perjantai 13. huhtikuuta 2012

Teinipaskiaiset autobaanalla

Berliiniläisen Wolfgang Herrndorfin (s.1965) läpimurtoteos Ladaromaani (Tschick) on tavallaan viihteellinen veijarikirja, mutta siitä saa halutessaan moniakin lisätasoja. Tarina on mitä yksinkertaisin ja moneen kertaan kerrottu: kaksi nuorta sälliä lähtee baanalle katsomaan, mitä maailmalla on tarjota, ja kohtaamaan sen moninaiset, toinen toistaan kahelimmat ihmiset. Elokuvapuolen termi "road-movie" taitaa olla tunnetuin nimitys tälle tarinakaavalle, mutta kaipa tässä tapauksessa voitaisiin käyttää sanoja "road-story" tai "autobahn-book"?

Herrndorfin kehityskertomus, jonka ytimessä ystävystyvät frustroitunut rikkaan perheen vesa ja moniongelmainen venäläissälli, on rippusen verran ylilyöty, mutta todella sympaattinen. En takuulla ole ensimmäinen, joka vertaa teosta David Lynchin erinomaiseen elokuvaan The Straight Story. Meno on välillä hurjaa, poliisia paetaan, kolhuja saadaan, mutta loppujen lopuksi asiat aina järjestyvät, eikä maailma nyt niin paha paikka näytäkään olevan. Yllättävän moni kuuluu prosenttijengiin nimeltä "hyvät ihmiset".

Sujuvaa tekstiä lukiessani aloin miettiä sitä, mitäköhän se "saksalaisuus" mahtaa olla kirjallisuuspuolella. En voinut mitään sille, että olin havaitsevinani kerronnassa jonkinasteista güntergrassmaisuutta, siitäkin huolimatta, että ko. mestarin kohdalla olen pelkän Peltirummun varassa. Mutta Herrndorf tuntui rönsyilevän jotenkin samalla lailla, hän halusi kertoa lukijalleen hassuista ihmisistä, mistä syntyi se varsinainen hauskuus, joka taas hiukan epäreilusti prosessoituu meidän ulkomaalaisten päässä siksi "saksalaiseksi jäykkyydeksi". Kovin kutkuttaisi nimetä tämän kirjan ote "kompressoiduksi Grassiksi", olletikin, kun nyt selvitään alle 300 sivulla. Ja aivan varmasti myös esim. ranskalainen tai venäläinen olisi kertonut tämän tarinan totaalisen erilaisella, maalailevammalla, päänsisäisemmällä lailla.

Ladaromaani on mainio tarina, jonka lukeminen ei harmita tippaakaan. Suurimmat päänpuisteluni liittyivät kirjan julkaisemispolitiikkaan. Kyllähän minä ymmärrän sen, että kustannuspuolella kaikista markkinointinaruista on vedettävä, ja että kirjan osuvampi ja humaanimpi alkuperäisnimi "Tschick" olisi ollut hankalasti lähestyttävä. Mukamediaseksikkäällä "Ladaromaanilla" varmistetaan se, että mahdollisimman moni ostaa kirjan ohjevähittäishintaan. Mutta omasta puolestani voitaisiin pikkuhiljaa alkaa heivata tuota kulumaan päässyttä "x-romaani" -kaavaa. On Pussikaljaromaania, on Lääkäriromaania, nyt on sitten jummi-kun-hassunhauska Ladaromaani. Mitä siitäkin olisi tullut, jos Tuntematon sotilaskin olisi ollut nimeltään valju "Sotaromaani"?