Näytetään tekstit, joissa on tunniste esseet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste esseet. Näytä kaikki tekstit

perjantai 25. lokakuuta 2013

Haaste / Tarjous kirjabloggaajille

Hei lue mun kirja.


Toissavuonna julkaisemani lastukokoelma
kirjabloggaajille nyt vain 0€, sis.pk sekä
sen, etten vaivaa jälkikäteen kysymällä
"No mitäs pidit?". Eli ei arviointivelvollisuutta.
Ainoa pyyntöni on, ettet polta kirjaa luettuasi,
lahjoita vaikka lähikirjastollesi.

Jos kelpaa, ilmoita siitä eemelitse osoitteeseen
janne.kuusinen(at)iki.fi , sekä kerro samalla,
mitä kirjablogia pidät ja missä päin webbiä.

Lisätietoja + maistiaisia kirjasta löytyy osoitteesta
http://www.jannekuusinen.net/HMK.html .

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Nylénismin doksologi

Kömpelö ja mukanäppärähän jo otsikosta tuli. Ei tuo "doksologi":kaan oikeasti sanavarastooni vielä äsken kuulunut, Wikipediasta se piti hakea. Eikä minun alun perin pitänyt kirjoittaa sanallakaan Antti Nylénin (1973-) tuoreimmasta esseekokoelmasta Tunnustuskirja (Kirjapaja 2013), mutta päkki (=hyvin sitkaasti itsepäinen), sisäinen laatusisällöstä informoinnin paloni selätti lopulta asiavirheiden ja asiattomuuksien pelkoni. Mies voitti minut puolelleen jo aiemmilla niteillään Vihan ja katkeruuden esseet (Savukeidas 2007) sekä Halun ja epäluulon esseet (Savukeidas 2010). Kahlasin niitä varmasti kuin kuka tahansa muu kirjat loppuun saakka lukenut: vähän väliä eri mieltä ollen, mutta tuolloinkin ymmärtäväisesti nyökkäillen. Nylénillä kun on ainutlaatuinen, rehellinen, itsensä likoon paneva, analyyttinen, asioiden moninaiset harmaasävyt esiin läiskäisevä tapa kirjoittaa. Tämä tekee hänestä x-sukupolveksi nimetyn epämääräisen tee-se-itse -possen mielenkiintoisimman ja vastaanpanemattomimman esseistin. Eikä tämä olekaan mikä tahansa titteli, siksi kursivoin, notta! Toivoisin nimittäin, ettette vahingossakaan sekoita esseistiä kolumnistiin, joka käsitteenä on parin vuosikymmenen aikana taantunut käsittämään suurin piirtein kaikki ne tänäänkin roskat ulos vieneet ja maitoa kaupasta ostaneet, jotka malttavat olla takomatta näppäimistöä nyrkein.

Viimeistään Tunnustuskirja ylentää Nylénin mielenkiintoisesta tärkeäksi, sillä se on hänen aiempia tekstikokoelmiaan koherentimpi ja yleismaailmallisempi. Vaan ettäkö miksi juuri minun pitäisi lukea jotain katolisen feministivegaanin sepustuksia, kun älypuhelimeenkin on justiinsa tulossa söpö spanielinkuva? No, ainakin itse olen huomannut, että vaikka silmien auki pitäminen kannattaa, myös jonkun toisen kirjan auki pitäminen kannattaa. Nylén lainaa halutessasi silmiään hetkeksi juuri sinulle kirjansa muodossa. Kornisti sanottu, mutta ihmisille, jotka ovat HS.fi:n ja iltapäivälehtien varassa tämän planeetan tapahtumien suhteen, pitää syöttää korneja sananparsia, mieluummin vielä mahdollisimman hitaasti, kovaäänisesti ja hyvin artikuloiden.

Antti Nylén kirjoittaa 2010-luvun tyhmenneelle, apatisoituneelle annettuun hyvinvointiinsa hiljalleen tukehtuvalle ihmiselle lakonisen sattuvasti ihmisten koostuvan ihmisistä. Pitkien youtube-kavalkadien ja tykkäämisjournalismiaddiktioputkien jälkeen tämä saattaa tulla freesinä shokkiuutisena. Nylén lähestyy päivänpolttavia (tai sellaisiksi hysterisoituja) asioita parhaiten tuntemaansa kautta, eli itsensä. Omaelämäkerrallisuus niveltyy saumatta mm. koulukiusaamiseen, oletusarvoisen väkivallan vaikenemalla hyväksymiseen, aseksuaalisuuteen, homojen ja naisten oikeuksiin sekä katolisuuteen. Itselleni ainakin tuli näin jälkikäteen hävettävänkin suurena yllätyksenä se, ettei se katolisen kirkon "kondomikielto" (Paavali VI:n ensyklika Humanae vitae 1968) mennyt ihan niinsanotusti sukkana läpi, päin vastoin. Olen valmis myöntämään saaneeni muistutuksen, näpäytyksenkin, siitä, ettei kaikkia katolisen kirkon asiakkaita (hei, 2010-luku!) ole reilua niputtaa tahdottomiksi shakkinappuloiksi, joiden kuningas ei liiku edes sitä yhtä ruutua kerrallaan. Myös kaltaiseni mukaintellektuellit bullshitterit tarvitsevat Nyléniltä juuri näitä "hei, sinä et ole sen kummempi kuin muutkaan" -ahaa-elämyksiä.

Antti Nylénin tekstit tarjoavat avartavaa tajunnan- ja järjenlaajentamista heille, joita moiset vanhanaikaisuudet sattuvat kiinnostamaan. Esseet ovat sivistyneen ihmisen raportteja eläinkuntamme nonstop-hullunmyllystä. Mies on rohkaiseva esimerkki siitä, että kannattaa lukea pari kirjaa sillä välin kun muut panee. Kyynisyydelle Nylén ei silti anna valtaa: Tunnustuskirjan lopussa esittämänsä teoria "positiivisesta Breivik-massamurhasta", jossa tapahtuisi jotain vastaavalla voimalla, mutta hyvää, on kertakaikkisen kaunis.

Pelkäänpä itse olevani häntä pessimistisempi. Häntä ovat takuulla tulleet moninaiset moukat ja kuulapäät tulleet haukkumaan nimityksillä, jotka eivät edes oikeasti ole haukkumanimiä. Samaiset kiusaajat, joilla on aikaa odottaa vuoroaan. Sanotaan, että olemme yhdeksän aterian päässä anarkiasta. Yhdeksännen, viimeisen ehtoollisen jälkeen he sitten tulevat hakemaan ja ajeluttamaan nylénit, todennäköisesti joukossaan myös minut, ja pakottavat meidät "parantamaan maailmaa" kaivamalla ojia tai juoksuhautoja. No, siinä huhkiessa ehdin sitten Antin kanssa keskustella vaikkapa Jeesuksesta tai läheisellä tunkiolla talikkonsa kanssa heiluvasta Jylhämöstä. Juttelu voidaankin sitten puolestani jättää vähemmälle: sitä on ollut, on ja on oleva maailmassa ihan tarpeeksi.

torstai 10. marraskuuta 2011

Kenen jonossa seisot/istut/makaat?


Koetan välttää käyttämästä sanaa "välipala" kirjoista puhuessani ja kirjoittaessani. Että "tämä nyt on tämmöinen 100-200 -sivuinen välipala". Lyhyyshän on parhaimmillaan tiiviyttä, ei se ole mikään välipalaksi kilpistettävä juttu, vaan usein peräti salonseutulainen, tankea pastanttipuuro (, jota teidän kaikkien tulee maistaa joskus)! Luettuihin kirjoihin tulee suhtautua tasa-arvoisesti, ei pikkupurtavina Karamazovin ja Jukolan veljessarjojen välietappeina.

Matti Mäkelä on kuronnut esseekokoelmansa Ihmisen olosijat tekstit eri asentojen ympärille, ja mikäs siinä, koska kyseinen teema mahdollistaa kuitenkin käytännössä kaikenlaisen tarinoinnin. Mäkelän tuotantoa innostuin seuraamaan aavistuksen vahingossa 1995, "Kaksi vaimoa" -kirjan erinomaisen kansikuvan näkemisen myötä. Mäkelän tekstiä leimaavat nytkin ja edelleenkin rehellisyys sekä heittäytyvyys. On matkakertomusta, mielipidettä nykyajasta, "kylä" -käsitteen kunnianpalautuksen vaadintaa. Kirjailijuuttakin sivutaan, mutta siinä ei ryvetä. Kuolema taas on hienolla, viileänluonnollisella tavalla läsnä. Mäkelä taitaa sekä määrät että laadut. Esseet sisältävät ajattelevan ihmisen poikkeaviakin, aina täyspäisesti perusteltuja näkökulmia, joilla hän näpäyttää jopa Helsingin Sanomia ja WSOY:tä - työnantajaansa ja kustantajaansa!

"Ihmisen olosijat" on hyvä, edustava Mäkelä-otos. Kyllä jokaisen kannattaa ainakin yksi Mäkelän esseekokoelma lukea. Älkää siis jättäkö käsitystänne tästä huutjärveläisfilosofista "Rakkausromaanin" varaan.

Heidi Jaatisen Jono on kiehtova, suoraviivainen kertomus tieskuinkamonisuuntaisesta munankipeyshäiriöstään nauttivasta Aina-nimisestä naisesta, joka tulee hetken mielijohteesta tokaisseeksi antavansa tänä kesänä kaikille, jotka vain pyytävät. Kontekstiepäselvyydet johtavat kuitenkin siihen, että Ainan ja taiteilijamiehensä Aarnin talon liepeille rupeaa kertymään miehistä koostuva, alati kasvava, pikkuhiljaa omaa elämäänsä elämään alkava jono.

Tarina on vekkuli, ja paikoin kekseliäisyydessään oikeinkin hauska. Kirjaa on moitittu tarkoituksettomaksi, tylsäksikin. Uskoisin, että se johtuu häkellyttävästä kaksijakoisuudesta. Itsekin olin noin puolessa välissä hieman tuskastunut Jaatisen pehmopornoilevaan, maalailevaan taberwomann-meininkiin, jonka väleissä sentään muistettiin tsekata, mitä jonolle kuuluu. Mutta sitten toisella puoliskolla jono pääsee kuoriutumaan toimivaksi (odotetuksi?) yhteiskunta-allegoriaksi. Mielestäni Jaatinen punnitsee fantasiamaailmallaan onnistuneesti paitsi uroiden pölöjä käytöskoodistoja, myös sitä naisen pientä pelottavaa sisäistä eläimen tuiketta, jonka mm. Roald Dahl on aikuisten kirjoissaan suoraviivaistanut haluksi tulla raiskatuksi. Itse käsittelen tuota vaietun alkunaarauden äärimanifestaatiota maltillisemmin, ottamalla esiin esim. sarjamurhaajille sun muille megapahiksille fanikirjeitä lähettävät naiset. Aina-neito tietää olevansa paitsi juuri se kuningatar, josta maailman nakkikioskeilla jonottavat kuhnurit ja työläiset tappelevat verissä päin, myös se kuningatar, jolle viimeisenä pystyyn jäävä kuningas saakin sitten tehdä mitä tahansa. 

Kirjan pituutta sisältöönsä nähden on myös kritisoitu. Kyllä tässä kuitenkin minun mielestäni täysimittaisen romaanin ainekset ovat. Vastaavasta novellista olisi tullut joko harmillisen lyhyenläntä tai sitten levottomuutta herättävän pitkä. Olisin kuitenkin kaivannut yhtenäisempää, jälkipuoliskon kaltaista kerrontaa: tällaisenaan kirjassa on kieltämättä jonkin verran turhaa ilmaa, juuri sen verran, että se ehtii häiritä, ja syntyy sellainen mielikuva, että olisiko vielä yksi oikolukukerta tehnyt terää? Ja vaikkei tyylivaihteluihin olisikaan kajottu, niin olisiko se yksi ainut kirjan paha moka, eli vanhan "Titta!" -wc-pönttövitsin suora siirtäminen oman kirjan hahmoille ymmärretty jättää pois?

Mutta oivallinen ja loppujen lopuksi palkitseva on Jaatisen visio. Jos Kilven annetaan kirjoittaa piipusta asiaa ja Hyryn annetaan kirjoittaa uunista asiaa, niin eiköhän anneta myös Jaatisen kirjoittaa jonosta asiaa.

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Hauskan miehen kirous

Janne Juhani Kuusinen (1975-) on muusikko, sarjakuvapiirtäjä, kirjoittaja sekä tragikoomikko, joka käyttää toista nimeään luodakseen illuusion kirjallisista avuista. Hän on iloinen saadessaan julkaista tekstuaalisia aivoflatuksiansa paitsi preuumisti, myös viimeinkin niin, ettei toimitus ole niitä lyhentänyt tai editoinut tarpeen mukaan.

Hauskan miehen kirous -kokoomateoksen lastuista suurinta osaa ei ole julkaistu jossain. Joukossa on myös muutama kokonaan ennenjulkaisematon teksti, joita ei ole julkaistu edes tässä antologiassa.

Janne Juhani Kuusinen kirjoittaa tyyliltään sangen humonistisesti ja hapanrealistisesti, mikä johtunee siitä, että hän on maailmankatsomukseltaan harras murphisti.

Näissä culomnistisissa valveunissa esittäytyy ihmis(miel)en eritteiden lähes koko plethora/spektri. Tekstit ovat tunnelmaltaan raskaita, levottomia ja häiriintyneitä - kuten tekijänsäkin.

Janne Juhani Kuusinen kyhjöttää yhä Korkeavuorenkadulla siinä missä muut ovat jo rakentaneet hotellin Erottajalle.

Hauskan miehen kirous kannattaa hankkia nimenomaan nyt, ennen kuin jokin suurempi kustantaja julkaisee siitä lyhennetyn, editoidun, stilisoidun, sterilisoidun, kovakantisemman - ja ennen kaikkea kalliimman version.

Hauskan miehen kirouksen saa suoraan tekijältä (janne.kuusinen@iki.fi, O4O 5431951) tai mutkan kautta (www.omakustanne.fi). Kirjan hinta on 20€, sis.pk:t ja 210 sivua.