Se on se ikuisuuskysymys. "Jos voittaisit Lotossa, mitä tekisit rahoilla?" Paitsi ett'ei kukn' enää mitn'vitn' Lottoa pelaa. Jokainen alle kuusikymppinen osaa vaivatta tehdä ne järkevät johtopäätökset Loton säälittävistä, kusetuksen rajan ylittävistä alavoittoluokista. Isoa pottia pitää jahdata, kun kerran pelaamaan ruvetaan!
Tänään odottelin Salon Mariankadulla liikennevaloissa vihreää tämän näköisen vimpaimen takana:
En minä tiedä, kai tuo jokin mönkijä on. Tietenkin, jos sanon tätä "mönkijäksi", niin ei se kuitenkaan ole mönkijä, ja tekniikanmaailmaporukka alkaa valistaa minua asiasta. Enkä googleta. Mutta joka tapauksessa sen takaosassa olevassa koneistossa, jota vissiin vielä kutsutaan nimellä "moottori", luki "Polaris Pro Star". Hyvin ilmeisesti voitaneen sanoa tätä minimaasturia tai hardcore-golfrata-auto-futuro-hyrysysyä kompromissinomaisesti polarikseksi. Sovitaanko, että tämä on polaris? Polarikset ovat laskeutuneet asianmukaisesti jne jne.
Polarista kuskasi mustakypäräinen, lähinnä muurahaisen mieleentuopa tuntemattomaksi jäänyt pilotti, joka näytti ajoneuvon kokoon nähden koomillisen suurelta.
Siinä vaiheessa ymmärsin, mihin tulen tulevat Eurojackpot-voittorahani käyttämään. Tosin on vaara, että tarvitaan kaksikin Eurojackpotia, mutta todennäköisyydethän on tehty rikottaviksi, vähän niin kuin lait ja demokratian piiperrysperiaatteet, eikös!
Tuottaisin kaikkien aikojen messevimmän polarisprostarmönkijämadmaxelokuvan, jonka rinnalla taannoinen Fury Road olisi pelkkä teehetki. Enimmälti impro- ja dogmapohjalta, luonnollisesti. Estradille nelinumeroinen määrä eri värisiä ja mallisia polariksia, kuskeiksi (ja samalla kaikkiin rooleihin) maailman parhaat, asiansa satavarmasti ja millintarkasti osaavat stuntmanit ja cuntwomannit. Logistiikka kuntoon, kamerat kainaloon ja hiekkakuopalle kuvaamaan. Salaa, niin ei tarvitse ilmoitella kaikemmaailman viranomaisille, korkeintaan kuvauksissa kuolleiden omaisille. Siitä kun Helisnummen hautausmaan risteyksestä käännytään ja ajetaan jonkin matkaa, niin siinä vasemmalla on just sopiva paikka, en tosin tiedä, onko se kuoppa siellä enää, ainakin vielä 1991 oli.
Recci päälle, ja sitten rallattaisiin niin saatanan tavalla ristiin rastiin. Avainkohdat olisi sentään kuvakäsikirjoitettu hallitusti, storyboardit piirtäisi halvalla joku baltti mahdollisimman Hugo Pratt -henkisesti, jotta toteutus tapahtuisi lennokkaan fyysisesti! Kuvaustauoilla olisi tarjolla ainakin Morbier-juustua, kaalilaatikkoa, Lidlerinreichin sitä mainiota normandiasiideriä ja sökörinki.
"Polarispäristelijöiden Pieruparaati I":stä tulisi kompakti 70-minuuttinen, silkkana keskisormennäyttönä nykyisille kolmen tunnin tylsille suurtuotanto-supersankaroinneille: samalla tavalla kuin musiikkikappale ehtii aina sanoa sanottavansa kolmessa minuutissa, elokuvan maksimikestoksi riittää yli puolitoista tuntia, kun vain tekijät ovat asialla!
Historiamme jokaisen nostradamiaanis-johannesrevelatiivisen vision myriadinteen potenssiin aktualisoiva hiekanpölinä ja mukametallin (kuitenkin jotain muoviseosta ovat) kaikki mahdolliset nascarit kannattamattomiksi raiskaava kirahtelu jatkuisivat tasan nonstop, suvannoitta, vailla pienintäkään aristoteliaanista tai tsehovistista kliimaksiajattelua: elokuva olisi voimassa tasan niin kauan kuin polariksia riittää. Mistään ei kilpailtaisi, mitään ei tavoiteltaisi, mitään "joukkueita" ei olisi. Jokin panokohtaus voisi ehkä tulla kyseeseen, mutta sekin suoraan vhs-extroihin. Kaikki vastaan kaikki on aina riittänyt, riittää, ja tulee riittämään. Mitään ei tehtäisi 3D:llä CGI:llä, kaikki käsityönä. Ajettaisiin vain apinan raivolla silkan jokamiesnaisdavidbowieluokan primitiivikiimassa, piste! Viimeinen puolituntinen olisi jo melkoista pujottelua savuavien ja palavien polariksienraatojen keskellä, joskin romua kasattaisiin filmauksen edetessä erilaisiksi rampeiksi ja hyppyreiksi, jotka mahdollistavat kerrassaan henkeäsalpaavat voltit ja polarisschalkovit ryskeen ja runkseen keskellä.
Ennen pitkää se kaikki kauneus olisi ohi, ja areenalle jäisi se viimeinen polaris, jonka kuski murjoisi lekalla molekyylitason päreiksi. Viimeisessä kohtauksessa kamera loittonee, paljastaa koko hävityksen laajuuden, jättimäiset nosturit nostavat hiekan alle asetetun pressun ja paketoivat aivan kaiken –polariksenromut, ruumiit, kivet, hiekan, puut– kolossaaliseksi säkiksi, Albinonin Adagion soidessa taustalla.
Okei: kolme Eurojackpotia.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste dystopia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste dystopia. Näytä kaikki tekstit
perjantai 17. helmikuuta 2017
tiistai 15. marraskuuta 2011
Freiheit macht frei
Elokuvapuolelta tutumman LähesKaiman Janne Kuusen kekseliäs dystopia Vapaus on
Kuu-ukko -uskonnon raamatullinen kolmen "kirjan" tieteis-triptyykki,
jossa kuvataan nyky-Suomen kuolema 2010-luvun huolestuttavimpia
yhteiskunnan vinoutumia ja vihautumia onnistuneesti paisutellen.
Kuusen esikoinen maalailee Suomen lähitulevaisuuden worst case possible -todellisuutta taiten ja mukaansatempaavasti. Tätä kirjaa haluaa lukea vielä yhden luvun, mikä on viihteellisen onnistumisen merkki, mutta toki paljon muitakin ansioita on. Kuusi aloittaa tarinansa mainostoimistomaailmasta, jossa yhtään totaalikusipäisyyden kiveä ei jätetä kääntämättä. Siinä mielessä olin hieman huolestunut alkumetreillä, koska liikuttiin hieman akselilla Frédéric Beigbeder - Mad Men - Arto Salminen. Kuusi kuitenkin tiedostanee asian, koska sopivassa välissä hän kumartaa suosiolla viimemainitun "Kalavale" -klassikon suuntaan päälleliimaamattoman luontevalla viittauksella.
Sitten päähenkilö Antti Katajaa aletaan retuuttaa mitä mielikuvituksekkaimmissa paikoissa ja tilanteissa, ja tarina saa seikkailullisia piirteitä. Tapahtumien keskiössä oleva Vapaus-puolue onnistuu tuhoamaan osapuilleen kaiken oikean ja kauniin, ja toinen sisällissotahan siitä eskaloituu. Katajan kehityskertomuksen lomassa on haussa ihmisen perimmäinen hyvä, ne altruistiset toivon kipinät meistä useimmissa.
"Vapaus" on mainio yhteiskunnallisen huolestuneisuuden manifestaatio, joka on kirjoitettu 2010, vuotta ennen jytky-eduskuntavaaleja. Parhaimmillaan se kuvaa taloususkonnon (nyky)aikaa, jolloin mikään ei tunnu miltään ja mikään termi ei enää tarkoita mitään. Myös perinteistä esittely-kehittely-kliimaksi-loppuhäntä -kaavaa käsitellään miellyttävän maltillisesti. Viljelty nihilismi kuitenkin sortuu aavistuksenomaiseen liioitteluun, alleviivaavuuteenkin, ja pari-kolme ärsyttämään onnistuvaa yhteensattumaakin on juonikudelmaan päätynyt. Vaikka sodat ja levottomuudet tapahtuvatkin suurimmalti rivien väleissä, jonkinlainen enämpi viileänkylmä toteavuus olisi ehkä tehnyt tästä tehokkaamman antiutopian. Mielestäni myös kirjan loppuun sijoitetun, turhan älkäähaastakominuaoikeuteen-anteeksipyyntömäisen "tämä on fiktiota, yhteydet kaikkeen oikeasti olemassaolevaan ovat sattumaa" -tekstin olisi voinut jättää pois.
Kaiken kaikkiaan tämä kirja on kuitenkin tärkeä lukeneiston pelot tiivistävä puheenvuoro, jonka jälkeen on hankala kenen tahansa suomalaisen kirjoittaa mitään vastaavaa: sen verran tehokkaasti Kuusi tyhjentää aiheensa pajatson. Toki on harmillista, että monikaan, joiden pitäisi lukea tämä, tuskin sitä tekee. Mutta jääkäämme toivomaan, että tälle kirjalle tullaan nauramaan lähivuosikymmeninä, eikö vain?
Kuusen esikoinen maalailee Suomen lähitulevaisuuden worst case possible -todellisuutta taiten ja mukaansatempaavasti. Tätä kirjaa haluaa lukea vielä yhden luvun, mikä on viihteellisen onnistumisen merkki, mutta toki paljon muitakin ansioita on. Kuusi aloittaa tarinansa mainostoimistomaailmasta, jossa yhtään totaalikusipäisyyden kiveä ei jätetä kääntämättä. Siinä mielessä olin hieman huolestunut alkumetreillä, koska liikuttiin hieman akselilla Frédéric Beigbeder - Mad Men - Arto Salminen. Kuusi kuitenkin tiedostanee asian, koska sopivassa välissä hän kumartaa suosiolla viimemainitun "Kalavale" -klassikon suuntaan päälleliimaamattoman luontevalla viittauksella.
Sitten päähenkilö Antti Katajaa aletaan retuuttaa mitä mielikuvituksekkaimmissa paikoissa ja tilanteissa, ja tarina saa seikkailullisia piirteitä. Tapahtumien keskiössä oleva Vapaus-puolue onnistuu tuhoamaan osapuilleen kaiken oikean ja kauniin, ja toinen sisällissotahan siitä eskaloituu. Katajan kehityskertomuksen lomassa on haussa ihmisen perimmäinen hyvä, ne altruistiset toivon kipinät meistä useimmissa.
"Vapaus" on mainio yhteiskunnallisen huolestuneisuuden manifestaatio, joka on kirjoitettu 2010, vuotta ennen jytky-eduskuntavaaleja. Parhaimmillaan se kuvaa taloususkonnon (nyky)aikaa, jolloin mikään ei tunnu miltään ja mikään termi ei enää tarkoita mitään. Myös perinteistä esittely-kehittely-kliimaksi-loppuhäntä -kaavaa käsitellään miellyttävän maltillisesti. Viljelty nihilismi kuitenkin sortuu aavistuksenomaiseen liioitteluun, alleviivaavuuteenkin, ja pari-kolme ärsyttämään onnistuvaa yhteensattumaakin on juonikudelmaan päätynyt. Vaikka sodat ja levottomuudet tapahtuvatkin suurimmalti rivien väleissä, jonkinlainen enämpi viileänkylmä toteavuus olisi ehkä tehnyt tästä tehokkaamman antiutopian. Mielestäni myös kirjan loppuun sijoitetun, turhan älkäähaastakominuaoikeuteen-anteeksipyyntömäisen "tämä on fiktiota, yhteydet kaikkeen oikeasti olemassaolevaan ovat sattumaa" -tekstin olisi voinut jättää pois.
Kaiken kaikkiaan tämä kirja on kuitenkin tärkeä lukeneiston pelot tiivistävä puheenvuoro, jonka jälkeen on hankala kenen tahansa suomalaisen kirjoittaa mitään vastaavaa: sen verran tehokkaasti Kuusi tyhjentää aiheensa pajatson. Toki on harmillista, että monikaan, joiden pitäisi lukea tämä, tuskin sitä tekee. Mutta jääkäämme toivomaan, että tälle kirjalle tullaan nauramaan lähivuosikymmeninä, eikö vain?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

