Näytetään tekstit, joissa on tunniste Varauksetonta hehkutusta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Varauksetonta hehkutusta. Näytä kaikki tekstit

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Varauksetonta hehkutusta XIII: Petri Tamminen

Kuuntelen nykyisin enää kahta radiokanavaa: Yle Radio 1:ä sekä puskaradiota. Kaksi hyvää riittää. Jälkimmäinen, jota ei tule sekoittaa metsäradioon tai hevosmiesten tietotoimistoon, on siitä erityisen hyvä, etteivät sitä hallitse hysteeriset toimittajuuden jalon alan häpäisevät eukot, ohjelmavirtatuuba, muzak ja mainokset. Lähes kaiken näkemäni, lukemani ja kuuntelemani ammennan puskaradiosta ja sen valveutuneilta, rehellisiltä lähimmäistoimittajilta.

Puskaradion kautta sain myös kipunan tutustua Petri Tammisen (s. 1966) kirjalliseen tuotantoon kronologisessa järjestyksessä. Oikeastaan tässä oli omaa, narsistista ayrshireä ojassa, sillä minua itseäni luonnehdittiin eräässä kirjani arviossa mm. Tammisen "täysin koulutetuksi ottopojaksi". Oli myös hyvin riskaabelia alkaa lukea Tammisen kirjoja, koska tulevaisuudessa alitajunta saattaa hyvinkin tehdä tepposet ja suoltaa paperille Tammisen ajatuksia ominani (, mitä hän teksteissään hieman sivuaakin).

Ja täytyy sanoa olevani mittaamattoman imarreltu tultuani verratuksi tähän mieheen! Jo kahden ensimmäisen teoksensa jälkeen olin Tammisen tiiviydelle myyty. Elämiä (1994) on selkeäksi ensiteokseksi tunnistettava havaintokokoelma. Siinä tämän kotimaisen kirjallisuuden Woody Allenin suuntaviivat, joissa juoni on yliarvostettu ja alisteinen, etten sanoisi raiskeinen, ovat jo näkyvillä. Tammiselle on tärkeämpää, miten kerrotaan kuin mitä kerrotaan. Ensiteokseksi kirjan paljastaa hakeva hapuilu: loppupuoliskon dialogit jäävät mielestäni harmillisen irrallisiksi, eivätkä ole läheskään lakonisten elämien veroisia.
  Mutta Miehen ikävä (1997) asettaa tammismaisuuden viimeistään uomiinsa. Viiltävän toteavat tekstit eivät välttämättä edes kerro miehistä, vaan äijistä, ja moiseen hulvattomuuteen sietäisivät tutustua myös naiset. Ei ole helppoa kantaa tuota kirottua Y-kromosomia, kun bipolaarisuus on evoluutioon kirjoitettu!
  Ja vaikka muihin vertaamisesta tulee ainakin itselleni aina semmoinen halpa, levoton tunne, on kuitenkin minun puhtaalla omallatunnolla tässä pakko todeta kirjallaan Tammisen jatkavan siitä, mihin kultakauden Juha Seppälä, joka ei ollut vielä sortunut lutraamaan aikatasoilla ja epäselvillä minähahmoilla, jäi.

Vuonna 2000 seurasi romaani, Väärä asenne. Tätä Tammisen kirjaa on hankalin löytää omaksi hyllyyn. Olin ehtinyt toivoa lisää lyhyitä lastuja, mutta kyllä Tamminen romanisminkin haldaa. Tässä kirjassa yhdistyvät sairaskertomus ja road "movie" hedelmällisellä tavalla. Matkaa tehdään Eeron kanssa, joka on toki myöhemmän enon esimuoto, mutta silti omillaan toimiva bestwisser, jonka välityksellä Tamminen tekee latteasta tapiorautavaara-suomimacho-bullshitistä taidetta. Väärä asenne kertoo hersyvästi siitä nostalgia-perussuomesta, jota tuskin oli olemassa edes vuonna 2000. Onko kyseessä sitten kasvutarina, jää lukijan päätettäväksi.
  Tammisen tärkeimpiä kirjallisia esikuvia on Veijo Meri, ja se näkyy, muttei missään nimessä häiritse. Kuten juoni, myös "tapahtuminen" on aivan liikaa jumaloitu juttu. Aikamuodon vaihtumisesta huolimatta kirja elää tasan nykyhetkessä, minkä myötä Väärän asenteen lukeminen yhtään millään asenteella on väärä asenne. Teoksen kimppuun kannattaa käydä tasan tabula rasa -pohjalta, ilman odotuksia, arvailuja. Oikeastaan teidän ei olisi edes kannattanut lukea tätä sepustustani, taisin spoilata koko kirjan jo tällä.
  Vaikka Väärä asenne on tiivistä tekstiä, ei se silti ole helppoa, vaan vaativaa maalailua suoraan tuubista.

Sitten oli lukulistalla Piiloutujan maa (2002), jossa Tamminen palaa lyhyempiin teksteihin, minkä toivotin hänen kahden ensimmäisen kirjansa perusteella tervetulleeksi. Koko kirjan tekstit ovat häikäisevän kekseliäästi nivottu piilo-teeman ympärille: tikustakin voi saada tärkeää asiaa ja ajattelemisen aihetta, kun sen vain osaa! Ennen kaikkea tämä puolifilosofinen turinointi sisäisestä introverttiudestamme soljuu niin vaivattomasti, että sitä voisin hyvin suositella maallikon ensitammiseksi tahi Siksi-Yhdeksi-Autionsaaren-Tammiseksi, mikäli ei kronologinen kahlaaminen innosta.

Muistelmat (2004) siirtyy omaelämäkerralliselle, riskaabelille vyöhykkeelle. Miksi meidän pitäisi lukea Petri Tammisesta, Helsingistä Vääksyyn muuttaneen kirjailijan kokemista tuokiokuvista? Ehkäpä muistuttaaksemme itseämme siitä, että vähällä voidaan sanoa paljon, me kaikki olemme tärkeitä, ja ettei uskomattomimpia juttuja kukaan pysty keksimään, ne tapahtuvat -tai paremminkin sattuvat- oikeasti. Toki tämä on Tammis-ilmiötä syventävä "lisäosa" (vältän ehdottomasti sanaa "fanituote"), joka on omiaan hämmentämään joutuessaan Tammis-noviisin käsiin. Mutta vaikuttavia, voimakkaita, lukemisen arvoisia hetkiä on kosolti. Perheriita viiltää, Halikosta päästään kesän jälkeen pois. Pitääkö muistelmissakaan muka "tapahtua"?
  Lyhyt fragmenttikokoelma Muistelmat on myös muistutus. Muistutus siitä, että kirjailijakin voi arvostaa enemmän aivan jotain muuta kuin aiempia kirjojaan tai kirjailijuuttaan. Tamminen onnistuu välttämään hienosti tämän masturbatiivisen sudenkuopan.

Enon opetukset (2006) poiki sitten jo tv-sarjankin. Väärän asenteen Eero on jatkojalostettu huippuunsa Olli-enoksi, salaperäiseksi kulttihahmoksi, surullisen hahmon hommienhoitajaritariksi, jonka esikuvaksi Tamminen on myöhemmin myöntänyt Remu Aaltosen, ja samalla ihmetellyt, miksi ihmiset eivät ole asiaa huomanneet. Oikeastaan: olisiko tuota Tammisen julkisesti kannattanut edes paljastaa?
  Veijomerellisissä ja miksei huovismaisissakin tunnelmissa liikkuva kirja pohtii, mitä se sankaruus loppujen lopuksi on, ja onnistuu siinä sivussa hipomaan viisautta. Tammisen alkupään tuotantoon tykästyneenä koin keskivaiheilla olevan jopa hieman ilmaa, mutta kun kyse ei muutenkaan ole tuhatsivuisesta raamatusta, lie turha tästä nillittää.
  Enon opetuksissa on selkeästi aiempia kirjoja suurempi kohderyhmä. Artopaasilinnaa on mukana, mutta huom!, hyvällä tavalla. Ehkäpä itse kuitenkin uudelleenlukisin noista arkiguru-kirjoista mieluummin tuon Väärän asenteen, mikäli valinnan paikka tulee.
  Kirja oli Finlandia-palkintoehdokkaanakin. Toki olisin iloinen, mikäli Tamminen olisi palkinnon kuitannut, mutta hieman siitä olisi kyllä tullut mieleen Woody Allenin saama meriitti elokuvastaan "Midnight in Paris"...
  Pahoitteluni, että tämäkin meni nyt tämmöiseksi nimientiputteluksi.

Vuonna 2008 ilmestynyt romaani Mitä onni on onkin sitten tasan nimensä lupaama konsepti. Kaksi miestä saa apurahaa onnen etsimiseen, kartoittamiseen ja määrittelemiseen. Mausteena on ripaus omaelämäkerrallisuutta, mutta Tamminen ei silti onneksi ala lutrata oman tuotantonsa intertekstuaalisuudella, mihin itse Vonnegutkin aikoinaan harmillisesti sortui. Kaikenkin uhalla sanoisin tämän olevan "normaaleinta" Tammista: Enon opetuksissa läsnäollut paasilinnaveijarimaisuus saa kaikessa näppärässä kekseliäisyydessäänkin mielestäni jo hieman etäännyttäviä, yhdentekeviä piirteitä. Tässä vaiheessa Tammiselle on jo luotu se kaikkien nyttempien kirjojensa kansista tuttu nimilogo, joka kuvaa hyvin tätäkin kirjaa, muttei kyllä missään nimessä olisi kuviteltavissa hänen alkupään teoksiinsa.
  Onni on sen verran iso aihe, että olisin suonut sitä kouraistun enemmän, etenkin Tammisen kaltaisen ajattelijan, ja etenkin kirjan lopputulemissa. Ei tämän kirjan lukeminen harmittanutkaan, mutta jotenkin olisin kaivannut enemmän helsinkiä ja ernoa kuin vääksyä ja artoa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että 2010-luvulle tultaessa Tammisen kynä olisi tylstynyt, ehei! 2010 syntyi nimittäin Muita hyviä ominaisuuksia -lyhytproosakokoelma. Mikäli aiempi Muistelmat oli tiilet, on tämä niiden laasti. Rehellistä, loisteliaan lakonista esseistiikkaa, joskin sillä varauksella, että mikäli eivät kirjailijuus, kirjailijat ja kirjoittaminen nappaa, niin ohi menee, jolloin Muistelmat käteen mars! Mutta jos, ja kun, niin mannaahan nämä murisevat huomiot ovat. Tietysti myös Tammisen aiempien kirjojen hallussaolo syventää lukukokemusta. Silti mitään pinnallisuutta ja tirkistelyä on turha odottaa: tämä tekstiaarreaitta on lopullinen osoitus siitä, että kirjailijalla on sana hallussa, kun hän osaa kirjoittaa mielenkiintoisesti jopa itsestään.

Petri Tammisen toistaiseksi tuorein teos on Rikosromaani (2012). Ehkä oli vain ajan kysymys, milloin se dekkari tulee. Kirjaan oli erittäin mielenkiintoista tarttua, sillä tunnen lähtökohtaisesti antipatiaa kaikkia dekkareita paitsi Agathoja ja Palmuja kohtaan.
  Rikosromaani kantaa äärimmäisen vahvan, Monty Python -henkisen perusideansa varassa. Se on myös mielestäni Tammisen kirjoista veijomerihenkisin, hyvässä ja... staattisimmassa. Kirjan kerronnallinen rakenne on hyvin rohkea, mutta sen luulisi hämmentävän ja turhauttavankin todella paljon etenkin dekkareiden ystäviä. Tietenkin oli lukemista aloittaessa päivänselvää, ettei odotettavissa ole perinteistä dekkaria, mutta silti jäin kaipaamaan jotain konkreettisempaa, huomioivampaa ja humoristisestikin purevampaa ydinmehua: tällaisenaan haahuilu kääntyy mielestäni itseään vastaan, ja tuloksena on jotain, joka minun on pakko lukea lieväksi pettymykseksi.

Kerää koko sarja!

Ja lisää seikkailuja on tulossa... toivottavasti! Tammis-maratonini osui erittäin hyvään paikkaan. Yksinäisyys kolkutti kevään 2014 aikana ovea useasti, mutten onneksi mennyt avaamaan, koska Petri Tammisen rivit ja etenkin niiden välit onnistuivat voimaannuttamaan (voi ruoja, en olisi koskaan uskonut käyttäväni tuota sanaa...) addiktiollaan. Me, etenkin me miehet, tarvitsemme elämässämme niitä ulkopuolisia silmiä ja korvia: ilman eeroja, olleja ja hannuja tulisimme sokeiksi ja kuuroiksi. Ei meidän tarvitse käydä Intiassa ja Kuussa saakka "valaistumassa", kun sisäinen rauha voi olla lähempänä kuin arvaammekaan. Ja siinä sivussa voipi liipata vaikka sankaruus, joka on ulottuvilla kaikille, kun oikein silmiin ja korviin katsotaan. Tamminen osaa sutia muutamalla sanalla sen kaiken elämää suuremman kauneuden, jonka kuvaamiseen perusyhdysvaltalaiselta menee monta tuntia, gallona kyyneleitä sekä 100 kg sokeri-hunaja -sekoitusta. Sen, jota ei tosipaikan tullen edes tarvitse, eikä kannatakaan ääneen sanoa.

Kyllä, helvetti on muut ihmiset, mutta taivas voi olla toinen ihminen.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Varauksetonta hehkutusta XII: Narrien laiva

HS:n ulkomaantoimittaja ja tietokirjailija Heikki Aittokosken tuoreimmainen teos Narrien laiva - matka pieleen menneessä maailmassa on omiaan ratkaisemaan hereilläolevaisimpien kansansegmenttien joululahjapulmia. Aittokoski tarjoaa fakkiviihteen ja fiktiodekkarit satanolla päihittävän, hengästyttävän upean pohdiskelumatkan maailmanpalapelimme hankalimpiin taivaspaloihin, usein siis käytännössä palaviin helvetteihin. Kohteina ovat mm. Afganistan, Bangladesh, Somalia ja Nicaragua, mutta myös lontoolainen Sotheby'sin huutokauppakamari. Pieleen mennyttä maailmaa peilataan Sebastian Brantin 1494 ilmestyneen "Das Narren Schyff"-kirjaan ja sen myötä seitsemään kuolemansyntiin. Ihmiset eivät näytä juurikaan muuttuneen viidessäsadassa vuodessa.


Heikki Aittokoski (s.1970)
Aittokosken reality-indianajonesiaanisessa vaelluksessa maailman eri rectumeihin on henkeäsalpaavaa perkelettä, joka huipentuu hänen ponnistuksiinsa diagnosoida vallan syöpäpesäke nimeltä Päiväntasaajan Guinea. Kun tämä vimma yhdistetään esimerkilliseen lähdekritiikkiin, pisteliäisyyteen, aforistis-filosofisuuteen sekä erittäin taitaviin kaunokirjallisin mausteisiin, on tuloksena jotain sellaista, jota sen liian usein pöydän reunalle unohtuvan Le Monde -lehden pitäisi olla. Viimeinen, liikuttava kotiinpaluuluku epätodennäköisestä Suomesta pitäisi luetuttaa kaikilla Suomen koululaisilla. Se panee toivottavasti monet myös pohtimaan uudelleen trendikriittistä suhtautumistaan ruotsin kielen opetukseen.

"Demokratiassa oppositio tähtää hallitukseen. Diktatuurissa hallitus tähtää oppositioon. Kansanvallassa uurnat ovat äänille. Harvainvallassa uurnat ovat oppositiolle."

Heikki Aittokosken wiseventures-matkailua tulee vastaisuudessa seurattua silmä kovana. Jonkinlaista jatkoa näillekin roikkumaan jäämään tuppaaville tarinoille kaipaisi, mutta kun nimenomaan tarinoista ei ole kyse: valitettavasti todellisuus ei ole mikään aristoteliaanisesti kerrottu kertomus kliimaksinjälkeisine loppusuudelma-häntineen. Kylmää kyytiä tarjoava, mutta kyynisyyteen vaipumisen torjuva "Narrien laiva" saattaa hyvinkin olla viisain ja avartavin kirja, joka maassamme on ainakin 2000-luvun puolella kirjoitettu.

Kun en ulkomaille itse uskalla, niin luinpa ainakin sitten tämän kirjan, ja olen kannustavassa hengessä mukana, mikä tietenkin tekee minusta muiden kaltaisen lampaan. Allekirjoittanut apaatikko on mittaamattoman kateellinen Heikki Aittokosken kaltaisille rohkelikoille. Hänen observointejaan lukiessani heräsi syömmessä lämmin, tarvittaessa jouluinen toivon kipinä: maailma saattaa yllättävänkin usein parantua paremmin toteamalla kuin parantamalla. Edes hieman.

maanantai 13. toukokuuta 2013

Varauksetonta hehkutusta XI: Calla

Flooran terve! Siis jumankekka lähimmäiseni, oletteko yhtään panneet merkille, kuinka jylhänupea kukka calla (kuvassa) on? Se on yleensä tuommoinen valkoinen, mutta myös värivariaatioita löytyy. Kävin ostamassa noita tänään 2 kpl tulevan Saima Harmaja -runoprojektimme valokuvaussession rekvisiitaksi. Ja niin pirun hienoa fotoa tuli, kiitos callain, että kuvaajalle on takuulla jo tulossa se Pulitzeri kuplamuovikirjekuoressa postitse! Kappalehinta oli 9€. Kuvassa näkyvän demonstratiivisen calla-rykelmän hinta olisi siis päälle satasen. Mutta mitäs' siitä, kun kyseessä on calla! Köyhällä ei ole varaa ostaa valkovuokkoja!

Calla on ollut jo kauan lempikukkani. Se on kaikessa levollisessa yksinkertaisuudessaan vaan niin cool. Silkkaa kärsivällisyyttä ja malttia. Ihan kuin minä, paljon kapeampi vain. On kuin sillä olisi aikaa odottaa, jotain - ehkä sitä kuolemaa, jota se useimmiten symboloi, mutta kukkakaupan tädiltä opin tänään, että myös esim. morsiuskimput saattavat koostua calloista, mikä oli yllätys. Ja mikä tarkoittaa itsestäänselvästi täten sitä, että meikäläisen emännäksi ei ole asiaa, eikä sormusta tipu, huomenlahjasta puhumattakaan, jos ei callaa buketista löy'y! On kuulkaa tarkkaa floraalista koodistoa tämä! Callain käyttämisestä morsiuskinpussa tuli mieleeni ystäväni erinomainen häävalssivalinta "Kenpä tietäis sen": samanlaista tietynlaista haurautta, realiteettien myöntämistä, elämän perimmäisen arvaamattomuuden tiedostamisen manifestaatiota. Äärimmäisen kiehtovaa merkitysten maailmaa!

Olisi rikos callaa vastaan typistää se kuvaamaan yks'totisesti kuolemaa. Tuo luontevalla tavalla ylväästi poseeraava kukka on enemmän, laajemmin ja monipuolisemmin. Notta jokainenhan täältä toki joskus lähtee, vaan milloin, miksi, mimmottos' ja mihnä? Tämä "elämäksi" kutsuttu hemmetinmoinen kimble-peli, josta emme tiedä, paineleeko noppakuplaa jumala vai dårwin, tiivistyy callaan. Ikään kuin se tietäisi Tämän Kaiken. Universaalia maailmanselitystä meiltä vain kuitenkin panttaa, niska painuksissa, loppuun asti mokoma! Callalla ei ole mikään kiire, calla on nöyrä. Calla näyttää ajatonta keskisormeansa hektiselle, räikeälle nykymeiningille, jossa gerberat ja voikukat ovat menneet aivan sekaisin. Calla sanoo minulle kukkakaupan ikkunassa että ota tai jätä ja jos jätät ni haist' paska tai joku muu kukkanen sit. Calla on viekas, totaalinen valkoinen hiljaisuus Jack Londonia, Tinttiä Tiibetissä ja Vladimir Vysotskia myöten. Callalle riittää, että se on, sille tauot ovat parasta musiikkia. Calla on yläpuolellamme.

Ette tajuakaan, kuinka callabanaaneina tällä hetkellä olen, syvässä callaliikutuksen, -inspiraation ja -entusiasmin tilassa ma! Ja calla-aiheinen piisi on tulevaisuudessa saletisti tulossa, todennäköisesti pianolle. Ja jos teidän joskus kukittaa syystä tai toisesta tekee mieli kylään saapuessanne, niin perusruusukin on toki ok, mutta calla on se, joka takaa kaffenne oheen myös muuta kuin ne sokerikorput ja vanerimaiset mariet!

Siis katsokaa nyt noita.

Ystävällisin callanpuffausterveisin Janne Kuusinen, muusikko, kirjoittaja ja piirtäjä (hetero).

maanantai 25. kesäkuuta 2012

Varauksetonta hehkutusta X: Habibi

Juhannusterveiset Wanatoliasta! Craig Thompsonin (s.1975) eeppinen, 672-sivuinen sarjakuvaromaani Habibi on nyt tullut luettua LIKEn pieteetillä julkaistuna suomennoksena. Dodolan ja Zamin rakkaustarina on henkeäsalpaavan upea kokonaisuus, joka nivoo yhteen tärkeimpiä ajattelemisen aiheita ihminen-, maailma- ja uskonto-nimisistä ongelmakentistä. Hiukankin piirtämistä ja sarjakuvakerrontaa harrastavien kannattaa ennen Habibin lukemisen aloittamista vetää syvään henkeä, sillä matkan varrella omien piirustusvälineiden pois heittämisen houkutus saattaa kasvaa hyvinkin suureksi.

Symboliikkaa, grafologiakikkailua, tarinoita, pikkutarkkuutta, yllätyksiä, kadehdittava piirrosjälki, rajaton uudelleenlukuarvo. Uskon, toivon ja rakkauden pyhä triptyykki keskellä antiutopiaa. Länsi ja itä kohtaavat, järkyttävin lopputulemin. Maailma hukkuu paskaan, me vain luemme raamattuja ja koraaneja. Liikuttaa, suututtaa, naurattaa, pohdituttaa, kauhistuttaa, mitäkaikkea.
Craig Thompson

Thompson on tehnyt (ainakin) 2000-luvun vaikuttavimman sarjakuvateoksen. Sen sanoinkuvaamaton rikkaus, älykkyys, haastavuus ja detaljimäärä pakottavat minut luetteloihin ja irtolauseisiin (kts.ed.kpl ja tämä lause), mutta myös erillishuomautukseen, ettei siitä tule missään tapauksessa käyttää arvoa-alentavaa nimeä "sillisalaatti"! Habibi tulee olemaan Pyhä Kirja meille, jotka yritämme verissä päin käännyttää ihmisiä, että tajutkaa nyt sarjakuvan olevan muutakin kuin lineaarista akuankkaa ja karvista, helvettivie!

Voi Luoja/Allah/Jeesus/Muhammed/Muu, kuka?, miten kaunis ja ravisteleva kaunokirja! 

Lyijykynät, kumit, puiset terien varret ja paperilehtiöt energiajätteisiin, terottimet ja piirtoterät metalleihin, samoin sivellinten kaulukset. Tussit, muoviset terävarret ja viivaimet sekajätteisiin, piirtotabletit elektroniikkaromujen kierrätykseen, mistä päätynevät Nigeriaan tai jonnekin Wanatolian eteläpuolelle.

Henkeäsalpaava, siis.

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Varauksetonta hehkutusta IX: Tim Vine

Yksi elämän suurimmista ja kiistellyimmistä kysymyksistä on se, kannattaako mieluummin hioa yksi taito huippuunsa kuin opetella useampia taitoja ihan mukiinmenevästi. Ensimmäinen vaihtoehto tarkoittaa todennäköisemmin stabiilia, jatkuvaa duunia, jälkimmäisessä taas ajautuu helposti vagabond-osaston tilkkutäkkityöllisyyteen. 1967 syntynyt brittikoomikko Tim Vine on totaalinen kuningasesimerkki yhden tietyn taidon täydellisesti haltuunottaneista virtuooseista.

Puolentoista vuoden aikana prosessoimani laajahkon otannan perusteella stand-up -artisteilla on taipumusta nihilismiin, pessimismiin ja härskiyteen. Vine ei kuitenkaan sorru mihinkään näistä, osin varmaan myös kristillisen vakaumuksensa vuoksi. Mutta herrajumala (no pun intended) sentään, miten mies tykittää sanaleikkiä! Ja mitattuhan se onkin: Vine oli aikoinaan Guinnessin ennätystenkirjassa saakka onnistuttuaan heittämään tunnin aikana 499 vitsiä, joille maksanut yleisö nauroi. Voitaneen väitellä loputtomiin siitä, miten puhdasta stand-upia Vinen spektaakkelit ovat: itse ehkä käyttäisin hieman yleispätevämpää termiä "lavakoomikko". Oli miten oli, Vine on todella raikas tuulahdus tuhansien kyynikoiden maasta.

Jotkut suomalaiset saattavat muistaa Vinen noin kymmenen vuoden takaisesta sketsisarjasta "Se sketsishow" (The Sketch Show), jonka saa dvd:nä jostain syystä vain Australiasta. Vinen tähdittämää sitcomia "Not Going Out" taas on ilmeisesti esitetty vain MTV3:n maksukanavalla.

Vinen kohdalla kyse ei ole ainoastaan nopeudesta. Kyse on myös siitä luontevuudesta, miten Vine antaa sympaattiset kasvot termille "koko perheen viihde"! Vine on paras lapsillekin sopiva lavaesiintyjä, jota olen kuunaan todistanut. Sanoinkuvaamattoman holtiton tyhmäily, toinen toistaan pölömmät rekvisiitat sekä hellyttävän yksinkertaiset musiikkiesitykset luovat hengästyttäviä spektaakkeleita, joissa Pikku Kakkonen kohtaa Monty Pythonin. Suomalaisvanhempien on syytä olla äärimmäisen kateellisia briteille, joiden ipanapa-tarjonta tavoittaa oikeasti kaikki. Dvd:illä nähtävät otokset yleisöstä, jonka joukossa sekä lapset että aikuiset nauravat yhdessä yhtä vilpittä ja spontaanisti, ovat parhaalla mahdollisella tavalla lämminhenkisiä.

Timothy Mark Vine on kvantitatiivisen komedian mestari, äärimmäisen sympaattinen sillyismin lippulaivan piraattikapteeni, jonka molemmat jalat ovat umpipuuta. Ja joka takuulla valittaisiin Monty Pythonin kokoonpanoon, mikäli he juuri nyt tarvitsisivat uutta jäsentä.

Vinen kohkaamisen voisi kuvitella sopivan erityisen hyvin myös treffikatseltavaksi. Stand-upin ei tarvitse olla synkkää toimiakseen. Vinen dvd:itä [(mm. Punslinger, So I Said To This Bloke, Joke-Amotive), joita saa erittäin kohtuuhintaan esim. eräästä Playman-saarilla sijaitsevasta nettikaupasta,] suosittelen niin lämpimästi, että hikikarpalot alkavat virrata, vaikkei suomenkielisiä tekstityksiä valitettavasti löydykään. Viimeksi mainitusta ne sentään löytyvät edes englanniksi. 

Esim. "Pen Behind The Ear"- ja "Flag Hippo" -rutiinit kuuluvat taatusti pöljimpiin koskaan tehtyihin lavakomiikkanumeroihin, mutta niissä on jotain ainutlaatuista aseistariisuvuutta, jonka edessä tällainen absurdien lapsellisuuksien ystävä yksinkertaisesti mykistyy. Tim Vine loihtii hassuudesta nerokasta taidetta.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Varauksetonta hehkutusta VIII: Näkymättömät kädet

Ville Tietäväinen on aiemmin jo vakuuttanut hienolla sarjakuvateoksellaan Linnut ja meret, mutta mammuttiprojekti Näkymättömät kädet nostaa hänet sarjakuvaajien puolijumala-kategoriaan. Teos olisi haluttu jopa kisaamaan "oikeasta" Finlandia-palkinnosta, mutta tätä säännöt eivät sitten loppujen lopuksi sallineet, mitä ei sarjakuvapiireissä välttämättä pidetty huonona asiana. Sarjakuva kun olkoon oma taiteen lajinsa: miksi sen pitäisi kilpailla tekstin kanssa?

Joka tapauksessa seuraavan Sarjakuva-Finlandian voittajan on oltava tässä. Vuosien uurastuksen ja tutkimustyön tuloksena on syntynyt tähän saakka paras suomalainen sarjakuvaromaani. Se on realistisen alakuloinen, toivoton kuvaus marokkolaisesta Rashidista, joka haluaa Eurooppaan saadakseen edes jonkinlaisen leivän perheelleen. Mutta kun ei kiltti ja hyväntahtoinen ihminen vaan pärjää. Vastoinkäymiset seuraavat varjon lailla paperitonta ja täten siis olemassaolematonta miesraasua, joka karaistetaan espanjalaisella, laitonta työvoimaa järjestelmällisesti hyväksikäyttävällä vihannesviljelmällä epäreiluuden kiveenkirjoitettuihin lainalaisuuksiin. Jonkinlaisia valopilkkujakin Rashid matkallaan kohtaa, mutta niidenkin pohjavireenä on viha: kun jotkut pitävät yhtä, tuppaa se tarkoittamaan sitä, että vastaavasti vihataan joitain muita. Toisen eldorado on toisen inferno, eivätkä EU-tähdet tosiaankaan ole kaikille onnelliset.

Tummissa, likaisissa sävyissä kylpevä, monista tositapahtumista koostettu ihmiskohtalo ei missään tapauksessa sovellu kylmiltään weltangstiin tai masennukseen taipuvaisille. Armottomien aukeamien ketju ravistelee lukijaansa raisummin ja ennen kaikkea koherentimmin kuin väkisinkin mieleen tuleva kirjallinen rinnakkaisteos, Jari Tervon Layla. Vaikkei nyt tarkoitus siis olekaan kilpailla tekstin kanssa.

Tästä lähtien espanjalaiset tomaatit eivät enää maistu samalta. Jos ne nyt ennenkään ovat miltään maistuneet. Mutta kertokaa: miten ihmeessä saisimme ne puupäät, joiden pitäisi oppiaksensa lukea tämä teos, lukemaan tämä teos?

Tietäväinen lunastaa mestariteoksellaan paikkansa kansainvälisellä Moore - Satrapi - Spiegelman -akselilla, eikä asiasta edes keskustella. Tämä on upea vuosi suomalaiselle sarjakuvalle.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Varauksetonta hehkutusta VII: Arto Salminen

Aivan liian aikaisin keskuudestamme poistunut Arto Salminen (1959-2005) julkaisi kirjailijanurallaan kuusi suhteellisen lyhyttä, n. 150-200 -sivuista romaania. Netin kuvahaussa seilaillessani panin merkille, miten monessa otoksessa Salminen jaksaa hymyillä. Halusin liittää tähän varauksettomaan hehkutukseeni nimenomaan tämän oheisen, ilmeisesti virallisen kirjailijakuvan, joka kuvastaa parhaiten Salmisen terävyydessään vertaansa vailla olevaa tuotantoa.

Älkää silti erehtykö luulemaan, että mies on tosikko, ja hänen kirjansa vakavia. Ainakin minulle hän on ihailtava pokkanaamahumoristi, joka läiskäisee pahaa-aavistamattoman ja -aavistavankin lukijansa silmille tasan sen liitoksistaan ratkeilevan suomalaisen yhteiskunnan, jonka mäskeissä ryvetään ja taaplataan vaihtelevalla menestymättömyydellä. Inhorealismi on vallalla, mutta älkäätte sortuko haukkumaan Salmista "rankistelijaksi": minkä hän voi sille, että todellisuus on rankka? Haluaisin myös nostaa Salmisen jo ajat sitten mitääntarkoittamattomaksi kilpistyneen "kulttikirjailija" -termin yläpuolelle: tämä mies on enemmän, paremmin, ja oikeasti.

Mikäli Salmisen "Kootut teokset" -kirjaboksi tulee vastaan, älkää edes epäröikö, vaan ostakaa ja iskekää tuo jo harvinaiseksi käynyt tiiliskivi sinne paraatipaikalle Erno Paasilinnan, Juha Seppälän ja Kurt Vonnegutin lomaan. 

Sain kimmokkeen koko Salmisen tuotannon lukemiseen Jorin kirjablogin kautta. Kiitokset Jorille, ja klikatkaa edellisen lauseen linkkiä jooko: kirjablogit ovat nähkääs juuri sellaista nettisisältöä, jotka parantavat valveutuneiden ihmisten elämänlaatua. Maassamme julkaistaan vuosittain satoja kirjoja, ja nimikeviidakossa niitä helmiä etsiessä vertaissuositukset Netissä ovat kullanarvoisia. 

Vuonna 1995 julkaistu esikoinen Turvapaikka oli oma ensikosketukseni Salmisen tuotantoon. Itsekin pakolaisten vastaanottokeskuksessa työskennellyt Salminen maalailee mustien ja valkoisten ihmisten harmaasävyjä täynnä olevaa arkea viiltävin, toteavin siveltimenvedoin. Salmisen tyyli on mielestäni jo tässä kirjassa ikäänkuin "valmis": ei häntä oikeastaan tunnu erityisemmin kiinnostavan mikään juoni tai dramaturgiset kaaret. Onpahan vain sopivan mittainen viipale tiettyjen ihmisten elämää, eräänlaisena katharsiksena zairelainen ämmä, jos sekään. Henkilöiden luonteet ovat juuri sopivasti "hyvä" ja "paha" -latistusten tuolla puolen. Tämä on mielestäni Salmisen kirjoista maanläheisin ja humaanein: vielä ei juonitella ja kyynärpäätaktikoida niin paljon kuin myöhemmissä kirjoissa. Mistään ei aleta, mihinkään ei loputa: ei elämä ole mikään aristoteliaaninen, kolmiosainen joulupaketti!

Varastosta (1998) on nyt sitten tulossa ihan elokuvakin, minkä innoittamana tästä on saatu peräti pokkarimuotoinen uusintapainos! Salmisellahan oli ilmeisesti maine "Suomen parhaana huonosti myyvänä kirjailijana"... Varasto onkin jo raadollisempaa tarinointia syrjäytymisestä ja selkäänpuukottamisesta. Niin: ja nimikin on kuvaava sanaleikki myöhemmän kirjan "Lahti" tapaan. Jollain tavalla tämä on ehkä myös "varmin" Salminen, eli kirjan pystyy helposti lukemaan myös hah-hah -hauskana, kesäteatterinäytelmänomaisena paasilinnaspedeilynä, hauskoine, kirosanojakin sisältävine äijärepliikkeineen. Ehkä tämä onkin suosituin Salmisen tarina juuri sen moninaisten tulkintamahdollisuuksien vuoksi. Teatterimaailmassahan Varaston näytelmäversio oli suuri hitti, mutta ainakaan itse en kertakaikkiaan pysty menemään katsomaan yhtäkään Varasto-näytelmää minnekään, mikäli en etukäteen varmasti tiedä, että Salmisen romaanin idea on sisäistetty oikein, ja meininki on tarpeeksi brechtiä.

Tässä välissä tunnustan oman heikkouteni. Varastoa lukiessa minua häiritsivät suunnattomasti paikoin päällekäyvät mielleyhtymät siihen "Samu Sirkan Joulutervehdyksen" jokavuotiseen Aku Ankka -piirrettyyn, jossa Aku pakkaa liukuhihnalla lahjoja vaihtelevalla menestyksellä.

Paskateoriaa (2001) taas tuskin ihan heti nähdäänkään (leffa)teattereissa. Nyt on menty varaston lämmöstä aimo annos kylmempään suuntaan, kuvitteellisen roskalehden toimitukseen. Salmisen mestarillisuus ihmistyyppien liioittelevana kuvaajana puhkeaa kukkaan tässä kirjassa, tapahtumien keskiössä ovat lahjonta, narsismi, mediahuoraaminen ja opportunismi. Merkitystä on vain sillä, kenet tuntee ja keiden persettä nuolee. Tämä on eturessu siinä pajatsossa, jonka Salminen tyhjentää myöhemmin Kalavale-kirjassaan. Yhdyn myös heihin, joiden mielestä kirjan aloitus on iskevyydessään suomalaisen kirjallisuuden historian parhaimpia: "Tapansa kullakin: Jasmine pieri nussiessaan." Pienimuotoisen "loppuratkaisun" Salminen myös tarjoaa, muttei mitään spektaakkelinomaisia deus ex machinoja tarvita, kun ihmisten riisuminen tekstitse riittää. Paskateoria tarjoaa jo kunnon ecce homoa, kun mieli tekee hardcorempaa Salmista optimismi- tai idealismikohtauksen iskettyä.

Ei-kuori (2003) onkin sitten mielestäni Salmisen kirjoista raain, alastomin, kyynisin ja nihilistisin sairaskertomus. Henkilöiden eläimellinen omanedun tavoittelu heikkoja lähimmäisiään ja jopa omia sukulaisiaan kohtaan panee lukijan mustahuumorintajun todella koetukselle, olletikin, kun Salminen viljelee hyvin vähän selkeää, tietoista huumoria. Tämä on Salmisen tuotannon teemumäki-kissantappomainen välikliimaksi. Halutessaan Ei-kuoresta löytää samanlaisia sävyjä kuin Todd Solondzin elokuvista, etenkin Happinessista (1998). Tämänkin kirjan alku on erittäin vaikuttava ja symbolinen: ihmisen rahantekovälineeksi valjastetun ravihevosen jalat putoavat hevoskuljetusvaunun lattian läpi auton liikkuessa, eivätkä kuskit huomaa. Hädissään sätkivästä hevosparasta lukiessa tulin viimeistään siihen johtopäätökseen, että mestarihan Salminen on. 

Lahti vuodelta 2004 on paitsi idé fixé -sanaleikki, myös selvästi jonkinlainen Salmisen pehmeä lasku juonellisuuteen. Tietenkään mitään tsehovilaisuutta ei ole luvassa, vaan kahdessa tasossa liikkuva isä-poika -tarina, joka tuo mieleen Juha Seppälän alkupään tuotannon rehdinlakonisen äijäkerronnan. Aiemmat Salmisen kirjat ovat kuitenkin niin vahvoja, että Lahti tuntuu väkisinkin hieman laimealta niihin verrattuna. Salminen pohtii kuitenkin taidokkaasti riviensä välissä mm. sitä, mikä tässä maailmankolkassa loppujen lopuksi enää kannattaa. Ei näemmä ainakaan yrittäminen. Myös armeija on olennaisessa osassa, mutten oikein saanut intti-juonikudelman lankojen päistä kiinni: sinänsä kiehtova, salaperäisyyttä tiukkuva idea siitä, ettei meille välttämättä kerrota kaikkea, olisi ehkä sittenkin vaatinut jotenkin riuskemman otteen, edellisten romaanien malliin. Mutta oikein hyvä kirja silti. 

2005 ehti Salminen julkaista vielä Kalavaleen, josta käytän kursailematta määritelmää "joutsenlaulu". Lahti olisi ollut Salmisen tuotannon päätepisteenä harmillinen puolipiste, nyt mies lähti upeimmalla mahdollisella tavalla, kirjallinen keskisormi huutomerkkinä pystyssä. Kalavaleessa hän on jo päässyt juonikerrontaan kiinni, muttei mitenkään väkinäisesti, koska "Auschwitz" -nimisen tosi-tv -ohjelman teon ympärille kutoutuva tarina tavallaan juonittaa itse itsensä. Salminen ottaa kantaa kyseenalaiseen ääliöviihteeseen, ihmisten typerään lammasmaisuuteen, mainoskielen merkityksettömyyteen, X-sukupolven mulkkuihin ja vaikka mihin niin häikäisevästi, että verkkokalvot palavat. Erityisen merkillepantavaa on myös Salmisen taito kuvata kauniin, mutta säälittävän tyylittömän naisen ihmistyyppiä Oona-hahmonsa kautta - ja vielä minä-muodossa! Taitaapi olla paras miehen kirjoittama minä-muotoinen nainen suomalaisessa kirjallisuudessa koskaan, nimittäin! Itse näin tämän romaanin vyörytyksessä silkkaa apokalyptistä lopun alkua, jossa ainoa pieni järjen pihaus edustaa mennyttä aikaa, suurta ikäluokkaa, vanhuudenhöperyyttä. 
  Nyt, syksyllä 2011, luin jostain, että Big Brother -ohjelmassa oli annettu sähköiskuja kilpailijoille. Kalavale on ajankohtaisempi ja tärkeämpi kuin koskaan: lukekaa tämä klassikko, satiirinen hätähuuto järjen puolesta. 

Hyvä olisi poliitikoilla ja "päättäjilläkin" olla Salminen hallussa. Harvalla lie: A.Stubbkin lukee vain Klingeä. Mikäli jätät Arto Salmisen kirjan kesken, koska "siinä tapahtuu ihan hirveitä, yäk", vika on tasan sinussa itsessäsi. En suosittele peiliin katsomista, sillä eihän silmät kiinni mitään näe.

maanantai 27. kesäkuuta 2011

Varauksetonta hehkutusta VI: George Carlin

Viime syksystä saakka olen tutustunut anglo-amerikkalaisten stand-up -koomikoiden tuotantoihin. Parhaaksi heistä on osoittautunut George Carlin. Pitkän ja koherentin uran tehnyt, tasaisen tappohauskaa kyseenalaistusta suoltanut äijä oli kartalla loppuun saakka: hänen joutsenvittuilunsa "It's Bad For Ya" keväältä 2008 on kerrassaan sydäntälämmittävää katsottavaa. Ja liikuttavaa: seitsenkymppisen idealistin näkeminen toi ainakin minulle toivon tipan silmäkulmaan. Mies seurasi aikaansa ja maailman hulluusvirtauksia terävänä loppuun asti, eikä nihilismistään huolimatta taantunut katkeraksi vanhaksi pieruksi saakka, kuten kirjallinen vastineensa Kurt Vonnegut loppuaikoinaan. Carlin oli viisas, alati ajatuksia herättävä vakava koomikko, stand-upin Obi-Wan Kenobi. No hei, katsokaa nyt:

George Denis Patrick Carlin (1937-2008)
En tiedä, pitäisikö olla pahoillansa, mutta sain kimmokkeen Carlinin blogitse hehkuttamiselle vasta tänään, kun luin Helsinki Pride -uutisointeja. Suhtautumiseni tuohon sinänsä hyvään pyrkivään tapahtumaan on aina ollut harmillisella tavalla Comme Ci, Comme Ça, mitä on hankalaa pukea sanoiksi. George Carlin onnistuu kuitenkin olemaan tässä jossain määrin verbaaliräätälini, vaikka keskittyykin kansallisuuksilla ja rotuihin kuulumisilla ylpeilyyn:

"I saw a slogan on a guys car that said 'Proud to be an American' and I thought 'What the fuck does that mean?' I'm fully Irish, and when I was a kid I would go to the St Patrick's Day parade and they sold a button that said 'Proud to be Irish', but I knew that on Columbus day they sold the same button only it said 'Proud to be Italian', then came Black Pride, and Puerto Rican Pride. And I could never understand national or ethnic pride, because to me Pride should be reserved for something you achieve on your own.

Being Irish isn't a skill, it's a fucking genetic accident.
You wouldn't be proud to be 5'11". You wouldn't be proud to have a pre-disposition for colon cancer."


Käykö ylpeys lankeemuksen edellä? Onko homous saavutus? Onko joku sateenkaari yhtään sen kummempi kuin Hitlerin aikoinaan käyttämä kolmio? No, joka tapauksessa "In Kenneth Liukkonen, Jani Toivola and Pekka Haavisto I trust".

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Varauksetonta hehkutusta V: Sivistyksen turha painolasti

Entinen YLE Radio 1:en pääjehutar ja pomonpomoni Minna Lindgren on lukenut sanasta sanaan Kariston kustannusjohtaja Väinö Hämeen-Anttilan yksin kokoaman kaksiosaisen "Uuden tietosanakirjan". Sen osat julkaistiin 1928 ja 1932. Jo ensimmäinen osa (A-Hiawatha) haukuttiin tuoreeltaan, mutta Hämeen-Anttila päkersi silti toisenkin osan (Hibbing-Öölanti) valmiiksi, tuloksena ainutlaatuinen häpeäpilkku suomalaisen kustannustoiminnan historiassa.

Mutta ennen kaikkea erittäin herkullinen häpeäpilkku, varsinainen aarreaitta vanhentuneiden verbaaliperversioiden ja korkeatasoisen huonouden ystäville. Ja kun materiaali päästetään satiirin sekä woodyallenismin taitavan Lindgrenin filtteröitäväksi, on tulos hulvaton, paikoin hysteerisen hauska. Jostain syystä (oma arvioni: henkilökohtainen kauna) kirjailija Matti Mäkelä lyttäsi Hesarin arviossaan tämän kirjan täysin. Ilmeisesti Lindgrenin olisi pitänyt jäävätä itsensä totaalisesti, olla täysin hipihiljaa lapsuusmuistoistaan ja sukunsa anomaliteeteista. Suosittelen jättämään Mäkelän tekstin huomiotta, sillä hän on väärässä. Näin on juuri hyvä: jälleen kerran todistuu myös se, ettei parhaita henkilöhahmoja keksitä, vaan ne ammennetaan nimenomaan todellisuudesta, oli sitten kyse unohtuneista historian "suuruuksista" tai Lindgrenin omista vastaantulijoista. Järjellinen ja looginen olento olisi ilman muuta esim. sitä mieltä, että Lindgrenin anekdooteissa siellä täällä esiinpulpahteleva "Puujalka-Mummo" on vahvasti fiktiivinen. MutEi: faktiivinen on!

Tietosanakirjalle, josta löytyvät mm. seuraavat hakukohdat, ei kertakaikkiaan voi olla länpiämättä:
avocado Asianajaja.
cancan Rivoliikkeinen algerialainen katrillitanssi.
chapeau à claque Hattu, jonka leveät röydät on sivulta taivutettu ylös litistettyä kupua vasten sakaraksi hatun otsa- ja niskapuolelle.
Crébillon, Claude Kirjailija, jonka teoksia Väinö Hämeen-Anttila luonnehtii: "Kulttuurihistoriallisesti merkityksellisiä pornografisia romaaneja."
delirium Hourio.
écharpe "Shärppi", olkapäältä uumille sidottu vyöhikkö; kannike, hankkilus.
ejakulatio Ruiskautus.

Kyllä, tunnustan: olen vasta f-kirjaimen kohdalla. Uskallan silti tapojeni vastaisesti hehkuttaa varauksetta jo nyt. Ja ei kun asappina ajankohtana divareihin penkomaan, josko vaikka Hämeen-Anttilan tietosanakirja löytyisi. Helppoa löytäminen ei Lindgrenin mukaan ole. Mutta pitäähän elämässä mielekästä arkeologiaa olla. 

Kirjan idea on lähtöisin amerikkalaisen toimittajan A.J.Jacobsin kirjasta The Know It All. Siinä Jacobs kahlaa läpi Encyclopaedia Britannican 44 miljoonaa hakusanaa.

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Varauksetonta hehkutusta IV: Ryppyjä

Espanjalaisen Paco Rocan viime vuonna suomennettu kertomus on upeaa sarjakuvakerronnan ja selkeän, eurooppalaisen viivan riemujuhlaa. Tarinan keskiössä on vanhainkotiin siirretty Emilio, jonka päässä jäytää Alzheimer. Vanhusvaraston sensoris-deprivatiivista arkea kuvataan järisyttävästi, kaiken taustalla on pohjaton suru ja tarkoituksettomuus. Onneksi Roca ymmärtää maustaa tarinansa uskottavilla huumorin-, hyvyyden- ja oikeanpilkahduksilla. Hoitokodin asukit tulevat lukijan iholle mitä tehokkaimmin, pakottaen ajattelemaan sitä, mikä tässä elämässä onkaan tärkeää. Liikuttava, syvältäkouraisevin hetkin etenevä tarina ei halua ulottua kuolemaan saakka ainakaan odotetulla tavalla, mikä on oikein hyvä ratkaisu.

Tyhjä aukeama on ollut näin vaikuttava viimeksi Raymond Briggsin mestariteoksessa "Minne tuuli kuljettaa" (1982). Mielestäni "Ryppyjä" ansaitsee kuulua kymmenen parhaan 2000-luvulla suomennetun sarjakuvan joukkoon, ellei viiden.

Mars hyvinvarustettuun kirjastoon tai kirjakauppaan siitä.

perjantai 4. helmikuuta 2011

Varauksetonta hehkutusta III: Bill Hicks

William Melvin "Bill" Hicks (1961-1994) oli yhdysvaltalainen, 32-vuotiaana haimasyöpään kuollut stand-up -koomikko, jonka viimeiseen keikkaan nimeltä "Revelations" minulla oli kunnia tutustua eilen dvd:itse. 

Meitä on moneen junaan, mutta voi jumantsuigula, Hicks näytti olleen ihan oma resiinansa. Mies on karisemattoman idealismin extremiteetin ihailtava exemppeli, joka huutaa lavalla ääneen realiteetteja, joita me pseudoindividualistit emme uskaltaisi edes kuiskata. Pikkuaiheet Hicks jättää suosiolla seinfeldeille ja vetää settinsä tiukalla ota tai jätä -mentaliteetilla. Valtavirran näkökulmasta vähintäänkin vinot näkemykset mm. huumeista, aseista, uskonnosta ja ylikansoituksesta ovat suoraa jatkumoa Lenny Brucelle, tosin sillä erotuksella, että 80- ja 90-lukujen taitteissa aika oli jo sallivampi kuin Brucen kultakautena, 60-luvun alussa. David Lettermanin tv-ohjelmaankin Hicks pääsi yksitoista kertaa. Kahdestoista kerta päätyi leikkaamon lattialle, mitä Letterman myöhemmin katui syvästi. Persianlahden "sodasta" Hicks ehti veistellä upeaa, tinkimätöntä show'ta: on jumalattoman suuri sääli, ettei hän ehtinyt ottaa kantaa vuoden 2001 jälkeiseen maailmaan...

Hicks vääntää surutta naamaansa imitoidessaan typeryksiä, liikkuu estoitta ympäri lavaa, toistaa mauttomimmat Goatboy-maneerinsa tietoisesti tarpeettoman monta kertaa. Tiedostava katsoja nauraa, mutta hänellä on silti kumman levoton olo. Eihän ahdistavuus voi olla näin hauskaa? Ovatko nauruni sittenkin pelkkiä defenssinauruja, joilla korvaan haluni itkeä tai huutaa Hicksille takaisin, että helvetti, sinä olet täysin oikeassa! 

Bill Hicks on jälleen yksi optimismiin kannustava todiste siitä, että kyllä siellä läntisessä suurvallassa -ja vieläpä sen eteläisemmissä osissa!- joku sentään ajatteleekin, ja päästetään ääneen. Ja vieläpä millaiseen ääneen! Hicksin demotessa mikrofonillaan fellaatiota Saatanan kanssa, ei voi muuta kuin päätään puistellen myöntää, että kyllä: tämä mies oli melkolailla jäljillä siitä, mistä tässä kaikessa on kyse. Hicksin tarina on surullinen, mutta täkäläisittäin lähes yhtä surullista on se, ettei tämäntyyppistä stand-up -suoraanpuhujaa pysty kuvittelemaankaan Suomen kaltaiseen piiritpienetpyörivät-maahan vielä moneen kymmeneen vuoteen, jos koskaan. 

"I smoke. If this bothers anyone, I suggest you look around at
the world in which we live and shut your fuckin' mouth."

maanantai 3. tammikuuta 2011

Varauksetonta hehkutusta II: Cowboy Henk

Sallinette minun tuoda tässä välissä esiin sarjakuvan kadotettu helmi, joka on viimein saatu tähän maailmankolkkaan. Belgialaisen parivaljakon Kamagurka-Herr Seele mestarillinen Cowboy Henk on viime vuoden paras käännösalbumi, kustantajana Huuda Huuda. Pienkustantamoilta ne helmet löytyvät, m.o.t., kun suuret näyttävät vain keskittyvän julkaisemaan kaikenmaailman islantilaista tikku-ukkoschaibaa kovissa kansissa ja näin loukkaamaan sarjakuvan ystäviä.

www.huudahuuda.com


Vuonna 2011 sana "absurdi" on vedetty lokaan jo kauan sitten. Kaikenmaailman analfabeetit yliviljelevät adjektiivia ymmärtämättöminä niin, ettei se ole pitkään aikaan enää tarkoittanut oikeastaan mitään. Kun BB-Henna fornikoi yön pimeinä tunteina BB-Nikon kaa klownimaski pääsä, hän hihittelee seuraavana aamuna että voivittu kunmä olin apsurdi.

Cowboy Henkin kohdalla sana ansaitsee kuitenkin tulla lausutuksi ja sen kunnia palautetuksi. Tämä selkeän viivan (anti)sankari syntyy, kun Elvis ja Tintti panevat. Albumin (anti)tarinat ovat täynnä häkellyttäviä, terrygilliammistisia oivalteita. Välillä toki on tyhjäkäyntiä, mutta parhaat jutut ovat ihan tappokamaa ja taidetta.

Esimerkki terveHenkisimmästä päästä

lauantai 1. tammikuuta 2011

Varauksetonta hehkutusta I: Harry Egipt

Taaksejäänyt vuosi 2010 huipentui ultimaattiseen extreme-dvd-kokemukseen. Tuli katseltua virolaisen Harry Egiptin vanhoja tv-mainoksia putkeen. En varmaan koskaan aiemmin ole vahdannut minkään dvd:n sisältöä kahta kertaa peräkkäin. Ensin ilman tekstejä, sitten vasta (enkku)tekstityksin. Vatsanaurujen määrä oli järjellä käsittämätön. Huutonauraa ei voinut, koska kerrostalossa sentään oltiin.

Tämä on ehkä paras DVD, joka minulla on.
Näitä Egiptin neuvostoaikaisia, lännen dekadenssia ja hedonismia tavoittelevia kulttipätkiä löytyy YouTubesta jonkin verran, esimerkiksi ikimuistoinen "Kanahakkliha" -mainos. Sen nähtyään ihminen ei ole enää sama kuin puoli minuuttia sitten.

Hankkikaa ihmeessä tämä tv-reklaamifilmikokoelma, jos hyvähuono on teille mieleistä! Sisältää myös mm. Jambalaya-appelsiinit, kokeellisen panimon, diaprojektoreita esittelevän Stanley Kubrickin, Kakkaopuddingin sekä pesujauhemainoksen funk-ääniraidalla!

Oman DVD:ni sain Levykauppa X:stä orgastiseen hintaan 9,95€. Vinkvink!

Minoon niin onnellinen nyt. Yxi Jannen paras tavara. "Viro on semmoinen maa jossa kouluissa ommellaan koko ajan ja välillä ne syö ihan hirveesti omenia." (Janne, 35 v.)