perjantai 14. lokakuuta 2011

Nerouden eri sävyjä

Niputanpa samaan tekstiin kaksi vastikään lukemaani, sangen erilaista kirjaa, joiden yhdistävä tekijä on kuitenkin niin luova asioiden kauliminen, että rohkenen kutsua sitä neroudeksi.

Tämän vuoden toukokuussa kuollut Matti Pulkkinen (s. 1944) oli tinkimätön ajattelija ja kyseenalaistaja, ainakin hänen 600-sivuisen järkäleensä Romaanihenkilön kuolema (1985) perusteella. Ilmeisesti sitä pidetään Pulkkisen pääteoksena. Vuoden 2011 näkökulmasta tuo Wikipediankin luonnehdinta "postmoderni teos" on kovin raskas, leimaava, mitääntarkoittamattomaksi kulunut, luotaantyöntävä viitta. Siitä nousee liian helposti mielikuva liitelevästä, juonettomasta taidekirjasta, jonka kärryillä ei pysy kukaan, etenkään kirjansa parissa "viihtyä" haluava. Liitelyä toki onkin tarjolla, mutta myös aivan jumalaton määrä viisautta, jonka irtolauseista olisi voinut koota erillisen aforismikokoelman.

Lyhyesti synopsoiden: kyseessä on salaperäisen herra Makkosen järjestelemä kolmiosainen kokoelma puolifiktiivisen, Matti-nimisen kirjailijan jäämistöä, joka periaatteessa muodostaa romaanin, mutta josta hän ei missään tapauksessa halua puhua elämää sitovana ja tsehoviaanisilla draamasäännöillä rajoittavana romaanina. Voitaneen käyttää nimitystä "antiromaani". Mieleen puskoo väkisinkin elokuvapuolelta Charlie Kaufmanin käsikirjoittama huima tasoja tasojen päälle -vyörytys Adaptation (2002), joten tässä mielessä Pulkkinen on todella paljon kerronnallaan edellä aikaansa.

Mutta kyse on muustakin kuin epäromaani-romaanista, sillä puolifiktiivinen on myös puoliksi totta, vähintään! Kirja on nimittäin upeasti perusteltu ja rohkea poliittinen piruilu paitsi Neuvostoliiton hännystelyä eli suomettumista kohtaan, myös erinomainen sairaskertomus kehitysavusta. Ensinmainittua hän lähestyy Puolassa tapahtuneen solidaarisuus-sekasorron kautta, ja jälkimmäinen taas on kaikkea muuta kuin lonkalta heitettyä kankkulankaivo-nallewahlroosia. Pulkkinen heittää täysin asiallisesti, sitaattien, uutisten ja matka-anekdoottien avulla ilmaan kysymyksen "Kuittaantuuko länsimaiden velka Afrikalle rahalla?" Afrikkaan sijoittuville mustavalkoisille hölmöläistarinoille ei voi kuin nauraa surun tippa silmäkulmassa. Afrikka-keskiosaa on varmasti jo ilmestymisajankohtanaan pidetty kirjan vavahduttavimpana antina, mutta 2010-luvun meininki antaa sille vielä lisäarvoa. Kun Pulkkinen jakaa ihmiset "realisteihin" ja "idealisteihin", pyrkien siis kuitenkin säilyttämään objektiivisuuden, ovat kytkökset nykypäivän retoriikkoihin niin yksi yhteen, että oikein kylmät väreet tunkevat selkäytimeen. Vaikka olemme 26 vuodessa muuttuneet -Berliinin muuri murtunut, Internetti tullut ja silleen-, olemmeko kuitenkaan edistyneet?

Kirja möyhii toden ja epätoden sekä sanan ja lihan rajapintoja loppusuorallaan sen verran filosofisessa horkassa, että täysin mukana kirjailijan aivoituksissa pysynevät vain harvat. Mutta viime metreillä luulisi useimmilla olevan jäljellä ainakin kunnioitus sitä kohtaan, miten Pulkkinen toteaa maailman mielettömyyden ympäri maailmaa seilailevalla, itsensä likoon laittavalla kaheliuden mosaiikillaan.

Pulkkis-innostukseni starttasi hänen kuolemansa aikoihin, kun luin erinomaisessa Elitisti.net -elokuvafoorumissa luonnehdinnan: "[Matti Pulkkisen tuotannon] jälkeen suomalaisessa kirjallisuudessa ei ole tapahtunut mitään kiinnostavaa." Kärjistys oli niin kiehtova, että oli pakko ottaa selvää, mikä tämä "postmodernisti" oli miehiään. Eikä harmita yhtään: mies liikkuu yleismaailmallisella, ajattomalla ecce homo -tasolla niin toimivan villin fragmentarismin keinoin, että kyllä Romaanihenkilön kuolemaa voi mielestäni pitää suomalaisen kirjallisuushistorian merkkitapauksena.

Kirjastossa huomasin, että hänen viimeiseksi jäänyt kirjansa Ehdotus rakkausromaaniksi (1992) oli samanlainen tiilikivi kuin Romaanihenkilön kuolemakin, joten taidan jatkaa sittenkin kiitellyllä esikoisteoksella Ja pesäpuu itki (1977)...

Keventäväksi, pikkukivaksi post-Pulkkinen (Makkonen?) -aivolevähdyspenkiksi tarkoitettu sanakirja Napapaju -sekovartisia selityksiä olikin sitten paljon villimpää kekseliään verbaalihuumorin riemujuhlaa kuin olin odottanut. Jaakko Heinimäki, Kaarlo Kalliala, Vesa Sisättö ja Tero Norkola ovat panneet parastaan keksiessään kasvien nimille uusia merkityksiä, tuloksena hysteerisen hienoa ja ennen kaikkea monipuolista hulvattomuutta, josta saavat nauruja irti kaikki huumorin ystävät, huumorintajun koulukuntaan katsomatta.

No, esimerkkejähän tämä kirjaesittely vaatii. Ilman tekijöiden lupaa, valitan, mutta hei: puoliksi mainostaen!:

Aaprottimaruna (joukkov.), huoneistossa soljuva taustahäly, jonka lähteenä on television ajankohtaisohjelma, jota kukaan ei katsele.
Akasia, virolainen naistenvessa.
Amerikantörrökki, tärkeiden yhdysvaltalaisjohtajien ympärillä patsasteleva turvamies.
Avomaankurkku, hautajaisissa laulamalla lisätienestejä ansaitseva Sibelius-Akatemian opiskelija.
Begonia, nuhaisena annettu aamiaistilaus.
Fenkoli, tietokoneen käyttöä jatkuvasti häiritsevä asetus, jonka saisi pienellä vaivalla pois päältä.
Guanabana, yleisnimitys Helsingin keskustan kaduille vapun, Taiteiden yön tai Lordin voitonjuhlan kaltaisten tapahtumien jälkeen.
Helpitähkiö, keskeisin EU:n maksamista viljan tuotantotuista.
Huhtahanhikki, Suomen ja Ranskan välisen sodan varalta talteen pantu tunnussana.
Idänkirveli, Pietarista peräisin oleva sukupuolitauti. Vrt. saksankirveli.
Irsokki, pitkällisestä internetin aikuisviihdesivujen selaamisesta syntyvä ruokoton mielentila.
Kakiluumu (geriatr.), lääkärin määräämä laksatiivi.
Kriikuna (musiikkitied.), yleisnimitys naapurin lasten musiikkiharrastuksille.
Osmankäämi, helposti tulistuvan henkilön itämaistyyppiset hermot.
Päärynä, oksennuksen suurin ja voimakkain aalto, joka seuraa hetkeä jolloin luulee jo selvinneensä vähällä pahoinvoinnistaan.
Yökohokki, ennenaikainen aamuerektio.

Kumpaakin em. kirjaa suosittelen lämpimästi. Ne toivat ainakin tähän omaan "elämäksi" kutsuttuun haahuiluuni sekä kvaliteettia että substanssia.