tiistai 15. marraskuuta 2011

Freiheit macht frei

Elokuvapuolelta tutumman LähesKaiman Janne Kuusen kekseliäs dystopia Vapaus on Kuu-ukko -uskonnon raamatullinen kolmen "kirjan" tieteis-triptyykki, jossa kuvataan nyky-Suomen kuolema 2010-luvun huolestuttavimpia yhteiskunnan vinoutumia ja vihautumia onnistuneesti paisutellen.

Kuusen esikoinen maalailee Suomen lähitulevaisuuden worst case possible -todellisuutta taiten ja mukaansatempaavasti. Tätä kirjaa haluaa lukea vielä yhden luvun, mikä on viihteellisen onnistumisen merkki, mutta toki paljon muitakin ansioita on. Kuusi aloittaa tarinansa mainostoimistomaailmasta, jossa yhtään totaalikusipäisyyden kiveä ei jätetä kääntämättä. Siinä mielessä olin hieman huolestunut alkumetreillä, koska liikuttiin hieman akselilla Frédéric Beigbeder - Mad Men - Arto Salminen. Kuusi kuitenkin tiedostanee asian, koska sopivassa välissä hän kumartaa suosiolla viimemainitun "Kalavale" -klassikon suuntaan päälleliimaamattoman luontevalla viittauksella.

Sitten päähenkilö Antti Katajaa aletaan retuuttaa mitä mielikuvituksekkaimmissa paikoissa ja tilanteissa, ja tarina saa seikkailullisia piirteitä. Tapahtumien keskiössä oleva Vapaus-puolue onnistuu tuhoamaan osapuilleen kaiken oikean ja kauniin, ja toinen sisällissotahan siitä eskaloituu. Katajan kehityskertomuksen lomassa on haussa ihmisen perimmäinen hyvä, ne altruistiset toivon kipinät meistä useimmissa.

"Vapaus" on mainio yhteiskunnallisen huolestuneisuuden manifestaatio, joka on kirjoitettu 2010, vuotta ennen jytky-eduskuntavaaleja. Parhaimmillaan se kuvaa taloususkonnon (nyky)aikaa, jolloin mikään ei tunnu miltään ja mikään termi ei enää tarkoita mitään. Myös perinteistä esittely-kehittely-kliimaksi-loppuhäntä -kaavaa käsitellään miellyttävän maltillisesti. Viljelty nihilismi kuitenkin sortuu aavistuksenomaiseen liioitteluun, alleviivaavuuteenkin, ja pari-kolme ärsyttämään onnistuvaa yhteensattumaakin on juonikudelmaan päätynyt. Vaikka sodat ja levottomuudet tapahtuvatkin suurimmalti rivien väleissä, jonkinlainen enämpi viileänkylmä toteavuus olisi ehkä tehnyt tästä tehokkaamman antiutopian. Mielestäni myös kirjan loppuun sijoitetun, turhan älkäähaastakominuaoikeuteen-anteeksipyyntömäisen "tämä on fiktiota, yhteydet kaikkeen oikeasti olemassaolevaan ovat sattumaa" -tekstin olisi voinut jättää pois.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja on kuitenkin tärkeä lukeneiston pelot tiivistävä puheenvuoro, jonka jälkeen on hankala kenen tahansa suomalaisen kirjoittaa mitään vastaavaa: sen verran tehokkaasti Kuusi tyhjentää aiheensa pajatson. Toki on harmillista, että monikaan, joiden pitäisi lukea tämä, tuskin sitä tekee. Mutta jääkäämme toivomaan, että tälle kirjalle tullaan nauramaan lähivuosikymmeninä, eikö vain?