Yllättävässä määrin ihan valveutuneet järkevikötkin nykyisin räpläävät ehtimiseen luuria, kun ollaan kokoonnuttu hiukankin isommin yhteen oikeasti olemassa olevien ihmisten kesken. Joka ristuksen pimahduksen jälkeen käsi viuhahtaa kännylle Lucky Lukeakin nopeammin, ja koko universumi jää taka-alalle, kun 4,7 tuuman Retina HD 3D:stä tulee prioriteetti 1.
Kuulumisia ei yksinkertaisesti voi kertoa näyttämättä omasta dildosta vartinmittainen diashow. Siinä sitä sitten tihrustellaan yhdessä poskikosketusta kaihtaen, kun kaveri lääppii ja kallistelee skriiniä. Yleensä kuvakavalkadista nähdään noin 20%, kun kattovalo tai aurinko osuu juuri pahasti. Joskus pysähdytään kuuntelemaan riisinjyvän kokoisen kajarin kautta modeemin ja Commodore 64 -kasettipelin kuuloista kihinää, jonka tunnistaa musiikiksi vaivoin.
Illanvietoissa minun puhelimeni pysyy eteisessä takin taskussa, mieluiten jää kotiin. Neljäsosatuttujen työviestit tai feissarin digitaaliset juhlapäivämassatoivottelut eivät saa mennä analogisten ystävien edelle. Ei tämä ajattelu minusta luddiittia tee. Ystävien tuhannet sanat sanovat enemmän kuin kusiset kuvat muutaman sentin skriiniltä.
Yhdysvaltain entistä presidenttiä Calvin Coolidgea mukaillen: I choose not to be available. Mieluummin läsnä tusinalle kuin tavoitettavissa tuhannelle.
