Jokin panokohtaus voisi ehkä tulla kyseeseen, mutta sekin suoraan vhs-extroihin. Kaikki vastaan kaikki on aina riittänyt, riittää, ja tulee riittämään. Mitään ei tehtäisi 3D:llä CGI:llä, kaikki käsityönä. Ajettaisiin vain apinan raivolla silkan jokamiesnaisdavidbowieluokan primitiivikiimassa, piste! Viimeinen puolituntinen olisi jo melkoista pujottelua savuavien ja palavien polariksienraatojen keskellä, joskin romua kasattaisiin filmauksen edetessä erilaisiksi rampeiksi ja hyppyreiksi, jotka mahdollistavat kerrassaan henkeäsalpaavat voltit ja polarisschalkovit ryskeen ja runkseen keskellä.

Ennen pitkää se kaikki kauneus olisi ohi, ja areenalle jäisi se viimeinen polaris, jonka kuski murjoisi lekalla molekyylitason päreiksi. Viimeisessä kohtauksessa kamera loittonee, paljastaa koko hävityksen laajuuden, jättimäiset nosturit nostavat hiekan alle asetetun pressun ja paketoivat aivan kaiken –polariksenromut, ruumiit, kivet, hiekan, puut– kolossaaliseksi säkiksi, Albinonin Adagion soidessa taustalla.

Okei: kolme Eurojackpotia.

maanantai 2. tammikuuta 2017

Yxi paras aikuisten tawara

Yllättävässä määrin ihan valveutuneet järkevikötkin nykyisin räpläävät ehtimiseen luuria, kun ollaan kokoonnuttu hiukankin isommin yhteen oikeasti olemassa olevien ihmisten kesken. Joka ristuksen pimahduksen jälkeen käsi viuhahtaa kännylle Lucky Lukeakin nopeammin, ja koko universumi jää taka-alalle, kun 4,7 tuuman Retina HD 3D:stä tulee prioriteetti 1.

Kuulumisia ei yksinkertaisesti voi kertoa näyttämättä omasta dildosta vartinmittainen diashow. Siinä sitä sitten tihrustellaan yhdessä poskikosketusta kaihtaen, kun kaveri lääppii ja kallistelee skriiniä. Yleensä kuvakavalkadista nähdään noin 20%, kun kattovalo tai aurinko osuu juuri pahasti. Joskus pysähdytään kuuntelemaan riisinjyvän kokoisen kajarin kautta modeemin ja Commodore 64 -kasettipelin kuuloista kihinää, jonka tunnistaa musiikiksi vaivoin.

Illanvietoissa minun puhelimeni pysyy eteisessä takin taskussa, mieluiten jää kotiin. Neljäsosatuttujen työviestit tai feissarin digitaaliset juhlapäivämassatoivottelut eivät saa mennä analogisten ystävien edelle. Ei tämä ajattelu minusta luddiittia tee. Ystävien tuhannet sanat sanovat enemmän kuin kusiset kuvat muutaman sentin skriiniltä.

Yhdysvaltain entistä presidenttiä Calvin Coolidgea mukaillen: I choose not to be available. Mieluummin läsnä tusinalle kuin tavoitettavissa tuhannelle.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Sanojemme parhaimmistoa 2016

IHAN ÄLYTTÖMÄN SIISTIEN SANOJEN
katsaus 2016


Aristokraattipäähänpinttymä (Thomas Bernhardin kirjan suomennoksesta)
Haluamattansa
Horsmikko
Iirishimmennin
Junioriorientoitunut (esim. kirjan juoni)
Kaviokuume
Keliakiapikatesti
Kettinkiinkin
Kuusiokolopallopääavain
Lauantaishokki
Liposomisilmäsuihke
Lisenssipussilakana
Moppaapa / moppaos
Muhjin (esim. muusinuija)
Munakasmassassa
Murustuvuus
Nyökkypäänukke
Pihapatiotamme
Polymeeripilari
Puupyykkipoika
Pöhköhkö
Pörssimyllerrys
Ruokkimo / muonittamo
Rölöttäjätär (naispuolinen nettimeuhkaaja)
Salakuljettajastuertti
Silikaattikalkki
Sulkukulmaglaukooma
Tunneliuteliaisuus (HS 16.11.2016, uutisointi Tampereen uuden tunnelin ruuhkasta)
Tuuttimonipakkaus
Voimalaselkkaus
Ökyhääbuumi


Kerro toki minulle omat suomisuosikkisi, vaikka niiden vuoksi tulenkin todennäköisesti menettämään yöuneni. Mutta niin se on, rakkaudella tapana, yöunet viedä, kah.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Peace in the Silicon Valley


Tapahtuma toteutetaan yhteistyössä Salon seurakunnan kanssa.

Luvassa mm. Amazing Grace, Run On, Where Could I Go but to the Lord,
Crying in the Chapel
– ja tietenkin Peace in the Valley esittäjiensä näköisinä,
pieteetillä sovitettuina ja harjoiteltuina versioina, Kuningasta väkisin imitoimatta.
 
Konsertti kestää noin tunnin, ei väliaikaa.
Kappaleet kuullaan alkuperäiskielellä englanniksi.
Ohjelman lunastaneiden kesken arvotaan aitoa asiaa.

lauantai 22. lokakuuta 2016

On avainvastaavan syytä tää

Olen aina pitänyt täsmällisyyttä tärkeänä hyveenä, toimivana ihmistestinäkin. "En ole koskaan myöhästynyt mistään tärkeästä" on narsistin repla. On kuitenkin yksi poikkeustilanne/-tilaisuus, jossa kannattaa valveutuneenkin harkita taktillista pelivaraa ja viimetippaisuutta. Nimittäin se, jossa on määrä nähdä paikassa X aikaan Y, ja Z tuntia ennen alkamisaikaa pitäisi saapua joku, jolla on X:ään avain.

Pitäisi.

Näitä ulkopuolisia avainhenkilöitä saa aina odottaa. Joskus muistaakseni Ikaalisissa 90-luvun alussa vai olikosenyt lopussa avainäijä tuli kuulemma ajallaan, taisi olla talkkari, mutta on joka tapauksessa kuollut jo. Avaimettomien aamunavaus on ankea. Porukalla käkitään kaukana kinkerikondiksesta. Kevennysyritykset kilpistyvät kusisiksi, krapulaisuuttakin kenties keskuudessa. Syksyn ekat sattananmoiset leijonaviimat ovat tietenkin alkaneet juuri sillä sekunnilla kun on tullut tieto ovenavaajan saavunnan viivästymisestä. On todennäköisesti sunnuntai. Kotona on pähkielty, pitäisikö ottaa jo sormikkaat, no, ehkei ihan vielä, ja siinä sitä sitten koetetaan jumalistonhylkäämällä takapihalla stimuloida kuolioisilla sormilla älymoulinexista esiin se avainraimon numero, jotta voisi kysyä että oleksää misäkohtaa. Kolmannella soittoyrittämällä nappaa. Ei hän ärsyyntynyt ole, vaan häiritsevän neutraali, pari mutkaa vielä. Hyvät huomenet ovat hänen pahoittelunsa paikalle viimein saapuessaan. Joku ehkä kysyy, saisiko sellaisen avaimen lainaan joltain, mutta se ei tietenkään ole mahdollista kun niissäonse koodi ja niitä on muutenkin vain kaksi, enkä tiijä kellä se toinen on.

Joku, jolla on X:ään avain on aina matkalla. Hän on juuri tulossa, kohta paikalla. Kilroy, joka tulee kohta olemaan täällä. Yorlik. Kroonista, kiinteätä, kerrassaan korutointa kesto-elämänfucktaa on edellämainittu, mutta myös takanamainittu: miitingin ollessa kiinni avainmestarista tahallinenkin myöhästyminen on perusteltu.

Olet keyboy, liukas keyboy, varma (berries of shit!) keyboy, elää ilman sua voin!

Siksi ovet ei aukene meille.

lauantai 24. syyskuuta 2016

Trio Kiero @ Salon taidemuseo Veturitalli 2.11.2016 klo 19


Meillä ei ole hävettävää tangon suhteen. Mitä anteeksipyydettävää on siinä, että meillä soi harmonikka eikä bandoneon? Tai siinä, että luotamme enemmän molliin ja taukoihin, emmekä järjestä saippuaoopperaa hiusrasvan loppuessa? Virta ei Gardelin rinnalla kalpene! Me saamme monosinemme ja kärkinemme luvan olla yhtä eksoottisia niille kuin ne ovat meille!

Suomalaisen tangon juuristaan ylpeä, tunteikas tulkki TRIO KIERO on pitkän tauon jälkeen saapumassa taas Saloon, taidemuseo Veturitalliin, keskiviikkona 2.11.2016 klo 19.

Toteutamme suomitangomme terveesti sinivalkoisia henkseleitä paukutellen. Luvassa on kattaus hienoja tulkintoja ja innovatiivisia, mutta alkuteoksia nöyrästi kunnioittavia sovituksia jo hieman unohtuneista tai unohtumisvaarassa olevista kotimaisista tangokappaleista. Kuluneimpia satumaita ja tähtivöitä vältellään, ja vastaavasti argentiinalaisen tangon piazzollaanisia idiomeja kierretään, "kieroutetaan".

Trio Kieroon kuuluvat:
     Laura Miettinen (laulu)
     Meri-Tuuli Saarnio (harmonikka)
     Janne Kuusinen (piano)


Tervetuloa käymään kotisivullamme, josta löytyy myös pari mp3-esimerkkiä lähestymistavastamme tangoon:
http://www.jannekuusinen.net/Triokiero.html

Fado-vivahteikkaan värisyttävä tangotulkitsija Miettinen tekee parhaillaan väitöskirjaa Sibelius-Akatemiassa, Saarnio on eri maiden musiikkigenrejen välillä vaivatta folkkaava harmonikkataiteilija, laulaja ja säveltäjä. Salolaisväriä trioon tuo kulttuurin ja poikkitaiteen vapaaottelija Kuusinen, jonka maamme tangotakavuosiin enemmälti perehtyneet saattavat muistaa 2000-luvun vaihteessa toimineesta Trio Corazónista. Kaikki kolme ovat Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen osastolta valmistuneita musiikin maistereita, ja pätevyydeltään musiikin- ja soitonopettajia.

Espanjan "quiero" on yksikön ensimmäinen persoona verbistä "querer", joka tarkoittaa haluamista ja tahtomista – mutta ennen kaikkea rakastamista.