maanantai 30. kesäkuuta 2014

Varauksetonta hehkutusta XIII: Petri Tamminen

Kuuntelen nykyisin enää kahta radiokanavaa: Yle Radio 1:ä sekä puskaradiota. Kaksi hyvää riittää. Jälkimmäinen, jota ei tule sekoittaa metsäradioon tai hevosmiesten tietotoimistoon, on siitä erityisen hyvä, etteivät sitä hallitse hysteeriset toimittajuuden jalon alan häpäisevät eukot, ohjelmavirtatuuba, muzak ja mainokset. Lähes kaiken näkemäni, lukemani ja kuuntelemani ammennan puskaradiosta ja sen valveutuneilta, rehellisiltä lähimmäistoimittajilta.

Puskaradion kautta sain myös kipunan tutustua Petri Tammisen (s. 1966) kirjalliseen tuotantoon kronologisessa järjestyksessä. Oikeastaan tässä oli omaa, narsistista ayrshireä ojassa, sillä minua itseäni luonnehdittiin eräässä kirjani arviossa mm. Tammisen "täysin koulutetuksi ottopojaksi". Oli myös hyvin riskaabelia alkaa lukea Tammisen kirjoja, koska tulevaisuudessa alitajunta saattaa hyvinkin tehdä tepposet ja suoltaa paperille Tammisen ajatuksia ominani (, mitä hän teksteissään hieman sivuaakin).

Ja täytyy sanoa olevani mittaamattoman imarreltu tultuani verratuksi tähän mieheen! Jo kahden ensimmäisen teoksensa jälkeen olin Tammisen tiiviydelle myyty. Elämiä (1994) on selkeäksi ensiteokseksi tunnistettava havaintokokoelma. Siinä tämän kotimaisen kirjallisuuden Woody Allenin suuntaviivat, joissa juoni on yliarvostettu ja alisteinen, etten sanoisi raiskeinen, ovat jo näkyvillä. Tammiselle on tärkeämpää, miten kerrotaan kuin mitä kerrotaan. Ensiteokseksi kirjan paljastaa hakeva hapuilu: loppupuoliskon dialogit jäävät mielestäni harmillisen irrallisiksi, eivätkä ole läheskään lakonisten elämien veroisia.
  Mutta Miehen ikävä (1997) asettaa tammismaisuuden viimeistään uomiinsa. Viiltävän toteavat tekstit eivät välttämättä edes kerro miehistä, vaan äijistä, ja moiseen hulvattomuuteen sietäisivät tutustua myös naiset. Ei ole helppoa kantaa tuota kirottua Y-kromosomia, kun bipolaarisuus on evoluutioon kirjoitettu!
  Ja vaikka muihin vertaamisesta tulee ainakin itselleni aina semmoinen halpa, levoton tunne, on kuitenkin minun puhtaalla omallatunnolla tässä pakko todeta kirjallaan Tammisen jatkavan siitä, mihin kultakauden Juha Seppälä, joka ei ollut vielä sortunut lutraamaan aikatasoilla ja epäselvillä minähahmoilla, jäi.

Vuonna 2000 seurasi romaani, Väärä asenne. Tätä Tammisen kirjaa on hankalin löytää omaksi hyllyyn. Olin ehtinyt toivoa lisää lyhyitä lastuja, mutta kyllä Tamminen romanisminkin haldaa. Tässä kirjassa yhdistyvät sairaskertomus ja road "movie" hedelmällisellä tavalla. Matkaa tehdään Eeron kanssa, joka on toki myöhemmän enon esimuoto, mutta silti omillaan toimiva bestwisser, jonka välityksellä Tamminen tekee latteasta tapiorautavaara-suomimacho-bullshitistä taidetta. Väärä asenne kertoo hersyvästi siitä nostalgia-perussuomesta, jota tuskin oli olemassa edes vuonna 2000. Onko kyseessä sitten kasvutarina, jää lukijan päätettäväksi.
  Tammisen tärkeimpiä kirjallisia esikuvia on Veijo Meri, ja se näkyy, muttei missään nimessä häiritse. Kuten juoni, myös "tapahtuminen" on aivan liikaa jumaloitu juttu. Aikamuodon vaihtumisesta huolimatta kirja elää tasan nykyhetkessä, minkä myötä Väärän asenteen lukeminen yhtään millään asenteella on väärä asenne. Teoksen kimppuun kannattaa käydä tasan tabula rasa -pohjalta, ilman odotuksia, arvailuja. Oikeastaan teidän ei olisi edes kannattanut lukea tätä sepustustani, taisin spoilata koko kirjan jo tällä.
  Vaikka Väärä asenne on tiivistä tekstiä, ei se silti ole helppoa, vaan vaativaa maalailua suoraan tuubista.

Sitten oli lukulistalla Piiloutujan maa (2002), jossa Tamminen palaa lyhyempiin teksteihin, minkä toivotin hänen kahden ensimmäisen kirjansa perusteella tervetulleeksi. Koko kirjan tekstit ovat häikäisevän kekseliäästi nivottu piilo-teeman ympärille: tikustakin voi saada tärkeää asiaa ja ajattelemisen aihetta, kun sen vain osaa! Ennen kaikkea tämä puolifilosofinen turinointi sisäisestä introverttiudestamme soljuu niin vaivattomasti, että sitä voisin hyvin suositella maallikon ensitammiseksi tahi Siksi-Yhdeksi-Autionsaaren-Tammiseksi, mikäli ei kronologinen kahlaaminen innosta.

Muistelmat (2004) siirtyy omaelämäkerralliselle, riskaabelille vyöhykkeelle. Miksi meidän pitäisi lukea Petri Tammisesta, Helsingistä Vääksyyn muuttaneen kirjailijan kokemista tuokiokuvista? Ehkäpä muistuttaaksemme itseämme siitä, että vähällä voidaan sanoa paljon, me kaikki olemme tärkeitä, ja ettei uskomattomimpia juttuja kukaan pysty keksimään, ne tapahtuvat -tai paremminkin sattuvat- oikeasti. Toki tämä on Tammis-ilmiötä syventävä "lisäosa" (vältän ehdottomasti sanaa "fanituote"), joka on omiaan hämmentämään joutuessaan Tammis-noviisin käsiin. Mutta vaikuttavia, voimakkaita, lukemisen arvoisia hetkiä on kosolti. Perheriita viiltää, Halikosta päästään kesän jälkeen pois. Pitääkö muistelmissakaan muka "tapahtua"?
  Lyhyt fragmenttikokoelma Muistelmat on myös muistutus. Muistutus siitä, että kirjailijakin voi arvostaa enemmän aivan jotain muuta kuin aiempia kirjojaan tai kirjailijuuttaan. Tamminen onnistuu välttämään hienosti tämän masturbatiivisen sudenkuopan.

Enon opetukset (2006) poiki sitten jo tv-sarjankin. Väärän asenteen Eero on jatkojalostettu huippuunsa Olli-enoksi, salaperäiseksi kulttihahmoksi, surullisen hahmon hommienhoitajaritariksi, jonka esikuvaksi Tamminen on myöhemmin myöntänyt Remu Aaltosen, ja samalla ihmetellyt, miksi ihmiset eivät ole asiaa huomanneet. Oikeastaan: olisiko tuota Tammisen julkisesti kannattanut edes paljastaa?
  Veijomerellisissä ja miksei huovismaisissakin tunnelmissa liikkuva kirja pohtii, mitä se sankaruus loppujen lopuksi on, ja onnistuu siinä sivussa hipomaan viisautta. Tammisen alkupään tuotantoon tykästyneenä koin keskivaiheilla olevan jopa hieman ilmaa, mutta kun kyse ei muutenkaan ole tuhatsivuisesta raamatusta, lie turha tästä nillittää.
  Enon opetuksissa on selkeästi aiempia kirjoja suurempi kohderyhmä. Artopaasilinnaa on mukana, mutta huom!, hyvällä tavalla. Ehkäpä itse kuitenkin uudelleenlukisin noista arkiguru-kirjoista mieluummin tuon Väärän asenteen, mikäli valinnan paikka tulee.
  Kirja oli Finlandia-palkintoehdokkaanakin. Toki olisin iloinen, mikäli Tamminen olisi palkinnon kuitannut, mutta hieman siitä olisi kyllä tullut mieleen Woody Allenin saama meriitti elokuvastaan "Midnight in Paris"...
  Pahoitteluni, että tämäkin meni nyt tämmöiseksi nimientiputteluksi.

Vuonna 2008 ilmestynyt romaani Mitä onni on onkin sitten tasan nimensä lupaama konsepti. Kaksi miestä saa apurahaa onnen etsimiseen, kartoittamiseen ja määrittelemiseen. Mausteena on ripaus omaelämäkerrallisuutta, mutta Tamminen ei silti onneksi ala lutrata oman tuotantonsa intertekstuaalisuudella, mihin itse Vonnegutkin aikoinaan harmillisesti sortui. Kaikenkin uhalla sanoisin tämän olevan "normaaleinta" Tammista: Enon opetuksissa läsnäollut paasilinnaveijarimaisuus saa kaikessa näppärässä kekseliäisyydessäänkin mielestäni jo hieman etäännyttäviä, yhdentekeviä piirteitä. Tässä vaiheessa Tammiselle on jo luotu se kaikkien nyttempien kirjojensa kansista tuttu nimilogo, joka kuvaa hyvin tätäkin kirjaa, muttei kyllä missään nimessä olisi kuviteltavissa hänen alkupään teoksiinsa.
  Onni on sen verran iso aihe, että olisin suonut sitä kouraistun enemmän, etenkin Tammisen kaltaisen ajattelijan, ja etenkin kirjan lopputulemissa. Ei tämän kirjan lukeminen harmittanutkaan, mutta jotenkin olisin kaivannut enemmän helsinkiä ja ernoa kuin vääksyä ja artoa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että 2010-luvulle tultaessa Tammisen kynä olisi tylstynyt, ehei! 2010 syntyi nimittäin Muita hyviä ominaisuuksia -lyhytproosakokoelma. Mikäli aiempi Muistelmat oli tiilet, on tämä niiden laasti. Rehellistä, loisteliaan lakonista esseistiikkaa, joskin sillä varauksella, että mikäli eivät kirjailijuus, kirjailijat ja kirjoittaminen nappaa, niin ohi menee, jolloin Muistelmat käteen mars! Mutta jos, ja kun, niin mannaahan nämä murisevat huomiot ovat. Tietysti myös Tammisen aiempien kirjojen hallussaolo syventää lukukokemusta. Silti mitään pinnallisuutta ja tirkistelyä on turha odottaa: tämä tekstiaarreaitta on lopullinen osoitus siitä, että kirjailijalla on sana hallussa, kun hän osaa kirjoittaa mielenkiintoisesti jopa itsestään.

Petri Tammisen toistaiseksi tuorein teos on Rikosromaani (2012). Ehkä oli vain ajan kysymys, milloin se dekkari tulee. Kirjaan oli erittäin mielenkiintoista tarttua, sillä tunnen lähtökohtaisesti antipatiaa kaikkia dekkareita paitsi Agathoja ja Palmuja kohtaan.
  Rikosromaani kantaa äärimmäisen vahvan, Monty Python -henkisen perusideansa varassa. Se on myös mielestäni Tammisen kirjoista veijomerihenkisin, hyvässä ja... staattisimmassa. Kirjan kerronnallinen rakenne on hyvin rohkea, mutta sen luulisi hämmentävän ja turhauttavankin todella paljon etenkin dekkareiden ystäviä. Tietenkin oli lukemista aloittaessa päivänselvää, ettei odotettavissa ole perinteistä dekkaria, mutta silti jäin kaipaamaan jotain konkreettisempaa, huomioivampaa ja humoristisestikin purevampaa ydinmehua: tällaisenaan haahuilu kääntyy mielestäni itseään vastaan, ja tuloksena on jotain, joka minun on pakko lukea lieväksi pettymykseksi.

Kerää koko sarja!

Ja lisää seikkailuja on tulossa... toivottavasti! Tammis-maratonini osui erittäin hyvään paikkaan. Yksinäisyys kolkutti kevään 2014 aikana ovea useasti, mutten onneksi mennyt avaamaan, koska Petri Tammisen rivit ja etenkin niiden välit onnistuivat voimaannuttamaan (voi ruoja, en olisi koskaan uskonut käyttäväni tuota sanaa...) addiktiollaan. Me, etenkin me miehet, tarvitsemme elämässämme niitä ulkopuolisia silmiä ja korvia: ilman eeroja, olleja ja hannuja tulisimme sokeiksi ja kuuroiksi. Ei meidän tarvitse käydä Intiassa ja Kuussa saakka "valaistumassa", kun sisäinen rauha voi olla lähempänä kuin arvaammekaan. Ja siinä sivussa voipi liipata vaikka sankaruus, joka on ulottuvilla kaikille, kun oikein silmiin ja korviin katsotaan. Tamminen osaa sutia muutamalla sanalla sen kaiken elämää suuremman kauneuden, jonka kuvaamiseen perusyhdysvaltalaiselta menee monta tuntia, gallona kyyneleitä sekä 100 kg sokeri-hunaja -sekoitusta. Sen, jota ei tosipaikan tullen edes tarvitse, eikä kannatakaan ääneen sanoa.

Kyllä, helvetti on muut ihmiset, mutta taivas voi olla toinen ihminen.

torstai 26. kesäkuuta 2014

Milky War

MAITOSOTA

Valion ja Arlan välisen maitosodan arvet eivät tule arpeutumaan pitkään aikaan, siihen vaaditaan monta sukupolvea. Miten tällainen oli mahdollista, nykymaailmassa? YK:kin vain katsoi vierestä! Kukaan ei taaskaan "voittanut": jäi vain katkeruus, 70 miljoonan €uron sotakorvaukset ja järjetön määrä maitosotaveteraaneja. Vielä eilen aamulla he olivat valiojoukkoa ja sotilaspastöreita, mutta iltaan mennessä jo tonkanruokaa. Puhumattakaan sitten siviiliuhreista: lukuisista onnettomiksi umpeutuneista lehmäparoista.

Eivätkä sopimuksetkaan merkinneet loppujen lopuksi yhtään mitään. Eskaloituessa diilit diskataan. Koskaan ei saada tietää, kumpi osapuoli niitä kemiallisia aseita käytti. Kampylobakteereja, kolibakteereja, listeriaa, salmonellaa, yersiniaa ja brucellaa. Maitosodan ensimmäinen uhri on aina hygienia.

Pahinta on, että odotettavissa on se sama häpeällinen jälkilöyly kuin USA:ssa Vietnamin ja II ruokasodan päätyttyä: maitosodankin veteraaneja tullaan kohtelemaan kuin hapanta kurria. Ei auta fatta, ei fettfri; ei jobbii, ei joppii. Vain intoleranssia ignoraatiota saavat. Kun he tuolla kadunkulmilla sitten kerjäelevät niitä senttejä, niin vaikkei sinulla niitä ole, juuri sinun velvollisuutesi on ainakin pysähtyä, antaa hetki aikaasi ja kuunnella, mitä heillä on sanottavanaan. Hyvällä tuurilla opimme, vihdoin ja viimein, edes jotain. Ettei tällainen mölkkypäinen, painajaismaisimmatkin visiomme ylittävä valkoiset vastaan valkoiset -konflikti koskaan enää toistuisi.

En uskalla edes ajatella, missä jamassa olisimme edelleen, jos Arla olisi ehtinyt saada V2-muovikorkkiprojektinsa valmiiksi.

tiistai 10. kesäkuuta 2014

¿Mitä kello on?

50 toinen toistaan nasevampaa, pölömpää tai/ja yhdentekevämpää vaihtoehtovastausta kysymykseen:

1. Se on hyvä kysymys.
2. Kello - mitä me sillä tarkoitamme?
3. Enintään kymmenen.
4. Kello on mitä on, ei voi muuksi tulla.
5. Viistoist' yli varttia vaille kaks.
6. Virvaliekki levoton.
7. Kell' kello on, se kellon kätkeköön.
8. Tätä menoa kolme.
9. Kerron vain sillä ehdolla, ettet käytä saamaasi tietoa pahoihin tarkoitusperiin, esim. terrorismiin.
10. Kello on uutiset (20.30).
11. Kello on keno (20.57).
12. Kello on remu (13.55).
13. Kello on ratti (13.50 tai 10.10)
14. Kello on homo (Paljon, liikaa, myös kaappikellosta katsottu aika).
15. Ite oot!
16. The bell! The bell!
17. Jaa-a, se on ikuisuuskysymys, johon ei kai koskaan tulla saamaan tyhjentävää vastausta, mutta 17.47.
18. Yli seitsemän.
19. Tasan Kuus Ali. Se on semmonen iranilainen jätkä, joka tietää, mitä kello on, soita sille.
20. Hyvä on, 19.32, mutta vain, koska olet ystäväni ja rakastan sinua.
21. No, [kellonaika]han se on, mutta joululahjaa on sitten turha odottaa.
22. Ihan mitä vaan, kunhan ei semmoinen hammaslääkärin odotushuoneen kello, jonka minuuttiviisarista kuuluu se paskat housuun saava "klonks"!
23. Mä oon nyt pahas paikas, voisitsä kysyä myöhemmin, vaikka joskus kaheksan aikaan?
24. Voin kertoa teille vain nimeni ja numeroni.
25. Puoli: kellostani puuttuu tuntiviisari.
26. Ei mitään!: kellostani puuttuvat kaikki viisarit/nestekideet.
27. Mikä Big Ben sä luulet mun olevan?
28. Jos kertoisin, minun pitäisi tappaa sinut.
29. 18.47 se oli, kun viimeksi katsoin.
30. On hetki, jolloin tuuli uinahtaa.
31. 5 PM, haluukko vielä tuumat, paunat ja Star Spangled Bannerin Casio-uruilla kaupan päälle?
32. Vähän ennen kyyneleitä.
33. WTF, EOS, KVG!
34. Farttia vaille kolme (14.59.57, minkä jälkeen tulee pieraista)
35. Suden hetki (n. 3.00-5.00)
36. Juhanin ja Liisin hetki (5.00)
37. Hamsterin hetki (n. 21.00-7.00)
38. Ihmisten aika (n. 21.00-23.00)
39. Yks perkeleen turhake, mutta yheksän.
40. Kello on maailmanlopunkello (n. 23.55-23.59)
41. On, two, three o'clock, four o'clock, rock. Vastasiko tämä sinun kysymykseesi?
42. 4,99€/min + ppm.
43. Kysy Károly Garamilta! (mikäli kysymys kuultu väärin)
44. Mä uppasin kuuden paikkeilla valokuvan mun kelloranteesta Instagrammiin, kato sieltä.
45. Gregoriaaninen vai juliaaninen aika?
46. OSSI (15.50, kelloradio katollaan tai päälläseisonta)
47. Seitsemää tuntia vaille viiden.
48. Kello ei ole!
49. Riippuu niin helvetin monesta asiasta, tässä on miljoona eri harmaasävyä, mutta sanotaan nyt kompromissina että jokunen minuutti uupuu kymmenestä.
50. Varttia vaille neljä.

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Hei mä oon valokuvaaja.

Niin se vaan on, että kesälläkin pitää saa'a voita leivän päälle, sillä pankki ja taloyhtiöt eivät odota, saatikka (toivo)talkoihin osallistu. Ja kuten hyvin tiedetään, tai ainakin kantapään kautta tietoon saadaan, "musiikilla eläminen" on silkka oksymoroni, ja kun ei tämmöinen x-sukupolven vetelys nyt mitään ojia kaivamaankaan voi ruveta (= suurten ikäluokkain ja mamuhalpatyövoiman hommia nääs), niin miksei sitä sitten valokuvaajaksi! Hitto: kesti lähes neljäkymmentä vuotta tajuta, että kuka tahansahan voi painaa kameran tai kännykän laukaisunappia, eikä murehtia tarvitse kuin akkujen täynnäpidosta sekä päämäärättömästä nikoneista, minoltoista ja karl marx -objektiiveista vouhkaamisesta netin valokuvaajafoorumeilla.

Pyydän kuvauskeikasta vain parikymppiä, ruuat ja matkat. Hinnassa voin tulla hiukan vastaan, etenkin, jos juhlapäivä ei satu olemaan lauantai. Ottakaa rohkeasti yhteyttä, niin päästään tappamaan kivijalkavalokuvaamot!

Cv:ksi pistän tähän mielestäni erityisen onnistuneen otokseni "Two Oranges, a Snickers Bar and a Tablecloth" vuodelta 2014. HUOM, Pulitzer-palkintolautakunta!: löydätte yhteystietoni tuolta esittelysivultani, osoitteeni on pysynyt samana, saatte lähettää palkinnon sinne.