sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Nylénismin doksologi

Kömpelö ja mukanäppärähän jo otsikosta tuli. Ei tuo "doksologi":kaan oikeasti sanavarastooni vielä äsken kuulunut, Wikipediasta se piti hakea. Eikä minun alun perin pitänyt kirjoittaa sanallakaan Antti Nylénin (1973-) tuoreimmasta esseekokoelmasta Tunnustuskirja (Kirjapaja 2013), mutta päkki (=hyvin sitkaasti itsepäinen), sisäinen laatusisällöstä informoinnin paloni selätti lopulta asiavirheiden ja asiattomuuksien pelkoni. Mies voitti minut puolelleen jo aiemmilla niteillään Vihan ja katkeruuden esseet (Savukeidas 2007) sekä Halun ja epäluulon esseet (Savukeidas 2010). Kahlasin niitä varmasti kuin kuka tahansa muu kirjat loppuun saakka lukenut: vähän väliä eri mieltä ollen, mutta tuolloinkin ymmärtäväisesti nyökkäillen. Nylénillä kun on ainutlaatuinen, rehellinen, itsensä likoon paneva, analyyttinen, asioiden moninaiset harmaasävyt esiin läiskäisevä tapa kirjoittaa. Tämä tekee hänestä x-sukupolveksi nimetyn epämääräisen tee-se-itse -possen mielenkiintoisimman ja vastaanpanemattomimman esseistin. Eikä tämä olekaan mikä tahansa titteli, siksi kursivoin, notta! Toivoisin nimittäin, ettette vahingossakaan sekoita esseistiä kolumnistiin, joka käsitteenä on parin vuosikymmenen aikana taantunut käsittämään suurin piirtein kaikki ne tänäänkin roskat ulos vieneet ja maitoa kaupasta ostaneet, jotka malttavat olla takomatta näppäimistöä nyrkein.

Viimeistään Tunnustuskirja ylentää Nylénin mielenkiintoisesta tärkeäksi, sillä se on hänen aiempia tekstikokoelmiaan koherentimpi ja yleismaailmallisempi. Vaan ettäkö miksi juuri minun pitäisi lukea jotain katolisen feministivegaanin sepustuksia, kun älypuhelimeenkin on justiinsa tulossa söpö spanielinkuva? No, ainakin itse olen huomannut, että vaikka silmien auki pitäminen kannattaa, myös jonkun toisen kirjan auki pitäminen kannattaa. Nylén lainaa halutessasi silmiään hetkeksi juuri sinulle kirjansa muodossa. Kornisti sanottu, mutta ihmisille, jotka ovat HS.fi:n ja iltapäivälehtien varassa tämän planeetan tapahtumien suhteen, pitää syöttää korneja sananparsia, mieluummin vielä mahdollisimman hitaasti, kovaäänisesti ja hyvin artikuloiden.

Antti Nylén kirjoittaa 2010-luvun tyhmenneelle, apatisoituneelle annettuun hyvinvointiinsa hiljalleen tukehtuvalle ihmiselle lakonisen sattuvasti ihmisten koostuvan ihmisistä. Pitkien youtube-kavalkadien ja tykkäämisjournalismiaddiktioputkien jälkeen tämä saattaa tulla freesinä shokkiuutisena. Nylén lähestyy päivänpolttavia (tai sellaisiksi hysterisoituja) asioita parhaiten tuntemaansa kautta, eli itsensä. Omaelämäkerrallisuus niveltyy saumatta mm. koulukiusaamiseen, oletusarvoisen väkivallan vaikenemalla hyväksymiseen, aseksuaalisuuteen, homojen ja naisten oikeuksiin sekä katolisuuteen. Itselleni ainakin tuli näin jälkikäteen hävettävänkin suurena yllätyksenä se, ettei se katolisen kirkon "kondomikielto" (Paavali VI:n ensyklika Humanae vitae 1968) mennyt ihan niinsanotusti sukkana läpi, päin vastoin. Olen valmis myöntämään saaneeni muistutuksen, näpäytyksenkin, siitä, ettei kaikkia katolisen kirkon asiakkaita (hei, 2010-luku!) ole reilua niputtaa tahdottomiksi shakkinappuloiksi, joiden kuningas ei liiku edes sitä yhtä ruutua kerrallaan. Myös kaltaiseni mukaintellektuellit bullshitterit tarvitsevat Nyléniltä juuri näitä "hei, sinä et ole sen kummempi kuin muutkaan" -ahaa-elämyksiä.

Antti Nylénin tekstit tarjoavat avartavaa tajunnan- ja järjenlaajentamista heille, joita moiset vanhanaikaisuudet sattuvat kiinnostamaan. Esseet ovat sivistyneen ihmisen raportteja eläinkuntamme nonstop-hullunmyllystä. Mies on rohkaiseva esimerkki siitä, että kannattaa lukea pari kirjaa sillä välin kun muut panee. Kyynisyydelle Nylén ei silti anna valtaa: Tunnustuskirjan lopussa esittämänsä teoria "positiivisesta Breivik-massamurhasta", jossa tapahtuisi jotain vastaavalla voimalla, mutta hyvää, on kertakaikkisen kaunis.

Pelkäänpä itse olevani häntä pessimistisempi. Häntä ovat takuulla tulleet moninaiset moukat ja kuulapäät tulleet haukkumaan nimityksillä, jotka eivät edes oikeasti ole haukkumanimiä. Samaiset kiusaajat, joilla on aikaa odottaa vuoroaan. Sanotaan, että olemme yhdeksän aterian päässä anarkiasta. Yhdeksännen, viimeisen ehtoollisen jälkeen he sitten tulevat hakemaan ja ajeluttamaan nylénit, todennäköisesti joukossaan myös minut, ja pakottavat meidät "parantamaan maailmaa" kaivamalla ojia tai juoksuhautoja. No, siinä huhkiessa ehdin sitten Antin kanssa keskustella vaikkapa Jeesuksesta tai läheisellä tunkiolla talikkonsa kanssa heiluvasta Jylhämöstä. Juttelu voidaankin sitten puolestani jättää vähemmälle: sitä on ollut, on ja on oleva maailmassa ihan tarpeeksi.