Koetan välttää käyttämästä sanaa "välipala" kirjoista puhuessani ja kirjoittaessani. Että "tämä nyt on tämmöinen 100-200 -sivuinen välipala". Lyhyyshän on parhaimmillaan tiiviyttä, ei se ole mikään välipalaksi kilpistettävä juttu, vaan usein peräti salonseutulainen, tankea pastanttipuuro (, jota teidän kaikkien tulee maistaa joskus)! Luettuihin kirjoihin tulee suhtautua tasa-arvoisesti, ei pikkupurtavina Karamazovin ja Jukolan veljessarjojen välietappeina. Matti Mäkelä on kuronnut esseekokoelmansa Ihmisen olosijat tekstit eri asentojen ympärille, ja mikäs siinä, koska kyseinen teema mahdollistaa kuitenkin käytännössä kaikenlaisen tarinoinnin. Mäkelän tuotantoa innostuin seuraamaan aavistuksen vahingossa 1995, "Kaksi vaimoa" -kirjan erinomaisen kansikuvan näkemisen myötä. Mäkelän tekstiä leimaavat nytkin ja edelleenkin rehellisyys sekä heittäytyvyys. On matkakertomusta, mielipidettä nykyajasta, "kylä" -käsitteen kunnianpalautuksen vaadintaa. Kirjailijuuttakin sivutaan, mutta siinä ei ryvetä. Kuolema taas on hienolla, viileänluonnollisella tavalla läsnä. Mäkelä taitaa sekä määrät että laadut. Esseet sisältävät ajattelevan ihmisen poikkeaviakin, aina täyspäisesti perusteltuja näkökulmia, joilla hän näpäyttää jopa Helsingin Sanomia ja WSOY:tä - työnantajaansa ja kustantajaansa!
"Ihmisen olosijat" on hyvä, edustava Mäkelä-otos. Kyllä jokaisen kannattaa ainakin yksi Mäkelän esseekokoelma lukea. Älkää siis jättäkö käsitystänne tästä huutjärveläisfilosofista "Rakkausromaanin" varaan.
Heidi Jaatisen Jono on kiehtova, suoraviivainen kertomus tieskuinkamonisuuntaisesta munankipeyshäiriöstään nauttivasta Aina-nimisestä naisesta, joka tulee hetken mielijohteesta tokaisseeksi antavansa tänä kesänä kaikille, jotka vain pyytävät. Kontekstiepäselvyydet johtavat kuitenkin siihen, että Ainan ja taiteilijamiehensä Aarnin talon liepeille rupeaa kertymään miehistä koostuva, alati kasvava, pikkuhiljaa omaa elämäänsä elämään alkava jono.
Tarina on vekkuli, ja paikoin kekseliäisyydessään oikeinkin hauska. Kirjaa on moitittu tarkoituksettomaksi, tylsäksikin. Uskoisin, että se johtuu häkellyttävästä kaksijakoisuudesta. Itsekin olin noin puolessa välissä hieman tuskastunut Jaatisen pehmopornoilevaan, maalailevaan taberwomann-meininkiin, jonka väleissä sentään muistettiin tsekata, mitä jonolle kuuluu. Mutta sitten toisella puoliskolla jono pääsee kuoriutumaan toimivaksi (odotetuksi?) yhteiskunta-allegoriaksi. Mielestäni Jaatinen punnitsee fantasiamaailmallaan onnistuneesti paitsi uroiden pölöjä käytöskoodistoja, myös sitä naisen pientä pelottavaa sisäistä eläimen tuiketta, jonka mm. Roald Dahl on aikuisten kirjoissaan suoraviivaistanut haluksi tulla raiskatuksi. Itse käsittelen tuota vaietun alkunaarauden äärimanifestaatiota maltillisemmin, ottamalla esiin esim. sarjamurhaajille sun muille megapahiksille fanikirjeitä lähettävät naiset. Aina-neito tietää olevansa paitsi juuri se kuningatar, josta maailman nakkikioskeilla jonottavat kuhnurit ja työläiset tappelevat verissä päin, myös se kuningatar, jolle viimeisenä pystyyn jäävä kuningas saakin sitten tehdä mitä tahansa.
Kirjan pituutta sisältöönsä nähden on myös kritisoitu. Kyllä tässä kuitenkin minun mielestäni täysimittaisen romaanin ainekset ovat. Vastaavasta novellista olisi tullut joko harmillisen lyhyenläntä tai sitten levottomuutta herättävän pitkä. Olisin kuitenkin kaivannut yhtenäisempää, jälkipuoliskon kaltaista kerrontaa: tällaisenaan kirjassa on kieltämättä jonkin verran turhaa ilmaa, juuri sen verran, että se ehtii häiritä, ja syntyy sellainen mielikuva, että olisiko vielä yksi oikolukukerta tehnyt terää? Ja vaikkei tyylivaihteluihin olisikaan kajottu, niin olisiko se yksi ainut kirjan paha moka, eli vanhan "Titta!" -wc-pönttövitsin suora siirtäminen oman kirjan hahmoille ymmärretty jättää pois?
Mutta oivallinen ja loppujen lopuksi palkitseva on Jaatisen visio. Jos Kilven annetaan kirjoittaa piipusta asiaa ja Hyryn annetaan kirjoittaa uunista asiaa, niin eiköhän anneta myös Jaatisen kirjoittaa jonosta asiaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti