Näytetään tekstit, joissa on tunniste suomalainen sarjakuva. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste suomalainen sarjakuva. Näytä kaikki tekstit

perjantai 4. toukokuuta 2012

Sarjakuva-Finlandia 2012

M.A.Jeskanen: Perkele
Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet -sarjakuvaromaanille on tänään täysin odotetusti myönnetty Sarjakuva-Finlandia -palkinto. Palkinnasta päätti tänä vuonna näyttelijä Armi Toivanen.

Kilvoittelut, arvottaminen ja palkintojen jakaminen herättävät aina keskustelua. Vuosi sitten underground-stara (=oksymoroni?) M.A.Numminen teki rohkean, mutta mainion teon jätettyään ensimmäisen palkinnon kokonaan jakamatta ja myöntämällä kaksi kakkossijaa. Hopea voitettiin kerrankin, ja tuplasti. Tästä virisi täysin aiheellista debaattia suomalaisen sarjakuvan nykytasosta. Että okei, kyllähän meillä on Viiviä & Wagneria ja Fingerporia, mutta miten on hiemankin pidemmän sarjakuvakerronnan laita?

No, tämän vuoden kilvoittelu sitten osoitti, että erinomaisen hyvin on laita! Mitenkään muita ehdokkaita aliarvioimatta väittäisin, että sarjakuva-Finlandia -mittelö oli tänä vuonna kahden hienon sarjakuva-eepoksen hallitsema. Mikäli M.A.Jeskasen keskiaikaisia, turskeantraagisia tarinoita sisältävä Perkele olisi ollut sarjakuva-Finlandia -ehdokkaana viime vuonna, olisi etunimikirjainkaima voinut hyvinkin lämmetä kultamitalin myöntämiseen saakka. Nyt kävi sitten niin, että Tietäväisen jo klassikkona käsiteltävä teos oli pikkuisen erinomaisempi, minkä vuoksi koen velvollisuudekseni tuoda Jeskasen työt esiin tässä kontekstissa: ne eivät saa jäädä lapsipuolen asemaan eivätkä päätyä unohdetuksi outlet-alekori -kamaksi. Ja nimenomaan "työt", sillä Perkeleelle on ehtinyt jo ilmestyä sen maailmaan limittyvä "jatko-osa" nimeltä Santala. Se on vähintään yhtä hyvä kuin edeltäjänsä.

Haluan vielä tuoda esiin erään pisteliään pointin. Sekä Näkymättömät kädet että Perkele ovat WSOY:n kustantamia sarjakuvateoksia. Tämän vuoden Sarjakuva-Finlandia meni ilman muuta myös WSOY:lle, tuolle Isolle, Pahalle Kustantajalle. Itse asiassa voidaan ajatella sen saaneen puolitoista sarjakuva-Finlandiaa. Mielestäni tämä on erinomainen näpäytys pienkustannussuossa rämpiviä pilvenpolttajataidesarjakuvapiirejä kohtaan: mikäli haluaa levikkiä, myyntiä ja suosiota, kannattaa kertoa edes jonkinlainen tarina tai siksi mieltyvä kokonaisuus. Tai kokonaisuudeksi mieltyvä sarjakuva. Sarjakuvaksi mieltyviä kuvia. Jne jne jne. Viivin & Wagnerin ja Fingerporinkin kohdalla on kyse siitä, että meille kerrotaan noin kolmessa ruudussa pieni humoreski tarina.

Ja jos arvovaltaisia palkintoja halajaa, niin näyttäisi siltä, että kannattaa kertoa tarinansa viihteen puolelle sortumatta.

Mukisematta myönnän tässä välissä tämän suuren taide-akilleenkantapääni. Miten voi olla, että Kiasmassa kiertelen ihan lapsellisesta innosta hulluna, mutta taidesarjakuva herättää sisälläni pienen maissipaska-tonyhalmeen? Aikoinaan ymmärsin Suuri Kurpitsa -lehtivainaan sarjakuvista vain pienen murto-osan. Sarjakuvaoriginaalien näyttelyt eivät kiinnosta lainkaan, vieläpä pelkään, että ne tekevät sarjakuvan maineelle jopa hallaa. No, onneksi en lie ihan toivoton tapaus, sillä pidin Olivier Schrauwenin Mies joka antoi partansa kasvaa -albumista oikein kovasti.

Onnittelut Ville Tietäväiselle. Ja se suuri kirjoja lukeva yleisö pitäköön mielessä myös sen, että Näkymättömiä käsiä yritettiin saada mukaan myös "oikeaan" Finlandia-mittelöön. Siinä ei onnistuttu tällä kertaa, mutta kun tämä kansakunta kerran on jo iäisyyden marissut sitä, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, niin miksei se suostu ymmärtämään myös, että myös hyvä sarjakuvaromaani voi kertoa enemmän kuin tuhat "tavallista", kaunokirjallista romaania?
 

Jatko-opiskeltavaa:
Art Spiegelman: MAUS
Will Eisner: Spirit

Raymond Briggs: Minne tuuli kuljettaa
Keiji Nakazawa: Hiroshiman poika
Moore-Gibbons: Watchmen
Joe Sacco: Palestiina (Palestine)

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Varauksetonta hehkutusta VIII: Näkymättömät kädet

Ville Tietäväinen on aiemmin jo vakuuttanut hienolla sarjakuvateoksellaan Linnut ja meret, mutta mammuttiprojekti Näkymättömät kädet nostaa hänet sarjakuvaajien puolijumala-kategoriaan. Teos olisi haluttu jopa kisaamaan "oikeasta" Finlandia-palkinnosta, mutta tätä säännöt eivät sitten loppujen lopuksi sallineet, mitä ei sarjakuvapiireissä välttämättä pidetty huonona asiana. Sarjakuva kun olkoon oma taiteen lajinsa: miksi sen pitäisi kilpailla tekstin kanssa?

Joka tapauksessa seuraavan Sarjakuva-Finlandian voittajan on oltava tässä. Vuosien uurastuksen ja tutkimustyön tuloksena on syntynyt tähän saakka paras suomalainen sarjakuvaromaani. Se on realistisen alakuloinen, toivoton kuvaus marokkolaisesta Rashidista, joka haluaa Eurooppaan saadakseen edes jonkinlaisen leivän perheelleen. Mutta kun ei kiltti ja hyväntahtoinen ihminen vaan pärjää. Vastoinkäymiset seuraavat varjon lailla paperitonta ja täten siis olemassaolematonta miesraasua, joka karaistetaan espanjalaisella, laitonta työvoimaa järjestelmällisesti hyväksikäyttävällä vihannesviljelmällä epäreiluuden kiveenkirjoitettuihin lainalaisuuksiin. Jonkinlaisia valopilkkujakin Rashid matkallaan kohtaa, mutta niidenkin pohjavireenä on viha: kun jotkut pitävät yhtä, tuppaa se tarkoittamaan sitä, että vastaavasti vihataan joitain muita. Toisen eldorado on toisen inferno, eivätkä EU-tähdet tosiaankaan ole kaikille onnelliset.

Tummissa, likaisissa sävyissä kylpevä, monista tositapahtumista koostettu ihmiskohtalo ei missään tapauksessa sovellu kylmiltään weltangstiin tai masennukseen taipuvaisille. Armottomien aukeamien ketju ravistelee lukijaansa raisummin ja ennen kaikkea koherentimmin kuin väkisinkin mieleen tuleva kirjallinen rinnakkaisteos, Jari Tervon Layla. Vaikkei nyt tarkoitus siis olekaan kilpailla tekstin kanssa.

Tästä lähtien espanjalaiset tomaatit eivät enää maistu samalta. Jos ne nyt ennenkään ovat miltään maistuneet. Mutta kertokaa: miten ihmeessä saisimme ne puupäät, joiden pitäisi oppiaksensa lukea tämä teos, lukemaan tämä teos?

Tietäväinen lunastaa mestariteoksellaan paikkansa kansainvälisellä Moore - Satrapi - Spiegelman -akselilla, eikä asiasta edes keskustella. Tämä on upea vuosi suomalaiselle sarjakuvalle.

tiistai 25. lokakuuta 2011

Sarjakuva-analfabetismin jatkokurssi

Tänäisessä Somero-lehdessä oli niin pysäyttävä sarjakuvastrippi, että se oli pakko skannata ja panna lainausoikeuden varjolla linjoille kaikkien ihailtavaksi. Tekijä lienee paikallinen sarjakuvataiteilija, joka ei ole ainakaan minulle tullut vastaan esim. sarjakuvamessuilla tai suomalaisen sarjakuvan antologioissa. Ymmärrän kuitenkin hyvin, miksi Somero-lehti on uudelleenjulkaissut tämänkin, 24 vuotta vanhan sarjakuvan: sen verran ajattomia, elämää suurempia asioita tiivistyy näihin kolmeen ruutuun.
Kyse on periaatteessa suoraviivaisesta perustarinasta, jossa nähdään tuttu tsehoviaanis-aristoteliaaninen triptyykki: esittely, kehittely ja kliimaksi. Kerronta on kuitenkin täynnä jännitteitä: ensimmäisen ruudun viitteellinen tausta ohjaa lukijan katsetta kuin hyttiä köysiradalla, pakottaen hänet fokusoitumaan toiminnan painopisteisiin, eli tässä tapauksessa henkilöihin. Tätä vielä korostetaan toisessa ruudussa, jossa taustat jätetään kokonaan pois, mikä luo entisestään suspensea. Omintakeisin ratkaisu on ennen viimeistä ruutua: mikäli lukija kokee kuvatun kohtauksen liian voimakkaaksi ja haluaa vetää henkeä ennen loppuhuipennusta, hänelle annetaan mahdollisuus rauhoittua lukemalla tekijän nimi. Kaikkea tätä tukee taloudellinen viivan käyttö: kiinnittäkää huomiota esimerkiksi siihen, miten taitavasti muutamalla kynänvedolla auton takaluukku / auton etupelti / teltta on toteutettu, ja viivoitintakin on tarvittu vain vähän!

Kliimaksi on upeimpia näkemiäni, sen verran paljon sarjakuvalingvistisiä lisämerkityksiä tuo "pelkkä" BUM sisältää. Lukijan ensireaktio on todennäköisesti se, että sattuu räjähdys, mihin voi halutessaan lisätä feministissävyiset konnotaatiot miesten omnipotentiaalisista fantasioista. Mutta ruudun oletetun räjähdyksen muodosta saatamme hyvinkin livetä pohtimaan, viitataanko tässä sittenkin Union Jackiin, peräti Konfederaatioon, aikaansa eläneisiin anglo-amerikkalaisuuksiin? Erään teorian mukaan kyseessä olisi puhekupla, jossa nainen haukkuu miestä pummiksi: ehkä hän ajautuu pyytämään rahallista korvausta auttamisestaan? Tämä vaatisi tietysti sen, että alkuperäiset stripit olisi tehty englanniksi tulevaa kansainvälistä levitystä ajatellen, ja alkuperäinen sana olisi jätetty manga-tyylisesti korvaamatta esim. sanalla "PUMMI" tai "PEPPU", koska lopputuloksesta olisi tullut suttuinen. Yritin iltapäivällä kysyä Somero-lehden toimitukselta siitä, onko kolmannessa ruudussa lukenut alun perin "ASS", mutta toimituksessa pidättäydyttiin kommentoimasta asiaa.

Alkuperäisstrippien englanninkielisyys on täysin realistinen vaihtoehto, kun ajatellaan jo sarjan nimeä, joka ei ole "Max & Kumpp". Mutta selkeimmän viitteen antaa kolmosruudun oikean alakulman selventävä teksti "THE END". Ennen vanhaan sanomalehtisarjakuvan alkuaikoina ko. tekstiä käytettiin ilmoittamaan sarjakuvan päättyminen niille lukijoille, jotka olisivat muutoin lukeneet loputkin sanomalehdestä sarjakuvana. He ovat juuri niitä ihmisiä, joiden mielestä vanhat sarjakuvat olivat liian pitkiä ja tekstipainotteisia. Vuonna 1987 osattiin kuitenkin jo katseella paikantaa sarjakuvan loppukohta, joten on hyvin todennäköistä, että sanapari "THE END" viittaakin ydintuhoon. Kylmä sota oli vielä käynnissä, ja kun tarkemmin tulkitsee, kolmosruudun katastrofia saattavat ennakoida ensimmäisessä ruudussa näkyvät kaksi sienipilveä sekä niiden aiheuttama paineaalto, joka keskiruudussa mestarillisesti kuvataan valkoisena tyhjyytenä.

On myös mahdollista, että kolmosruudussa aurinko laajenee punaiseksi jättiläiseksi, sillä sana "The" viittaisi juuri tämän lopun olevan Se Iso Loppu, "The Loppu", Big Bangin vastakohta. Tämän teorian mukaan em. strippi sijoittuu viiden miljardin vuoden päähän tulevaisuuteen, ja ehkä hyvinkin myös madmax:maiseen, post-apokalyptiseen maailmaan, jossa tapellaan bensiinistä. Tämäkin auto voi olla jäänyt tien varteen löpön loputtua.

On henkeäsalpaavaa, miten moneen suuntaan Juha Koistinen (nimimerkki?) nyökkää. Graafinen jälki tekee upeasti kunniaa paitsi Kippari Kallen tekijäakselille Segar-Sagendorf, myös egyptiläiselle graafiselle ajattelulle, jossa ihmiset kuvataan orjallisesti sivusta päin. Nykynäkökulmasta ehkä jäykkää, mutta ainakin yhtenäistä! Mikäli ajatellaan tämän sarjan tapahtumapaikaksi Someroa, tämä näennäisjäykkä (ja vauhtiviivaton!) esillepano alleviivaa taiten ko. kaupungin puoliagraarista meininkiä, jossa ei turhia smalltalkkia, mimiikkaa sun muuta helsinginhömpötystä harrastella. Someroon ja somerolaisuuteen viittaisi myös ainoa repliikki "Antaahan kun minä". Somerolta kotoisin oleva isäni ei ole kuunaan käyttänyt moista lauseasettelua, mutta voisiko kyse olla jonkin paikallisen kyläyhteisön erillismurteesta? Kuplan muodosta voisi toki myös päätellä, että ensimmäinen sana on alun perin ollut jokin toinen, pitempi, erimurteinen, ja toimitus on katsonut parhaaksi turvautua sensuuriin. Mies on originaaliversiossa ehkä teititellyt naista: "AntaKAahan kun minä"?

En ole tietoinen, onko Max & Co syndikaattilevityksessä, vai onko Somero ostanut aikoinaan sarjaan täydet julkaisuoikeudet. Salaisuudeksi jäänee myös se, viittaako tuo "Co" companyyn eli seuraan, vai onko tuo nainen nimeltään Co? Oletan kuitenkin, että tuo mieshenkilö on Max. Löytyisikö esim. jostain päin nettiä täydellinen henkilögalleria? Yritän kuitenkin saada lähiaikoina selville ainakin sen, onko sarja jatkuvajuoninen, ja jos, mihin kohtaan tarinan kaanonia tämä käsillä oleva strippi sijoittuu. Loppuun, olettaisin, muttei sitä koskaan tiedä.

En ole koskaan ennen nähnyt "Max & Co":n kaltaista sarjakuvaa, joka toimisi näin monella tasolla!

PS: Strippi oli näemmä vielä uusittu perjantaisessa Somero-lehdessä 28.10.2011, mutta eihän tuo nyt mikään ihme.