perjantai 6. tammikuuta 2012

Varauksetonta hehkutusta IX: Wilson

Vuonna 2011 julkaistiin maassamme huomiotaherättävän paljon erinomaisia sarjakuvasuomennoksia. Ghost World -sarjakuvaromaanilla ja miksei myös sen erinomaisella elokuvafilmatisoinnilla kannuksensa hankkineen Daniel Clowesin Wilson on osoitus siitä, ettei hienoin, nihilistis-realistisin, etten sanoisi toddsolondzmaisin siveltimenvedoin tarinoiva chigagolainen ole pelkkä yhden hitin ihme. Wilson on myös Clowesin ensimmäinen suoraan sarjakuvakirjaksi tehty romaani: tätä edelliset tarinansa hän on julkaissut pätkittäin eri lehdissä.
Ironiaa.

No, "tarina" - mitä me sillä tarkoitamme? Wilson seuraa nimihenkilönsä niin kutsuttua elämää ja vanhenemista pitkältä ajalta ainutlaatuisella, kunnianhimoisella rytmillä, sivu kerrallaan. Tyyli tuo mieleen wanhat kunnon Yellow Kidin ja Little Nemon sanomalehtisarjakuvien kulta-ajalta, jolloin sarjakuvalle uskallettiin pyhittää kokonainen (väri)sivu. Wilsonin lähes jokainen sivu on viimeiseen ruutuunsa huipentuva anekdootti, oma kokonaisuutensa, mistä seuraa, että lukija tuntee kahlaavansa jonkun ihmisen muistoja yksi kerrallaan, kuin (eri tyylisiksi!) sarjakuviksi eloon herääviä valokuvia. Wilson on vaikuttava, ainutkertainen trippi ihmisen, vaikkakin fiktiivisen, pään sisälle.

Wilson antaa nimen ja uskottavat kasvot elontuskalle, yksinäisyydelle ja misantropialle. Jokaisesta mahdollisesta käänteestä puskee esiin viha. Miesparka ei tietenkään ole suoranaisesti paha, ja näin panee väkisinkin lukijansa koetukselle, pohtimaan mustan huumorin ja mustan tragedian raja-alueita. "Kasvukertomuskin" tämä on vaivoin. Clowes onnistuu silti takuulla kouraisemaan syvältä itse kutakin tämänhetkisestä elämäntilanteesta riippumatta: jokainen meistä on varmasti joskus tuntenut sisimmässään wilsonmaista näivettymisen ja isolaation tunnetta. Luulisi Wilsonin surun ja melankolian uppoavan myös etenkin meihin suomalaisiin: siinä mielessä harmittaa, ettei tätä(kään) sarjakuvaa ole pystytty markkinoimaan laajemmalti.

Viimeinen sivu onnistui olemaan koskettavuudessaan jotenkin viiltävän lämmin. Jos ei muuta, Wilson ainakin opettaa ja muistuttaa meitä siitä, että vaikka valitsee yksinelon, ei silti saa/kannata vajota yksinäisyyteen. Yksineläjänä Wilson kouraisi minua erityisen syvältä, mutta uskallan silti suositella tätä antisankaria kaikille.

Toivottavasti Wilsonkin onnistuu omalta osaltaan vakuuttamaan ihmiset siitä, miten upea kerronnan muoto sarjakuva on!