maanantai 30. kesäkuuta 2014

Varauksetonta hehkutusta XIII: Petri Tamminen

Kuuntelen nykyisin enää kahta radiokanavaa: Yle Radio 1:ä sekä puskaradiota. Kaksi hyvää riittää. Jälkimmäinen, jota ei tule sekoittaa metsäradioon tai hevosmiesten tietotoimistoon, on siitä erityisen hyvä, etteivät sitä hallitse hysteeriset toimittajuuden jalon alan häpäisevät eukot, ohjelmavirtatuuba, muzak ja mainokset. Lähes kaiken näkemäni, lukemani ja kuuntelemani ammennan puskaradiosta ja sen valveutuneilta, rehellisiltä lähimmäistoimittajilta.

Puskaradion kautta sain myös kipunan tutustua Petri Tammisen (s. 1966) kirjalliseen tuotantoon kronologisessa järjestyksessä. Oikeastaan tässä oli omaa, narsistista ayrshireä ojassa, sillä minua itseäni luonnehdittiin eräässä kirjani arviossa mm. Tammisen "täysin koulutetuksi ottopojaksi". Oli myös hyvin riskaabelia alkaa lukea Tammisen kirjoja, koska tulevaisuudessa alitajunta saattaa hyvinkin tehdä tepposet ja suoltaa paperille Tammisen ajatuksia ominani (, mitä hän teksteissään hieman sivuaakin).

Ja täytyy sanoa olevani mittaamattoman imarreltu tultuani verratuksi tähän mieheen! Jo kahden ensimmäisen teoksensa jälkeen olin Tammisen tiiviydelle myyty. Elämiä (1994) on selkeäksi ensiteokseksi tunnistettava havaintokokoelma. Siinä tämän kotimaisen kirjallisuuden Woody Allenin suuntaviivat, joissa juoni on yliarvostettu ja alisteinen, etten sanoisi raiskeinen, ovat jo näkyvillä. Tammiselle on tärkeämpää, miten kerrotaan kuin mitä kerrotaan. Ensiteokseksi kirjan paljastaa hakeva hapuilu: loppupuoliskon dialogit jäävät mielestäni harmillisen irrallisiksi, eivätkä ole läheskään lakonisten elämien veroisia.
  Mutta Miehen ikävä (1997) asettaa tammismaisuuden viimeistään uomiinsa. Viiltävän toteavat tekstit eivät välttämättä edes kerro miehistä, vaan äijistä, ja moiseen hulvattomuuteen sietäisivät tutustua myös naiset. Ei ole helppoa kantaa tuota kirottua Y-kromosomia, kun bipolaarisuus on evoluutioon kirjoitettu!
  Ja vaikka muihin vertaamisesta tulee ainakin itselleni aina semmoinen halpa, levoton tunne, on kuitenkin minun puhtaalla omallatunnolla tässä pakko todeta kirjallaan Tammisen jatkavan siitä, mihin kultakauden Juha Seppälä, joka ei ollut vielä sortunut lutraamaan aikatasoilla ja epäselvillä minähahmoilla, jäi.

Vuonna 2000 seurasi romaani, Väärä asenne. Tätä Tammisen kirjaa on hankalin löytää omaksi hyllyyn. Olin ehtinyt toivoa lisää lyhyitä lastuja, mutta kyllä Tamminen romanisminkin haldaa. Tässä kirjassa yhdistyvät sairaskertomus ja road "movie" hedelmällisellä tavalla. Matkaa tehdään Eeron kanssa, joka on toki myöhemmän enon esimuoto, mutta silti omillaan toimiva bestwisser, jonka välityksellä Tamminen tekee latteasta tapiorautavaara-suomimacho-bullshitistä taidetta. Väärä asenne kertoo hersyvästi siitä nostalgia-perussuomesta, jota tuskin oli olemassa edes vuonna 2000. Onko kyseessä sitten kasvutarina, jää lukijan päätettäväksi.
  Tammisen tärkeimpiä kirjallisia esikuvia on Veijo Meri, ja se näkyy, muttei missään nimessä häiritse. Kuten juoni, myös "tapahtuminen" on aivan liikaa jumaloitu juttu. Aikamuodon vaihtumisesta huolimatta kirja elää tasan nykyhetkessä, minkä myötä Väärän asenteen lukeminen yhtään millään asenteella on väärä asenne. Teoksen kimppuun kannattaa käydä tasan tabula rasa -pohjalta, ilman odotuksia, arvailuja. Oikeastaan teidän ei olisi edes kannattanut lukea tätä sepustustani, taisin spoilata koko kirjan jo tällä.
  Vaikka Väärä asenne on tiivistä tekstiä, ei se silti ole helppoa, vaan vaativaa maalailua suoraan tuubista.

Sitten oli lukulistalla Piiloutujan maa (2002), jossa Tamminen palaa lyhyempiin teksteihin, minkä toivotin hänen kahden ensimmäisen kirjansa perusteella tervetulleeksi. Koko kirjan tekstit ovat häikäisevän kekseliäästi nivottu piilo-teeman ympärille: tikustakin voi saada tärkeää asiaa ja ajattelemisen aihetta, kun sen vain osaa! Ennen kaikkea tämä puolifilosofinen turinointi sisäisestä introverttiudestamme soljuu niin vaivattomasti, että sitä voisin hyvin suositella maallikon ensitammiseksi tahi Siksi-Yhdeksi-Autionsaaren-Tammiseksi, mikäli ei kronologinen kahlaaminen innosta.

Muistelmat (2004) siirtyy omaelämäkerralliselle, riskaabelille vyöhykkeelle. Miksi meidän pitäisi lukea Petri Tammisesta, Helsingistä Vääksyyn muuttaneen kirjailijan kokemista tuokiokuvista? Ehkäpä muistuttaaksemme itseämme siitä, että vähällä voidaan sanoa paljon, me kaikki olemme tärkeitä, ja ettei uskomattomimpia juttuja kukaan pysty keksimään, ne tapahtuvat -tai paremminkin sattuvat- oikeasti. Toki tämä on Tammis-ilmiötä syventävä "lisäosa" (vältän ehdottomasti sanaa "fanituote"), joka on omiaan hämmentämään joutuessaan Tammis-noviisin käsiin. Mutta vaikuttavia, voimakkaita, lukemisen arvoisia hetkiä on kosolti. Perheriita viiltää, Halikosta päästään kesän jälkeen pois. Pitääkö muistelmissakaan muka "tapahtua"?
  Lyhyt fragmenttikokoelma Muistelmat on myös muistutus. Muistutus siitä, että kirjailijakin voi arvostaa enemmän aivan jotain muuta kuin aiempia kirjojaan tai kirjailijuuttaan. Tamminen onnistuu välttämään hienosti tämän masturbatiivisen sudenkuopan.

Enon opetukset (2006) poiki sitten jo tv-sarjankin. Väärän asenteen Eero on jatkojalostettu huippuunsa Olli-enoksi, salaperäiseksi kulttihahmoksi, surullisen hahmon hommienhoitajaritariksi, jonka esikuvaksi Tamminen on myöhemmin myöntänyt Remu Aaltosen, ja samalla ihmetellyt, miksi ihmiset eivät ole asiaa huomanneet. Oikeastaan: olisiko tuota Tammisen julkisesti kannattanut edes paljastaa?
  Veijomerellisissä ja miksei huovismaisissakin tunnelmissa liikkuva kirja pohtii, mitä se sankaruus loppujen lopuksi on, ja onnistuu siinä sivussa hipomaan viisautta. Tammisen alkupään tuotantoon tykästyneenä koin keskivaiheilla olevan jopa hieman ilmaa, mutta kun kyse ei muutenkaan ole tuhatsivuisesta raamatusta, lie turha tästä nillittää.
  Enon opetuksissa on selkeästi aiempia kirjoja suurempi kohderyhmä. Artopaasilinnaa on mukana, mutta huom!, hyvällä tavalla. Ehkäpä itse kuitenkin uudelleenlukisin noista arkiguru-kirjoista mieluummin tuon Väärän asenteen, mikäli valinnan paikka tulee.
  Kirja oli Finlandia-palkintoehdokkaanakin. Toki olisin iloinen, mikäli Tamminen olisi palkinnon kuitannut, mutta hieman siitä olisi kyllä tullut mieleen Woody Allenin saama meriitti elokuvastaan "Midnight in Paris"...
  Pahoitteluni, että tämäkin meni nyt tämmöiseksi nimientiputteluksi.

Vuonna 2008 ilmestynyt romaani Mitä onni on onkin sitten tasan nimensä lupaama konsepti. Kaksi miestä saa apurahaa onnen etsimiseen, kartoittamiseen ja määrittelemiseen. Mausteena on ripaus omaelämäkerrallisuutta, mutta Tamminen ei silti onneksi ala lutrata oman tuotantonsa intertekstuaalisuudella, mihin itse Vonnegutkin aikoinaan harmillisesti sortui. Kaikenkin uhalla sanoisin tämän olevan "normaaleinta" Tammista: Enon opetuksissa läsnäollut paasilinnaveijarimaisuus saa kaikessa näppärässä kekseliäisyydessäänkin mielestäni jo hieman etäännyttäviä, yhdentekeviä piirteitä. Tässä vaiheessa Tammiselle on jo luotu se kaikkien nyttempien kirjojensa kansista tuttu nimilogo, joka kuvaa hyvin tätäkin kirjaa, muttei kyllä missään nimessä olisi kuviteltavissa hänen alkupään teoksiinsa.
  Onni on sen verran iso aihe, että olisin suonut sitä kouraistun enemmän, etenkin Tammisen kaltaisen ajattelijan, ja etenkin kirjan lopputulemissa. Ei tämän kirjan lukeminen harmittanutkaan, mutta jotenkin olisin kaivannut enemmän helsinkiä ja ernoa kuin vääksyä ja artoa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että 2010-luvulle tultaessa Tammisen kynä olisi tylstynyt, ehei! 2010 syntyi nimittäin Muita hyviä ominaisuuksia -lyhytproosakokoelma. Mikäli aiempi Muistelmat oli tiilet, on tämä niiden laasti. Rehellistä, loisteliaan lakonista esseistiikkaa, joskin sillä varauksella, että mikäli eivät kirjailijuus, kirjailijat ja kirjoittaminen nappaa, niin ohi menee, jolloin Muistelmat käteen mars! Mutta jos, ja kun, niin mannaahan nämä murisevat huomiot ovat. Tietysti myös Tammisen aiempien kirjojen hallussaolo syventää lukukokemusta. Silti mitään pinnallisuutta ja tirkistelyä on turha odottaa: tämä tekstiaarreaitta on lopullinen osoitus siitä, että kirjailijalla on sana hallussa, kun hän osaa kirjoittaa mielenkiintoisesti jopa itsestään.

Petri Tammisen toistaiseksi tuorein teos on Rikosromaani (2012). Ehkä oli vain ajan kysymys, milloin se dekkari tulee. Kirjaan oli erittäin mielenkiintoista tarttua, sillä tunnen lähtökohtaisesti antipatiaa kaikkia dekkareita paitsi Agathoja ja Palmuja kohtaan.
  Rikosromaani kantaa äärimmäisen vahvan, Monty Python -henkisen perusideansa varassa. Se on myös mielestäni Tammisen kirjoista veijomerihenkisin, hyvässä ja... staattisimmassa. Kirjan kerronnallinen rakenne on hyvin rohkea, mutta sen luulisi hämmentävän ja turhauttavankin todella paljon etenkin dekkareiden ystäviä. Tietenkin oli lukemista aloittaessa päivänselvää, ettei odotettavissa ole perinteistä dekkaria, mutta silti jäin kaipaamaan jotain konkreettisempaa, huomioivampaa ja humoristisestikin purevampaa ydinmehua: tällaisenaan haahuilu kääntyy mielestäni itseään vastaan, ja tuloksena on jotain, joka minun on pakko lukea lieväksi pettymykseksi.

Kerää koko sarja!

Ja lisää seikkailuja on tulossa... toivottavasti! Tammis-maratonini osui erittäin hyvään paikkaan. Yksinäisyys kolkutti kevään 2014 aikana ovea useasti, mutten onneksi mennyt avaamaan, koska Petri Tammisen rivit ja etenkin niiden välit onnistuivat voimaannuttamaan (voi ruoja, en olisi koskaan uskonut käyttäväni tuota sanaa...) addiktiollaan. Me, etenkin me miehet, tarvitsemme elämässämme niitä ulkopuolisia silmiä ja korvia: ilman eeroja, olleja ja hannuja tulisimme sokeiksi ja kuuroiksi. Ei meidän tarvitse käydä Intiassa ja Kuussa saakka "valaistumassa", kun sisäinen rauha voi olla lähempänä kuin arvaammekaan. Ja siinä sivussa voipi liipata vaikka sankaruus, joka on ulottuvilla kaikille, kun oikein silmiin ja korviin katsotaan. Tamminen osaa sutia muutamalla sanalla sen kaiken elämää suuremman kauneuden, jonka kuvaamiseen perusyhdysvaltalaiselta menee monta tuntia, gallona kyyneleitä sekä 100 kg sokeri-hunaja -sekoitusta. Sen, jota ei tosipaikan tullen edes tarvitse, eikä kannatakaan ääneen sanoa.

Kyllä, helvetti on muut ihmiset, mutta taivas voi olla toinen ihminen.