perjantai 21. lokakuuta 2011

Knallit ja vaipat naftaliinissa

Kaarinan nuorisoteatteri tarjoaa harvinaista herkkua, joka muistuttaa nuoriso- ja ylioppilasteattereiden tärkeydestä. Ilman niiden tarjoamaa haastavampaa, "postmodernimpaa" teatteritaidetta kaikki ympärillämme olisi nimittäin pelkkää paasilinnaa, revyytä ja viinanjuontikesäteatteria suurille kansankerroksille. Anthony Burgessin klassikkotarina Kellopeli appelsiini (A Clockwork Orange) on saanut kaksi ja puolituntisen näyttämöversion, joka voisi periaatteessa venyä yli kolmetuntiseksikin, jos vain käsissä riittäisi voimia taputtaa näytelmän loputtua esiintyjäkaarti yhä uudelleen ja uudelleen lauteille.

Burgessin kirja on klassikko, samoin Stanley Kubrickin filmatisointi vuodelta 1971. Ohjaaja Minna-Stiina Saaristolla on ollut suuret saappaat täytettävänään, mutta juju onkin nyt siinä, että moiset saappaat kannattaa jättää eteiseen ja pukea korkeintaan reinot. Moog Konttisen aikoinaan upeasti suomentama pandoranlipas-verbaliikka on varmasti monella jäänyt kielikorvaan, kuten myös Kubrickin kuvasto iskostunut verkkokalvoille, mikä on omiaan haittaamaan tämän teatterikokemuksen objektiivista prosessointia. Mutta hyvin nopeasti tämä versio onnistuu niistämään katsojastaan asenteelliset ennakko-odotukset ja tempaisemaan mukaansa, mitä tukee hienosti esityspaikka, Hartwallin kolkko teollisuushalli.

Sami Olander, Jussi Jätinvuori,
Teemu Paavilainen, Joonatan Perälä
Erinomaiseksi Kellopeli appelsiinin tekee se, että se tiedostaa riskinsä ja hallitsee kokonaisuutensa eri osaset, kuitenkaan tylsästi varman päälle vetämättä. Voimakkaat kohtaukset ovat juuri sopivan voimakkaita, rankistelevaan väkivalta- ja raiskailulutraukseen ei ole edes tarvetta yltää, kun tärkeitä tunnelmavivahteita saadaan luotua myös oivallisilla valaistus- ja lavastus- ja puvustusratkaisuilla. Jälkimmäisissä esim. muotinukeilla kumarretaan elokuvaversion suuntaan, mutta ideaa jalostavana, erittäin toimivana parina tälle toimii anonymisoivien naamareiden käyttö. Musiikkipuolella hienointa on se, ettei Beethoven-pajatsoa tyhjennetä heti, vaan tuttujen teemojen odottamisen jännitettä pitkitetään asianmukaisesti loppusuoralle saakka. Beethoven on oma draaman kaarensa näytelmän oman draaman kaaren sisällä! Erityisen onnistunutta on (ilmeisesti Burgessin perikunnan erityisluvalla tehty) lokalisointi, eli joidenkin juonensirpaleiden linkittäminen koto-Suomeemme. Tuttuja virsiä ja marsseja lauleskellaan, muttei siinä määrin, että lopputulos olisi korni. Myös poliittiset alleviivailut pidetään aisoissa: oli kerrassaan ihailtavaa, miten oli maltettu pidättäytyä liittämästä siniseen väriin suoraviivaisempia, 2010-lukuisia sivumerkityksiä. Itse esimerkiksi odotin, että ministerin kravatti olisi ollut sininen... Kaikesta huomasi, että tämä mosaiikki on pieteetillä mietitty, suurella kunnioituksella alkuperäisteosta kohtaan.

Näyttelijäntyö on kauttaaltaan mainiota, ja Jussi Jätinvuori on nappivalinta näyttelemään päähuligaani Alexia. Erillisplussan ansaitsee näyttelijöiden hyvä artikulaatio vierassanoja tulvivissa repliikeissään. Ainoat pienet tyylirike-miinukset olivat joidenkin sivuosanäyttelijöiden turhat, spontaanit, turunmurteiset kiroilurepliikit, jotka nakersivat aavistuksen verran liikaa Burgessin/Konttisen suomivenäjä-kielimaailmaa. Ehkäpä noilla vituilla ja perkeleillä olisi voinut taktikoida hieman enemmän, tällaisenaan ne olivat vähän sellaista viskelyä.

Hartwall-hallin (ei siis Hartwall-areena) kahvilapuoli huokui erinomaisuutta sikäli, että näytillä oli sukupolvensa parhaan suomalaisen taiteilijan Sampsa Sarparannan töitä, jotka sopivat paikan tunnelmaan saumatta. Olin kuulemma ensimmäinen, joka olisi halunnut ostaa baarista lasillisen maitoa, mikä kieltämättä hieman yllätti.

Onkohan Korovan maitobaarin maitoplussa muuten hylaa?

Lippuja varatessani tulin jutelleeksi ohjaajattaren itsensä kanssa, ja häneltä ymmärsin, että lipunmyynti on ollut tähän saakka pieni pettymys. Minä taas petyin siihen, että lipunmyynti on ollut tähän saakka pieni pettymys. Korjatkaa asiantila, valveutuneet ihmiset, teillä on viikko aikaa, aika alkaa nyt! Kellopeli appelsiini pyörii 28.10.2011 saakka: menkää nyt ihmeessä katsomaan tämä, jos on pienikin mahdollisuus ja jos pidätte hiukankin puhuttelevammasta teatterista.

Minulle tuli eilen illalla hyvin lämmin olo siitä, että asun Turun lähellä. Hyvä teatteri herättää paitsi ajatuksia, myös harvinaisia tunteita, näemmä.