"Ulkogrillistä on kesäaikaan tullut meluaidan kaltainen ympäristösaaste, jolla suomalaiset samastuvat amerikkalaisiin. Grillaaminen on vulgaari tapa pilata hyvää lihaa, usein terveydelle vaarallisella tavalla ... Jos naapuri kuitenkin kutsuu syömään grillilleen, hyväksy kutsu kohteliaasti. Tuliaiseksi kelpaa halvempikin pullo punaviiniä, koska ruuassa maistuu joka tapauksessa savu ja noki."
Ette muuten välttämättä heti arvaa, kenen tekstiä. On nimittäin paremmin elokuvaohjaajana tunnetun Lauri Törhösen. Vuodatus on hänen kirjastaan "Potut pottuina" (Otava, 2007), joka sisältää muitakin herkullisen poleemisia, yllämainitun kaltaisia kyseenalaistuksia. Tuo "eronneen miehen keittiöniksikirja" on varmasti tarjonnut hauskan yllätyksen itseni lisäksi monelle muullekin, joka on alkanut lukea teosta luullen sitä katkeraksi elämäkerraksi. Että nyt se Törhönen antaa tulla ja haukkuu kaikki! Mutt'ei!
Minä en voi mitään sille, että ym. sitaatissa on kiehtovuutta, järjen ja totuuden siementä. Mutta tällaisen vihjaaminen etenkin näin kesän kynnyksellä tekee minusta armotta väärässäolijan. Hei: nyt alkaa kesä, jolloin meidän pitää mukisemati nonstop korventaa pierukaasuun pakattuja jänteisiä, arominvahventeissa lilluvia lötjäkkeitä, tai vaihtoehtoisesti muoviin puserrettuja kamarapötköjä, joita saa €urolla neljä, vaikka aortta kuinka huutaisi yön pimeinä tunteina requiemia!
Ei enää hymistelyä. Se on sanottava nyt ääneen, 38-vuotiaana, vuonna 2013: koen grillauksen yliarvostettuna instituutiona, josta keessä ei voi alkaa. Mikä karsinogeenien, mutageenien
ja teratogeenien järsinnässä on niin peräti lumoavaa?Saatte toki vastaisuudessakin kutsua meikäläisen grillipippaloihin, en tietenkään mielenosoituksellisesti jätä tulematta, saatikka suutu. Mutta jokin tuossa grillaamisen palvonnassa nyt tökkii, vaikka prosessoitava ruokakin olisi laadukasta. En suostu myöntämään, että diagnoosini on laiskuus, normaalia enempien ennakkovalmistelujen ja jälkisiivonnan kammo: käytän grillaukseen käytetyn karman ja energian nääs mielelläni ja vaivatta sisätiloissa, keittiön puolella.
Ehkä ongelman muodostaa ulko-olosuhteissa syöminen, siihen liittyvät traumat. En viittaa ötököihin sun muihin häiriötekijöihin, vaan jonkinlaiseen evolutioon ja hyvinvointistumiseemme liittyvään priorisointiin, josta saatte puolestani surutta käyttää termiä kermaperseily. Siihen, ettei meidän ole enää mikään pakko syödä metsissä, pihoilla, keskellä peltoa tai muissakaan vihamielisissä ympäristöissä (<-- esim. karhu, naapurit, paska). 1995 armeijassa minun ja kohtalotovereitteni oli pakko syödä metsässä, minkä seurauksena en perkele varmana enää koskaan syö metsässä. Intin lopussa luutnanttimme teki Lohtajan rantakivillä loimulohta, ja syötiin oikein nuotion äärellä pimenevässä illassa. Vautsi-fuckin'-vau! Sen oli tarkoitus olla hemmetin hienoa ja lappia, mutta olis'kos nuokin manööverit voitu hoitaa keittiössä, siistimmin? Mikä on se perverssi ajattelutapa, joka mystifioi nuotion loimun lepatteessa rasvaisenpunervat naamat ikimuistoiseksi ruokakokemukseksi? Joku luonnonuskontoko, sen ehtoollisenvastine? Mieluummin menen sinne ravintolaan ja tutkailen sivusilmällä tarjoilijoitten pyllyjä manchego-juustun ja villipäärynähillon ääreltä!
Ja tietenkin tulen sitten ihan täydestä sydämestä grillaamaan kanssanne, kun sähköverkko kaatuu. Mutten mitenkään häntä koipien välissä. Sitä ennen tyydyn nyökkäilemään ymmärtäväisesti naiivi, pingoitettu kestohymy naamalla hehkuttaessanne, mitä kaikkea hyvää tänään poltetaan karrelle muttei kuitenkaan voida tuonne huvimajaan mennä kun siellä on vielä lattia revitty auki.
Joissain asioissa sitä tuntee olevansa todella toisinajattelija. Mutta voinko olla ainoa? Eikö edes Facebookista löytyisi jonkinlaista grillausskeptikoiden vertaistukiryhmää?
Vaan hei: sopisiko, että olette minua kohtaan kilttejä, tai ainakin ymmärtäväisiä. Itsekin olin. Enhän minä käyttänyt tässä edes syöpä- ja timojutilakortteja.
