keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Tapaus Lowry

Englantilainen Malcolm Lowry (1909-1957) oli paitsi juopon kirjailijan stereotyypin multihuipentuma, myös kunnioitettu kirjallisuuden outolintu, joka sai aikaan vain kaksi kirjaa, mutta joista jälkimmäinen, Tulivuoren juurella (Under the Volcano, 1947), onkin sitten tunnustettu, omanlaisensa klassikko. Se taitaa anglo-amerikkalaisessa kirjamaailmassa vastata omaa Alastalon salissa -ilmiötämme, jossa tietystä teoksesta puhutaan ja se nousee esille vähän väliä, mutta jonka loppujen lopuksi sangen harva on oikeasti lukenut.

Itselleni "Tulivuoren juurella" tuli vastaan lukiessani Jari Tervon haastattelua, jossa hän selitti tämän olevan lempikirjansa. Joten ei muuta kuin opus käteen, filmatisointi levypesään ja pohtimaan, mistä on kyse.

Kirja on hieman yli 400-sivuinen, etanolinkatkuinen matka sodanajan Meksikoon, kuvaus juopon englantilaisen konsulin Geoffrey Firminin viimeisestä päivästä, joka sattuu vielä olemaan meksikolaisten ns. "kuolleiden juhlapäivä". Se, että kirjan tapahtumat sijoittuvat yhden vuorokauden ajalle, lienee hyvä tietää etukäteen, sillä ainakaan minä en onnistunut asiaa itse kirjan kautta sisäistämään: sen verran railakkaasti Lowryn vahvasti aikaansa edellä oleva houreiden tulivuoristorata matkustajaansa riepottaa. Tämä "tarina" on kuin nyrkillinen konfetteja, jotka heitetään ilmaan leijailemaan, mutta joista vain muutama heleilee maahan saakka. Loppuunlukeneet kutsuisivat moneen suuntaan monella tasolla monella kielellä kurouttautuvaa monisivuisten tekstikappaleiden pandoranlipasta rikkaaksi, keskenjättäneet taas tylsäksi. Tässä kirjassa jos missä ei "tapahdu". Päiden sisällä ollaan varmaan suurin osa kirjan "ajasta", mutta hienoimmillaan tajunnanvirta ja sen vanavedessä myös Juhani Jaskarin suomennos on uskomatonta luettavaa. Tämä on maineensa veroinen, ehkä paras juoppouden ja juoppohulluuden kaunokirjallinen kuvaus koskaan: Lowry pakottaa armotta lukijansakin ottamaan mescalia ja tequilaa, humalasta lukemisen sijaan asettautumaan kirjallis-virtuaaliseen humalaan. Näin kirjasta kehkeytyy aivan ainutlaatuinen, tripin puolelle menevä perskänni, jollaista ei ole toista, eikä varmaan tulekaan.

Mielestäni pari kirjapirkkaniksiä on hyvä antaa tämän teoksen lukemiseen. Ensinnäkin "Tulivuoren juurella" kannattaa ehkä lukea hieman vaihtelevin silmin. Itse luin väen väkisin 300 ensimmäistä sivua lähes mikroskoopilla, mikä oli aivan jumalattoman raskasta. Sitten alkoi kuitenkin Lowryn loppumyllytys, jolloin ajattelin, että ahaa, tämä on tällaista, parempi antaa mennä. Tuntui kuin Lowry olisi antanut luvan heittäytyä lukemaan sammaltavammin. Tarkkaanluvun ja Väyrynenlukeedostojevskiä-pikaluvun välillä kannattaa nyt ehkä seilata enemmän kuin koskaan. Vastaavasti väsyneenä näiden sivujen tuijotteluun ei kannata tuhlata aikaa, sillä myös niitä teräviä hetkiä tarvitaan.

Toinen seikka, jonka haluaisin mainita, on kirjan ensimmäinen, eniten kritiikkiä herättänyt noin 50-sivuinen luku, joka ei tunnu millään loppuvan. Mielestäni sen kohdalla on hyvä etukäteen tietää, että sen keskiössä on kirjan sivuhenkilö, ja kuvatut tapahtumat kannattaa silti ajatella päähenkilön, eli konsulin, kautta.

Käytännössä "Tulivuoren juurella" on pääsylippu Lowryn itsensä päähän. Varovasti uskaltaisin jopa väläytellä jonkinlaista skitsofrenia-teoriaa siitä huolimatta, että kaikessa kirjallisuudessa toki on kyse kirjailijoitten ekshibitionismista. Mutta tässä (38-vuotias!) Lowry kyllä panee itsensä likoon perskarvoja myöten: hän annostelee mm. anekdotiaaliset kokemuksensa, pettymyksensä, merimatkakertomuksensa, harrastuksensa, epäonniset ihmissuhteensa, rakkauden kaipuunsa ja ennen kaikkea alkoholisminsa neljälle keskeiselle henkilölleen. Hänen vimmansa ilmenee myös kirjan syntyprosessista: se, että "Tulivuoren juurella" on kirjoitettu ainakin kolme kertaa uusiksi, 1940-luvulla, kirjoituskoneella, on jotakuinkin nykyihmisen käsittämättömissä. Ehkä sellaiseen suoritukseen yltääkseen muutaman grogin tarvitseekin?

Kieltämättä nyt on hieman henkselinpaukuttelu-fiilis, kun on Lowry luettu. Ei harmita yhtään, vaikka välillä tulikin frustroiduttua heittelehtivyyteen, jatkuviin maisemakuvauksiin sekä huumorin puuttumiseen. Kaksi viimemainittua ovat ehdottomasti omia akilleenkantapäitäni, jotka moni muu näkee hyvinä asioina. Tällaista oli elämä 40-luvun Meksikossa, mitä siitä lukeminen antaa 2010-luvun suomalaiselle? Kyllä se piruvie vaan jotain antaa: vaikka puolessa välissä meinasin heittää pyyhkeen kehään, niin tämä kirja vain loppujen lopuksi selätti minut suosittelemaan itseään. Tässä on itse asiassa kyse enemmän maalauksesta kuin kirjasta, niin hienolla tavalla hämmentyneeseen tilaan se jättää sekopäisillä siveltimenvedoillaan.

Tähän kaikkeen nähden on hiukan surullistakin, että löysin oman kappaleeni kirjaston poistohyllystä 50 sentillä.

Seuraavaksi John Hustonin ohjaama filmatisointi vuodelta 1984 pyörimään. Elokuva on kengännauhamentaliteetilla puserrettu projekti, joka oli ohjaajalleen erittäin tärkeä: vasta 65. käsikirjoitusversio oli hänelle tarpeeksi hyvä toteutettavaksi. Lisäksi pääosanesittäjät Albert Finney ja Jacqueline Bisset työskentelivät talkoohenkisesti provikkapalkalla.

Valitettavasti elokuvaversio on mielestäni 78-vuotiaalle ohjaajalle tyypillinen, haparoiva teos, joka odotetusti näyttää Lowryn kirjasta vain kuoren, vähän samaan tapaan kuin ne kirotut Valittujen Palojen Lyhennetyt Klassikot -kirjat. Mieleeni tuli Åke Lindman, mitä pahoittelen tarvittaessa. Mutta pintatasolle jäämisen syy ei ole Hustonin, sillä tiettävästi myös ainakin mestariohjaaja Luis Buñuel on joskus yrittänyt filmatisoida tätä tarinaa, mutta nostanut kädet ylös, todeten: "Sitä, mitä ihmisen pään sisällä on, ei voi ohjata."

Huston tiivistää melko suoraviivaisesti kirjan avainkohdat noin sataan minuuttiin. Aavistuksenomaisia muutoksia on tehty mm. päähenkilökaartiin ja loppuratkaisuun, jonka olisin kyllä kernaasti halunnut nähdä kirjan mukaisena. Oscar-ehdokkuutensa ansainnut Alex Northin musiikki liikuskelee herkullisesti vanhan liiton score-musiikin sekä varhaiskauden Danny Elfmanin välillä. Myös Finney sai Oscar-ehdokkuuden, ja antaumuksella hän paneekin itsensä peliin, mutta omaan makuuni Finneyn teatraalinen kekkulointi menee hitusen tahattoman komiikan puolelle. Hieman vähemmän (ja suomalaisemmin) olisi ollut enemmän.

Kun kirja on tuoreeltansa tuttu, on elokuvan analysointi melkoisen hankalaa. Pelkäänpä kuitenkin, että heille, jotka eivät ole lukeneet kirjaa, elokuva jää melko tyhjänpäiväiseksi "nomitäs tässä nyt oli?" -kolmiodraamanpoikaseksi. Se ei välitä sitä kirjan ainutkertaista, hallittua psyyken kaaosta, jonka kuvailu tekee teoksesta klassikon. Eikä sitä elokuvan mittaisessa ajassa pystykään välittämään.

Tai ei ainakaan pystytty välittämään vielä vuonna 1984! Elokuva sai nimittäin minussa aikaan ainutkertaisen hingun nähdä tästä hektisempi, uudempi versio. Nyt 2010-luvulla olisi varmasti huomattavasti helpompi toteuttaa Lowryn huurteiset visiot. Esimerkiksi Darren Aronofskyn lihamyllymäisellä tatsilla "Tulivuoren juurella" onnistuisi varmasti niin hyvin, että kirjailija itse nousisi haudastaan kätelläkseen auteuria.

Mutta kaiken kaikkiaan: matkani brittikonsulin / -kirjailijan pään sisälle ei harmita. Lowry tekee tikuistaan niin vimmaista asiaa, että se varmasti palkitsee sanataiteen ystävät, näennäisestä tapahtumaköyhyydestään huolimatta.