torstai 27. kesäkuuta 2013

Poskisolisti Salossa

Kunnollisten, suurten kansankerrosten ihannevävy-räppäriksi tunnustama Cheek vieraili tänään Salon iltatorilla keikalla. Iso juttu, ilmeisesti. Toria rajaava Horninkatu suljettiin jo klo 14, koska odotettavissa oli suurilukuinen yleisö. Hyvin todennäköisesti siellä myös sellainen oli. Itse olin muualla. Ja juuri (28.6.) saamani tiedon mukaan kyllä oli, yleisöennätys, 13 000 henkeä. Ttumäoon sibylla.

Käyttäisin kernaasti puliittisesti värittävää termiä "kokoomusräppäri", mutta muusikkona en voi sitä tehdä, koska tarvitsen vastaisuudessakin myös ne kauppakamari- ja yrittäjämuijakeikkojen kympit. Työhöni kuuluu olla puolueeton ja hymyillä palveluhymyäni kaikille tasapuolisesti.

Jonna Välikangas kirjoitti Cheek-ilmiöstä ja tänäisen keikan odotuksesta eilisen Salon Seudun Sanomien Näkökulma-palstalle otsikolla "Pelkkä musiikki ei riitä" seuraavasti, kursivoinnit omani: "Hyvä show on tärkeintä. Visuaalisuus ja artistin ulosanti ovat iso osa sitä. Televisiosarja Vain Elämää teki Cheekin imagolle hyvää. Nyt häntä saapuvat tyttärien lisäksi katsomaan myös äidit. Monet suomalaiset ymmärsivät, etteivät räppärit ole järjestäen idiootteja. Lopultakin."

Se, miten nuoret ja ex-noksut kokoontuvat massoittain kuuntelemaan tätä "julkkista, televisiotähteä ja komeaa showmiestä" (ibid.), on 2010-luvun koko kuva.

Valveutuneet lähimmäiseni, tiedän, että teitäkin on: ecce homo, minkä nyt facepalmiltanne pystytte.

Vaadin vuoden päästä iltatorillemme Palefacen. Ihan muistutukseksi siitä, etteivät räppärit ole järjestäen idiootteja.

"Tällainen tämä maailma on, eikä se mielestäni nyt ihan kamala ole."  (ibid.)

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Älä tue äänitepiratismia!

Vaikka vuonna 2013 digitaalisen musiikin osuus ostetusta ja kuunnellusta musiikista on jo merkillenaitava, kukoistaa piraatti-cd -teollisuus edelleen, järjestäytyneempänä kuin koskaan. Piraattiäänitteet muistuttavat alkuperäisiä jo siinä määrin erehdyttävästi, että ilman suurennuslasia on monta kertaa erittäin hankala erottaa toisistaan originaalia ja piraattiversiota.


Tämä ei ole yksi noista kerroista.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Nylénismin doksologi

Kömpelö ja mukanäppärähän jo otsikosta tuli. Ei tuo "doksologi":kaan oikeasti sanavarastooni vielä äsken kuulunut, Wikipediasta se piti hakea. Eikä minun alun perin pitänyt kirjoittaa sanallakaan Antti Nylénin (1973-) tuoreimmasta esseekokoelmasta Tunnustuskirja (Kirjapaja 2013), mutta päkki (=hyvin sitkaasti itsepäinen), sisäinen laatusisällöstä informoinnin paloni selätti lopulta asiavirheiden ja asiattomuuksien pelkoni. Mies voitti minut puolelleen jo aiemmilla niteillään Vihan ja katkeruuden esseet (Savukeidas 2007) sekä Halun ja epäluulon esseet (Savukeidas 2010). Kahlasin niitä varmasti kuin kuka tahansa muu kirjat loppuun saakka lukenut: vähän väliä eri mieltä ollen, mutta tuolloinkin ymmärtäväisesti nyökkäillen. Nylénillä kun on ainutlaatuinen, rehellinen, itsensä likoon paneva, analyyttinen, asioiden moninaiset harmaasävyt esiin läiskäisevä tapa kirjoittaa. Tämä tekee hänestä x-sukupolveksi nimetyn epämääräisen tee-se-itse -possen mielenkiintoisimman ja vastaanpanemattomimman esseistin. Eikä tämä olekaan mikä tahansa titteli, siksi kursivoin, notta! Toivoisin nimittäin, ettette vahingossakaan sekoita esseistiä kolumnistiin, joka käsitteenä on parin vuosikymmenen aikana taantunut käsittämään suurin piirtein kaikki ne tänäänkin roskat ulos vieneet ja maitoa kaupasta ostaneet, jotka malttavat olla takomatta näppäimistöä nyrkein.

Viimeistään Tunnustuskirja ylentää Nylénin mielenkiintoisesta tärkeäksi, sillä se on hänen aiempia tekstikokoelmiaan koherentimpi ja yleismaailmallisempi. Vaan ettäkö miksi juuri minun pitäisi lukea jotain katolisen feministivegaanin sepustuksia, kun älypuhelimeenkin on justiinsa tulossa söpö spanielinkuva? No, ainakin itse olen huomannut, että vaikka silmien auki pitäminen kannattaa, myös jonkun toisen kirjan auki pitäminen kannattaa. Nylén lainaa halutessasi silmiään hetkeksi juuri sinulle kirjansa muodossa. Kornisti sanottu, mutta ihmisille, jotka ovat HS.fi:n ja iltapäivälehtien varassa tämän planeetan tapahtumien suhteen, pitää syöttää korneja sananparsia, mieluummin vielä mahdollisimman hitaasti, kovaäänisesti ja hyvin artikuloiden.

Antti Nylén kirjoittaa 2010-luvun tyhmenneelle, apatisoituneelle annettuun hyvinvointiinsa hiljalleen tukehtuvalle ihmiselle lakonisen sattuvasti ihmisten koostuvan ihmisistä. Pitkien youtube-kavalkadien ja tykkäämisjournalismiaddiktioputkien jälkeen tämä saattaa tulla freesinä shokkiuutisena. Nylén lähestyy päivänpolttavia (tai sellaisiksi hysterisoituja) asioita parhaiten tuntemaansa kautta, eli itsensä. Omaelämäkerrallisuus niveltyy saumatta mm. koulukiusaamiseen, oletusarvoisen väkivallan vaikenemalla hyväksymiseen, aseksuaalisuuteen, homojen ja naisten oikeuksiin sekä katolisuuteen. Itselleni ainakin tuli näin jälkikäteen hävettävänkin suurena yllätyksenä se, ettei se katolisen kirkon "kondomikielto" (Paavali VI:n ensyklika Humanae vitae 1968) mennyt ihan niinsanotusti sukkana läpi, päin vastoin. Olen valmis myöntämään saaneeni muistutuksen, näpäytyksenkin, siitä, ettei kaikkia katolisen kirkon asiakkaita (hei, 2010-luku!) ole reilua niputtaa tahdottomiksi shakkinappuloiksi, joiden kuningas ei liiku edes sitä yhtä ruutua kerrallaan. Myös kaltaiseni mukaintellektuellit bullshitterit tarvitsevat Nyléniltä juuri näitä "hei, sinä et ole sen kummempi kuin muutkaan" -ahaa-elämyksiä.

Antti Nylénin tekstit tarjoavat avartavaa tajunnan- ja järjenlaajentamista heille, joita moiset vanhanaikaisuudet sattuvat kiinnostamaan. Esseet ovat sivistyneen ihmisen raportteja eläinkuntamme nonstop-hullunmyllystä. Mies on rohkaiseva esimerkki siitä, että kannattaa lukea pari kirjaa sillä välin kun muut panee. Kyynisyydelle Nylén ei silti anna valtaa: Tunnustuskirjan lopussa esittämänsä teoria "positiivisesta Breivik-massamurhasta", jossa tapahtuisi jotain vastaavalla voimalla, mutta hyvää, on kertakaikkisen kaunis.

Pelkäänpä itse olevani häntä pessimistisempi. Häntä ovat takuulla tulleet moninaiset moukat ja kuulapäät tulleet haukkumaan nimityksillä, jotka eivät edes oikeasti ole haukkumanimiä. Samaiset kiusaajat, joilla on aikaa odottaa vuoroaan. Sanotaan, että olemme yhdeksän aterian päässä anarkiasta. Yhdeksännen, viimeisen ehtoollisen jälkeen he sitten tulevat hakemaan ja ajeluttamaan nylénit, todennäköisesti joukossaan myös minut, ja pakottavat meidät "parantamaan maailmaa" kaivamalla ojia tai juoksuhautoja. No, siinä huhkiessa ehdin sitten Antin kanssa keskustella vaikkapa Jeesuksesta tai läheisellä tunkiolla talikkonsa kanssa heiluvasta Jylhämöstä. Juttelu voidaankin sitten puolestani jättää vähemmälle: sitä on ollut, on ja on oleva maailmassa ihan tarpeeksi.

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Urpo Ihalainen: Naisten vuoro

Taas kerran, joskin pitkästä aikaa, on syytä täällä hehkuttaa monimuotoista nykytilannetta kirjallisuuspuolella, jossa "marginaalimmatkin" kirjoittajat pääsevät esiin pienempäin kustantamoitten myötä. Ivan Rotta & Co. on kunnostautunut mm. julkaisemalla Urpo Ihalaisen tuotantoa. Aiempi lyhytkertomuskokoelma Pystylasti toi lukevan yleisön tietoisuuteen rehdin, maailmassa silmänsä auki pitäneen ja väkisinkin sen myötä vasemmalle kallistuneen sananiekan, joka muistutti meille sukupuolirooleista "vanhaan hyvään aikaan", jolloin naisen €uro oli miehen 20-senttinen (pystylastissa). Olen edelleen taipuvainen suosittelemaan Ihalaisen em. Carmenia (<-- automiehet) naisille: hyvässä kirjassa ei tarvitse olla samaa mieltä sen henkilöiden, tai edes sen kirjoittajan ajatusten kanssa. Ihalaismaista tinkimättömyyttä edustaa mielestäni myös Markku Metson erinomainen kansikuvitus, tässä uutukaisessakin.

Nyt Ihalainen kertoo siis naisista. Mujeres, mujeres ja vielä kerran mujeres! Hän hahmottelee naistyyppejä uskottavuuden pensselillä, näin stereotypisoinnit välttäen. Ja jostainhan nekin syntyvät, pelkkä typisointi on tässä täysin ok. Olemme me miehetkin sikoja, mutta onneksi on possujakin seassa. Estradille marssitetaan juoppoa muijaa, pirttihirmua, nyrkkisankarimagneettia sun muuta tunnistettavaa. Ja jokaiselle heistä elämä on enemmän tai vähemmän kreikkalais-roomalaista. Ihalaisen tyylin koin miellyttävällä tavalla kotikutoisen heittelehtivänä, kirjoittamisen ilo näkyy rivien väleissä. Tällaiset tekstit eivät saa jäädä maamme pöytälaatikoihin vain, koska ne eivät satu olemaan Waltaria! Yleensä vältän vertailukohteita, mutta Ihalainen liikkuu edelleen niin ansiokkaasti varhaisen Seppälän jalanjäljillä, että se on pakko mainita tässä, jotta kirjaa lukemaan saadaan maksimaalinen määrä kohderyhmäläisiä. Kernaasti puffaan. Myös kiehtova "Kalle Sivutalo" -vaikutelma assosioitui. Kuin kyseinen tiiliskivitehtailija, mutta tiiviimpi ja turskeampi. Kiinnitin niin ikään erityishuomiota replikointiin: tietoista tai ei, Ihalainen panee hieman suuremmatkin kansankerrokset puhumaan etäännyttävää, kaunokirjallista yleiskieltä. Jotkut ärsyyntyvät tuosta varmasti, mutta minä pidin: luen mielelläni kirjoja, joiden replikointi on honkajokea.

Ollakseni rehellinen: jos pitää valita Pystylastin ja Naisten vuoron väliltä, valitsisin kuitenkin ensinmainitun, koska Ihalainen ei ole voinut välttää kiusausta lopettaa Naisten vuoro yleisönosastomaiseen esseeseen, jossa hän esittää kritiikkiä lähes jokaista nykyistä naispoliitikkoa kohtaan. Minusta tämä tyylirikko on joltisenkin surullinen, koska nykypäivään ja todellisuuteen astuessaan Ihalainen on luonut kovien kansien väliin nopeasti vanhenevaa tekstiä, joka tuskin antaa muille kuin lähihistorioitsijoille säväyksiä jo viiden vuoden kuluttua.

Tästä huolimatta suosittelen Ihalaisen lukemista. Lukekaa edes hieman hänen tekstejään. Maailmassa, jossa brownit, coelhot ja dekkarihuttu panevat ihmisiä hyvää vauhtia sivistyksellisesti katatoniseen, lammasmaiseen tilaan, tarvitaan näitä ihalaisia kiiloiksi.