sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Layla Layla Layla, lempiystäväin.

Jari Tervon kohuttu ja kehuttu uutukainen on nyt mahdollisimman ajatuksella luettu. Layla näyttää kokevan aidanseipään kohtalon, kun ihmiset keskittyvät itse aidasta puhumiseen, mitä tässä tapauksessa en pidä lainkaan pahana asiana. Layla kilpistyy loppujen lopuksi pikkutekijäksi, kun hänen myötänsä alamme keskustella kurdikulttuurista, naisten alistamisesta, uskonnoista, ihmiskaupasta, tai vaikkapa Tervon itsensä vakavoitumisesta, joka on selvästikin pakottanut kirjakansan maksukykyisimmät kerrokset kiehtovan hämmentyneeseen tilaan. Itse kannatan lähtökohtaisesti aivan täysillä uutisvuotopellenä pidetyn humoristin ravistelevaa muistutusta siitä, että huumori ja tragedia kulkevat aina käsi kädessä. Tervoa on vaivannut hauskan miehen kirous, jonka hän saa toivottavasti ravistettua yltään laylaitse.

Minulla on Tervon tuotannosta vasta "Poliisin poika" luettuna, joten olen jäävi peilaamaan Laylaa kirjailijan muuta tuotantoa vasten. No, Poliisin pojan rovaniemeläis-veijarimaisuudesta on tietenkin tässä luovuttu ja lähdetty pohtimaan rivien välistä kulturaalisia ikuisuuskysymyksiä. Tervon kynä on suvereenin sujuva, vaikka parissa paikassa hän ehkä sortuukin saarnaamaan tietokirjoista lukemiaan faktoja henkilöidensä suilla. Paras osoitus Tervon ammattimaisuudesta on mielestäni se, miten saumatta ja vaivatta hän kuljettaa lukijansa ajatusta jamesbondfilmimäisesti maailmankolkasta toiseen. Monen muun käsissä Layla olisi ollut sietämätöntä siksakkia.

Luvallane kuitenkin jättäydyn tämän kirjan kohdalla hillittyyn oppositioon, väittäen, että kirjan aiheuttama keskustelu on tärkeämpää kuin kirja itse. Layla alkaa sydäntäraastavana eläinkirjana ja säilyttää mestarillisen mukaansatempaavuuteensa tasan niin kauan kuin pysytellään Turkissa. Sitten siirrytään keskemmälle Eurooppaa, myöhemmin koto-Suomeemme - ja homma mosaiikkiintuu. Homma ei suinkaan hajoa: henkilömäärään nähden Tervon selkeys on ihailtavaa, mutta Suomen oloja kuvaillessaan Tervo vain tahtomattaankin syyllistyy toikkaroimaan Arto Salmisen hallitsemalla tontilla, ja sepä onkin sitten semmoinen miinakenttä, että välillä räjähtelee väkisinkin. Suomeen sijoittuva hahmogalleria sahaa sinne tänne, ja sen universumista kilpistyy pöljine yhteensattumineen mielestäni aivan liian pieni, mikä taas eksyttää juonen mielikuvat väkisinkin trillerin, eli viihdekirjallisuuden puolelle. Kirjan sanoman tärkeyteen nähden mukana on liikaa remestelyä, ja Tervon parille henkilölleen sälyttämät loppukohtalot ovatkin sitten jo epäuskottavuudessaan peräti korneja.

Tietenkin olen iloinen siitä, että Layla tulee jouluun mennessä olemaan Jari Tervon myydyin kirja. Hän ei alleviivaa sanomaansa, eikä kevennä alakuloisessa ja -maailmaisessa realismissaan rypeviä tapahtumia halvalla huumorilla. Turkki-uutisoinnit näyttäytyvät monelle Laylan lukemisen jälkeen uudessa valossa, minullekin, mutta olisin kyllä siitä huolimatta toivonut tiiviimpää käsittelyä, enemmän nimihenkilöön keskittymistä ja hänen päänsä sisälle sukeltamista. Tällaisenaan Layla unohtuu nopeammin kuin mitä se ansaitsisi. Että ensi vuonna taas uudet joulumarkkinat ja WSOY:n uutuudet.