Kaikenkin uhalla niputan seuraavaan vaatimattomaan arviooni kaksi erittäin erilaista kirjaa, jotka kuitenkin valaisevat iankaikkista, sukupuolten välistä maailmansotaa vastakkaisilta rintamilta. Tämä kirjapari muodostaa mitä kiintoisimman jin/jang -henkisen duon, jonka avulla pääsee kätevästi käsiksi "sivilisaatioksi" kutsutun elukkalauman heteronormatiivisiin valuvirheisiin.
Katja Ketun ja
Krista Petäjäjärven toimittaman tekstikokoelman
Pimppini on valloillaan julkaisutilaisuus oli tiettävästi karikkoinen, kiitos iltapäivälehden asiattomien "toimittajien". Mutta tapaus oli myös sangen kuvaava: itse julkaistun kirjan aihe, eli naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö, jäi lapsipuolen asemaan, kun "toimittajat" olisivat mieluummin vähätelleet Ketun mediahuoraksi.
Kirja on erittäin lukijaystävällisesti jaettu kuuteen osaan, jotka alkavat asiantuntijalausunnolla, jatkuen enemmän tai vähemmän kaunokirjallisesti yhteensä 26 kirjoittajattaren voimin. Kyse ei ole lainkaan siitä, että miehet olisivat sikoja, vaan niistä rajoista, jotka ylitettyään mies muuttuu villisiaksi.
Tekstien aarreaitta on odotetusti räiskyvän monipuolinen, eikä niitä halua ahmia montaa kerrallaan, ainakaan yhtäjaksoisesti. Jokainen teksti ansaitsee oman aikansa, keskittymisensä: ne eivät ole mitään vaginamonologeja, joita lukiessa miehellä on lupa olla myhäilevä puoliseisokki päällä. Kaikki vuodatukset eivät tietenkään voi tulla kaikkien lukijoiden iholle tällaisessa kokoelmassa: itse pidin eniten selkeistä, tiiviistä ja suoraviivaisista latingeista, joissa oli silti persoonallinen näkökulma: esimerkiksi
Johanna Sinisalon
Baby Doll -dystopia lähitulevaisuuden pornoistuneesta yhteiskunnasta on täysin ansaitusti palkittu moniaalla. Muissakin teksteissä ollaan tietoyhteiskunnan lieveilmiöistä rivien välissä huolissaan, aivan aiheesta. Toistuvin teema on "se kerjäsi sitä" -asenne, uhrin syyllistäminen, mutta henk.koht. yllätyin eniten siitä, että seksuaalivaltikan omistajaksi on kuvattu häkellyttävän usein mattimeikäläisen asemesta ulkomaalainen, jonka kulttuurissa naisten kunnioittaminen ei ole aivan (edes?) meidän tasollamme.
Erityismaininnan ja -kiitoksen ansaitsee kuitenkin ex-pornostara, nyk. kuvataiteilija ja toimittaja
Rakel Liekki, joka uskaltaa menstruaalis-tekstuaalisessa puolikolumnissaan ravistella omiaan suorasanaisimmin:
"Miksei mikään muutu? Uhria ei voi syyttää, mutta meitä naisia on aika jumalattomasti. Vallankumouksia on tehty vähäisemmilläkin joukoilla. Olen tullut siihen tulokseen, että tätä tapahtuu, koska me sallitaan se. Me ollaan hiljaa ja kiltisti. Me ei aiheuteta kohtausta. Vittu! Jos me kaikki sanottaisiin päättäväisesti, että tämä ei käy, ei tämä näin mene, niin se olisi sillä selvä." Tietenkin näitä tekstejä on surullista lukea, ja muniaan saa hävetä muiden lajitovereiden puolesta. Mutta surullisinta taitaa olla se, että kirja ei tavoita niitä miehiä, joiden pitäisi se lukea. Taitaapi olla niin, ettei heistä moni edes osaa lukea, ja Jallustakin katsovat vain kuvat.
Vaan olisiko mie(l/h)ekästä erottaa toisistaan käsitteet "mies" ja "äijä"?
Urpo Ihalaisen anekdootteja ja tosielämän irvokkaita siivuja tirsuva pienoistarinakokoelma
Pystylasti on tavallaan puolustuksen puheenvuoro, vilpitön kuvaus 1900-luvun puolenvälin Suomesta, jossa meidän metsäläisten puoliryssien testosteroninormatiivinen riiustelukulttuuri saattaa hämmentävän usein sivuta em. naiskirjoittajien hahmottamaa vallankäyttöä - nipistää sitä perseestä, etten jopa sanoisi! Ihalaisen henkilöt ovat suurimmalta osin bussikuskeja, kuorma-autojen ajajia ja taksikuskeja, jotka eivät epäröi käyttää ratin tuomaa valtaa päästäkseen harjoittamaan kertaluonteista yhdyntää mahdollisimman usein.
Rehellisesti täytyy tunnustaa, että tällaisia ronskeja, rehellisesti kerrottuja panojuttuja on ollut vilpitön ikävä suurin piirtein siitä saakka, kun
Juha Seppälä alkoi kirjoissaan häslätä aikatasoilla. Uskaltaisin väittää, että pienkustantamo Ivan Rotta & Co. on tehnyt pienoisen kulttuuriteon julkaisemalla rohkeasti tämän kartoituksen putkiaivojen aivoituksista Suomen maakunnissa.
Päätään puistellen sitä lukee Ihalaisen kirjaamat kuljetusalan ammattilaisten herkulliset sattumukset. Tietenkin sysihärski, anjoviksenkatkuinen huumori iski kympillä, mutta on huomioitava, ettei kirjailija äijistään mitään sankareita tee: kunhan kartoittaa näkemäänsä ja kuulemaansa vuosien varrelta. Älkää kuohitko viestintuojaa! Loppusuoralla äijyys jopa kyseenalaistetaan surun vivahtein Ihalaisen vakavoituessa kertomaan muutaman äijän elämäntarinat ja kohtalot, joissa suurin niistä olisi ollut rakkaus. Näkisin myös naisten voivan tarvittaessa lohduttautua sillä, ettei ihan näin turskeaa panokulttuuria maassamme enää ole: tasa-arvo on taatusti edennyt viime vuosikymmeninä, ainakin muutaman (rikoslain 20. luvun alaisen) pykälän verran. Ja ehkäpä me Y-kromosomiset vain olemme pohjimmiltamme heikkoja, kun naisia aikaisemmin tuppaamme kuolemaankin. Mitä jos se kondomijuttujen, kännihuorissakäyntien ja nortinkatkun taustalla kaikuva karhea nauru onkin vain defenssi?
Pitääkö "hedelmällisyyden" tarkoittaa vain lisääntymistä ja maan täyttämistä? Eikö termiin voisi liittää myös uteliaisuuden, toisen sukupuolen näkemyksen molemminpuolisen kunnioittamisen? Luettaisiin toistemme kirjoja, me miehet ja naiset. Ihmeteltäisiin yhdessä. Oltaisiin kavereita kaikki. Let us come in peace.
Emmi Itärannan (s.1976) esikoisteos Teemestarin kirja voitti Teos-kustantamon järjestämän tieteiskirjojen kirjoituskilpailun. Kyseessä on ehyt ja hallittu dystopia, ja itsestämme on kiinni, miten kauas tulevaisuuteen se sijoittuu. 
