sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Teetä, sympatiaa ja antiutopiaa

Emmi Itärannan (s.1976) esikoisteos Teemestarin kirja voitti Teos-kustantamon järjestämän tieteiskirjojen kirjoituskilpailun. Kyseessä on ehyt ja hallittu dystopia, ja itsestämme on kiinni, miten kauas tulevaisuuteen se sijoittuu.

Jossain vaiheessa vedestä sitten on alettu sotia, minkä vanavedessä (nicht pun indentet) on tapahtunut suurempiakin mullistuksia. Niistä annetaan vinkkiä kirjan arjen myötä: kiinalainen kulttuuri on ulottautunut Pohjois-Suomeen saakka, kun siellä teepensaatkin kasvavat. Vesitippojen laskemista valvovat tietenkin lukuisat sotilaat, joista ei vaan perkele tunnuta eroon päästävän. 18-kesäinen, teemestariksi valmistuva Noria on kuitenkin etuoikeutetussa asemassa, sillä teehetkien viettämisperinne on niitä harvoja asioita, joita sotienaikaisesta ja niitä edeltävästä maailmasta on jäänyt jäljelle ja joita kunnioitetaan. Kaikki muu menneisyys onkin sitten lähes pelkkää muoviromua suurissa "muovihaudoiksi" kutsutuissa kaatopaikoissa. Mutta eräänä päivänä Norian ystävän Sanjan esiintonkima varhaisteknologia antaakin toivoa paremmasta...

Itärannan teksti on rauhallista, maalailevaa, aiheensa näköistä, itämaista puolifilosofiaa huokuva. Hankalahan tätä kirjaa on käsistään laskea. Tunnelmaan satsaava tarina ei kuitenkaan suo erityisen suuria yllätyksiä, joten se ei välttämättä ole hiukankaan hardcoremman, heittelehtivän särmikästä science dicktionia hakevan lukijan cup of tea. Itselleni heräsi myös jälleen kerran kysymys: olisiko tämän saman sittenkin voinut kertoa noin viisikymmensivuisena novellina? Toisaalta, aihe vaatii seesteisyytensä, eikä 258 sivun aikana pääse missään tapauksessa ja vaiheessa pitkästymään. Ainoa asia, joka minulle ei oikein auennut, oli prologin ja viimeisen luvun suhde, joka toi tarinaan mielestäni yhden mystisen elementin liikaa.

Teemestarin kirja on periaatteessa hieno esimerkki siitä, miten jokin olemassaoleva elementti nivotaan tieteistarinan keskiöön. Mutta se on oikeasti enemmän! Kirjan palkitsemiseen on taatusti vaikuttanut se, miten Itäranta on nerokkaasti onnistunut kiteyttämään ainakin kolme planeettamme ehkä suurinta tulevaisuuden probleemaa (Kiina, vesi ja ilmastonmuutos) yhteen asiaan: tee. Niinpä tietenkin. Hitto kun olisi itse tuon tajunnut. Bravo!

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Mihin mukikuntaan kuulut?

Tässä vaiheessa haluan kiittää Englannin Vistaprint-nettifirmaa, jonka kautta
olen saanut tilattua ylläolevat, kotini kvaliteettia parantavat mukit lähes ilmaiseksi.

torstai 19. huhtikuuta 2012

Shit-city Salo V: Salon kulttuurin musta torstai

Salolaiset saivat tänään lukea Salon Seudun Sanomain viitossivulta, että

a) Halikon kirjasto tullaan lakkauttamaan,
sekä
b) Salon kaupungin kaikki kulttuuriavustukset tullaan lakkauttamaan vuonna 2013 (ilmeisesti pysyvästi, juttu ei kerro asiaa selkeästi).

- Tältä se nyt näyttää, sanoo kulttuuritoimenjohtaja Mirjam Martevo.

Periaatteessahan saisin käyttää omassa blogissani sellaisia sanankäänteitä kuin haluan. En tiedä, odottavatko ihmiset, että keksisin tähän asiaan jotain hirmu nokkelaa, tuoretta, ja ennen kaikkea hauskaa näkökulmaa. Oli miten oli, en kuitenkaan halua tähän hyvin alkaneeseen kevääseeni kunnianloukkaussyytteitä.

Toisaalta voi olla myös, että tämä on ns. "worst case possible" -uhkaus-uutisointi, koska ihan vielä ei ole nuija kopsahtanut. Päättäjät voivat periaatteessa päätyä päättävässä kokouksessansa johonkin päättömään almu-kompromissiratkaisuun, jonka seurauksena kulttuuriväen vissiin sitten odotetaan kiittävän kahvirahoista asfalttiin saakka kumarrellen?

Minulla on tänä vuonna keskimääräistä enemmän keikkaa Turussa.

Mikäli jollain on vireillä kommuuniprojektia Turussa tai Helsingissä, olen kuulolla.

En nyt oikein tiedä, "miltä se nyt näyttää", kun alkoi alkuiltapäivästä vituttaa niin että näkö lähti.

Minä kirjoitan tämän blogitekstini nyt, silläkin uhalla, että se vaikuttaa tänäkeväisen kohdeavustushakemukseni käsittelyyn.

Kulttuuri = Tapa elää. Viides käsky = Älä tapa. Siinä sanastoa Salolle, Kuusinen out.



perjantai 13. huhtikuuta 2012

Teinipaskiaiset autobaanalla

Berliiniläisen Wolfgang Herrndorfin (s.1965) läpimurtoteos Ladaromaani (Tschick) on tavallaan viihteellinen veijarikirja, mutta siitä saa halutessaan moniakin lisätasoja. Tarina on mitä yksinkertaisin ja moneen kertaan kerrottu: kaksi nuorta sälliä lähtee baanalle katsomaan, mitä maailmalla on tarjota, ja kohtaamaan sen moninaiset, toinen toistaan kahelimmat ihmiset. Elokuvapuolen termi "road-movie" taitaa olla tunnetuin nimitys tälle tarinakaavalle, mutta kaipa tässä tapauksessa voitaisiin käyttää sanoja "road-story" tai "autobahn-book"?

Herrndorfin kehityskertomus, jonka ytimessä ystävystyvät frustroitunut rikkaan perheen vesa ja moniongelmainen venäläissälli, on rippusen verran ylilyöty, mutta todella sympaattinen. En takuulla ole ensimmäinen, joka vertaa teosta David Lynchin erinomaiseen elokuvaan The Straight Story. Meno on välillä hurjaa, poliisia paetaan, kolhuja saadaan, mutta loppujen lopuksi asiat aina järjestyvät, eikä maailma nyt niin paha paikka näytäkään olevan. Yllättävän moni kuuluu prosenttijengiin nimeltä "hyvät ihmiset".

Sujuvaa tekstiä lukiessani aloin miettiä sitä, mitäköhän se "saksalaisuus" mahtaa olla kirjallisuuspuolella. En voinut mitään sille, että olin havaitsevinani kerronnassa jonkinasteista güntergrassmaisuutta, siitäkin huolimatta, että ko. mestarin kohdalla olen pelkän Peltirummun varassa. Mutta Herrndorf tuntui rönsyilevän jotenkin samalla lailla, hän halusi kertoa lukijalleen hassuista ihmisistä, mistä syntyi se varsinainen hauskuus, joka taas hiukan epäreilusti prosessoituu meidän ulkomaalaisten päässä siksi "saksalaiseksi jäykkyydeksi". Kovin kutkuttaisi nimetä tämän kirjan ote "kompressoiduksi Grassiksi", olletikin, kun nyt selvitään alle 300 sivulla. Ja aivan varmasti myös esim. ranskalainen tai venäläinen olisi kertonut tämän tarinan totaalisen erilaisella, maalailevammalla, päänsisäisemmällä lailla.

Ladaromaani on mainio tarina, jonka lukeminen ei harmita tippaakaan. Suurimmat päänpuisteluni liittyivät kirjan julkaisemispolitiikkaan. Kyllähän minä ymmärrän sen, että kustannuspuolella kaikista markkinointinaruista on vedettävä, ja että kirjan osuvampi ja humaanimpi alkuperäisnimi "Tschick" olisi ollut hankalasti lähestyttävä. Mukamediaseksikkäällä "Ladaromaanilla" varmistetaan se, että mahdollisimman moni ostaa kirjan ohjevähittäishintaan. Mutta omasta puolestani voitaisiin pikkuhiljaa alkaa heivata tuota kulumaan päässyttä "x-romaani" -kaavaa. On Pussikaljaromaania, on Lääkäriromaania, nyt on sitten jummi-kun-hassunhauska Ladaromaani. Mitä siitäkin olisi tullut, jos Tuntematon sotilaskin olisi ollut nimeltään valju "Sotaromaani"?

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Olen kuullut, on kaupunki tuolla

1. Olen kuullut, on kaupunki tuolla
Yllä maan, päällä pilvien usvain
Luona välkkyväin taivasten rantain
Siellä kerran, ah, olla mä saan.
 
Halleluja, mun lauluni raikuu
Halleluja, mä kaupunkiin kuljen
Vaikka jalkani uupuen vaipuu
Joka askel mun kotiin päin vie.

2. Olen kuullut, on maa ilman vaivaa,
Ilman kyyneltä, taistoa, huolta
Kipu, sairaus, tuskaa ei tuota
Siellä kerran, ah, olla mä saan.

Halleluja, siel riemuita voimme
Halleluja, jo epäilys haihtui
Enää koskaan en horjuen kulje
Olen saapunut Jumalan luo.

3. Olen kuullut, on valkoinen pupu

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Soinismeja

Soinismi on usein kansanperinteeseen nojaava irtofraasi, jonka tarkoitus on kiteyttää poliittinen lause tai monologinpätkä, mutta joka loppupeleissä ei oikeastaan tarkoita yhtään mitään. Tärkeää soinismissa on myös crescendo, eli lauseen volyymin asteittainen lisääminen matkan varrella niin, että lopussa itse soinismi mylvitään forte fortissimo.

Seuraavat keksimäni soinismit ovat käsittääkseni vielä käyttämättä, ja niitä saa siteerata 1€/kpl. Hei, tekijänoikeus!, ja sitäpaitsi, sis.alv.23%!

* ...KIRVES ON JO KIVESSÄ!
* ...SDP:N MATO EI KELPAA EDES AIKAISELLE LINNULLE!
* ...TÄMÄN KANSAN SYTYTYSLANKA PALAA!
* ...SE PIVONKIN PYY ON NYT OKSALLA!
* ...EI AUTA NAURUKAAN MARKKINOILLA, KUN ON LOIMULOHI LOPPU!
* ...LUOTTO ON, MUTTA TUNNUSLUKU ON HUKASSA!
* ...TAPPION KARVAS KALKKI ON NYT HOUSUISSA!
* ...ON PAITSI TILINTEON AIKA, MYÖS SEN PAIKKA!
* ...MENEE TOISESTA KORVASTA SISÄÄN JA KOLMANNESTA SILMÄSTÄ ULOS!
* ...KOIRAKAAN EI PURE RUOKKIVAA KÄTTÄ, VAAN POTKIVAA JALKAA!
* ...EI AUTA SUKANVARSI, KUN SAAPPAANPOHJA ON TÄYNNÄ REIKIÄ!
* ...EI TEPSI ASPIRIINI, SILLÄ GILJOTIINI ON JO SANANSA SANONUT!
* ...SE ON ASIAN A JA O, MUTTA Ö:N PISTEET ON UNOHDETTU!
* ...TÄTÄ MENOA EI OLE TULEVAISUUTTA, ON PELKKÄ VAISUUS!
* ...TRUMPETTI JA VENTTIILIRASVA OLIS, MUTTEI KUKAAN PUHALLA!
* ...KUN TUKKA ON JO VALMIIKSI POIS, EI LINNAKAAN TUNNU MILTÄÄN!
* ...PUHALLUSTEN JA PAINALLUSTEN SUHDETTA EI TIEDÄ KUKAAN, VAIKKA KAMMIOVÄRINÄ ON JO PÄÄLLÄ!
* ...POTKUKELKASSA EI OLE MOOTTORIA, EIKÄ SIIHEN MYÖSKÄÄN TULE!
* ...KESTOVAIPOISTA HUOLIMATTA: KURAT OVAT JO LAHKEESSA!
* ...EI VÄLIÄ ONKO HUMPPA VAI JENKKA, KUN HANURISTI ON KUITENKIN UMPIHUMALASSA!
* ...TULLIMIEHEN KUMIKÄSINE ON JO PUOLIKSI KOURASSA!

maanantai 2. huhtikuuta 2012

We Are At War!

Kaikenkin uhalla niputan seuraavaan vaatimattomaan arviooni kaksi erittäin erilaista kirjaa, jotka kuitenkin valaisevat iankaikkista, sukupuolten välistä maailmansotaa vastakkaisilta rintamilta. Tämä kirjapari muodostaa mitä kiintoisimman jin/jang -henkisen duon, jonka avulla pääsee kätevästi käsiksi "sivilisaatioksi" kutsutun elukkalauman heteronormatiivisiin valuvirheisiin.

Katja Ketun ja Krista Petäjäjärven toimittaman tekstikokoelman Pimppini on valloillaan julkaisutilaisuus oli tiettävästi karikkoinen, kiitos iltapäivälehden asiattomien "toimittajien". Mutta tapaus oli myös sangen kuvaava: itse julkaistun kirjan aihe, eli naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö, jäi lapsipuolen asemaan, kun "toimittajat" olisivat mieluummin vähätelleet Ketun mediahuoraksi.

Kirja on erittäin lukijaystävällisesti jaettu kuuteen osaan, jotka alkavat asiantuntijalausunnolla, jatkuen enemmän tai vähemmän kaunokirjallisesti yhteensä 26 kirjoittajattaren voimin. Kyse ei ole lainkaan siitä, että miehet olisivat sikoja, vaan niistä rajoista, jotka ylitettyään mies muuttuu villisiaksi.

Tekstien aarreaitta on odotetusti räiskyvän monipuolinen, eikä niitä halua ahmia montaa kerrallaan, ainakaan yhtäjaksoisesti. Jokainen teksti ansaitsee oman aikansa, keskittymisensä: ne eivät ole mitään vaginamonologeja, joita lukiessa miehellä on lupa olla myhäilevä puoliseisokki päällä. Kaikki vuodatukset eivät tietenkään voi tulla kaikkien lukijoiden iholle tällaisessa kokoelmassa: itse pidin eniten selkeistä, tiiviistä ja suoraviivaisista latingeista, joissa oli silti persoonallinen näkökulma: esimerkiksi Johanna Sinisalon Baby Doll -dystopia lähitulevaisuuden pornoistuneesta yhteiskunnasta on täysin ansaitusti palkittu moniaalla. Muissakin teksteissä ollaan tietoyhteiskunnan lieveilmiöistä rivien välissä huolissaan, aivan aiheesta. Toistuvin teema on "se kerjäsi sitä" -asenne, uhrin syyllistäminen, mutta henk.koht. yllätyin eniten siitä, että seksuaalivaltikan omistajaksi on kuvattu häkellyttävän usein mattimeikäläisen asemesta ulkomaalainen, jonka kulttuurissa naisten kunnioittaminen ei ole aivan (edes?) meidän tasollamme.

Erityismaininnan ja -kiitoksen ansaitsee kuitenkin ex-pornostara, nyk. kuvataiteilija ja toimittaja Rakel Liekki, joka uskaltaa menstruaalis-tekstuaalisessa puolikolumnissaan ravistella omiaan suorasanaisimmin: "Miksei mikään muutu? Uhria ei voi syyttää, mutta meitä naisia on aika jumalattomasti. Vallankumouksia on tehty vähäisemmilläkin joukoilla. Olen tullut siihen tulokseen, että tätä tapahtuu, koska me sallitaan se. Me ollaan hiljaa ja kiltisti. Me ei aiheuteta kohtausta. Vittu! Jos me kaikki sanottaisiin päättäväisesti, että tämä ei käy, ei tämä näin mene, niin se olisi sillä selvä."

Tietenkin näitä tekstejä on surullista lukea, ja muniaan saa hävetä muiden lajitovereiden puolesta. Mutta surullisinta taitaa olla se, että kirja ei tavoita niitä miehiä, joiden pitäisi se lukea. Taitaapi olla niin, ettei heistä moni edes osaa lukea, ja Jallustakin katsovat vain kuvat.

Vaan olisiko mie(l/h)ekästä erottaa toisistaan käsitteet "mies" ja "äijä"? Urpo Ihalaisen anekdootteja ja tosielämän irvokkaita siivuja tirsuva pienoistarinakokoelma Pystylasti on tavallaan puolustuksen puheenvuoro, vilpitön kuvaus 1900-luvun puolenvälin Suomesta, jossa meidän metsäläisten puoliryssien testosteroninormatiivinen riiustelukulttuuri saattaa hämmentävän usein sivuta em. naiskirjoittajien hahmottamaa vallankäyttöä - nipistää sitä perseestä, etten jopa sanoisi! Ihalaisen henkilöt ovat suurimmalta osin bussikuskeja, kuorma-autojen ajajia ja taksikuskeja, jotka eivät epäröi käyttää ratin tuomaa valtaa päästäkseen harjoittamaan kertaluonteista yhdyntää mahdollisimman usein.

Rehellisesti täytyy tunnustaa, että tällaisia ronskeja, rehellisesti kerrottuja panojuttuja on ollut vilpitön ikävä suurin piirtein siitä saakka, kun Juha Seppälä alkoi kirjoissaan häslätä aikatasoilla. Uskaltaisin väittää, että pienkustantamo Ivan Rotta & Co. on tehnyt pienoisen kulttuuriteon julkaisemalla rohkeasti tämän kartoituksen putkiaivojen aivoituksista Suomen maakunnissa. 

Päätään puistellen sitä lukee Ihalaisen kirjaamat kuljetusalan ammattilaisten herkulliset sattumukset. Tietenkin sysihärski, anjoviksenkatkuinen huumori iski kympillä, mutta on huomioitava, ettei kirjailija äijistään mitään sankareita tee: kunhan kartoittaa näkemäänsä ja kuulemaansa vuosien varrelta. Älkää kuohitko viestintuojaa! Loppusuoralla äijyys jopa kyseenalaistetaan surun vivahtein Ihalaisen vakavoituessa kertomaan muutaman äijän elämäntarinat ja kohtalot, joissa suurin niistä olisi ollut rakkaus. Näkisin myös naisten voivan tarvittaessa lohduttautua sillä, ettei ihan näin turskeaa panokulttuuria maassamme enää ole: tasa-arvo on taatusti edennyt viime vuosikymmeninä, ainakin muutaman (rikoslain 20. luvun alaisen) pykälän verran. Ja ehkäpä me Y-kromosomiset vain olemme pohjimmiltamme heikkoja, kun naisia aikaisemmin tuppaamme kuolemaankin. Mitä jos se kondomijuttujen, kännihuorissakäyntien ja nortinkatkun taustalla kaikuva karhea nauru onkin vain defenssi?

Pitääkö "hedelmällisyyden" tarkoittaa vain lisääntymistä ja maan täyttämistä? Eikö termiin voisi liittää myös uteliaisuuden, toisen sukupuolen näkemyksen molemminpuolisen kunnioittamisen? Luettaisiin toistemme kirjoja, me miehet ja naiset. Ihmeteltäisiin yhdessä. Oltaisiin kavereita kaikki. Let us come in peace.