"Suomi tarvitsee vahvan presidentin."

Vaaliobjektiivisuutta etsimässä

Kirpparilta löytyi tänään tämä hyvin monimerkityksellinen, vuoden 2012 presidentinvaalien 2.kierroksen kummallekin kannattajakunnalle sopiva pinssi. No, miksei nukkuvien puolueen jäsenillekin...

Pienillä detaljeilla kodikas keittiö

Rakas blogi. Tilasin Vistaprintiltä aivan ihanan mukin!

Kaupankäynnin ihanuus ja kurjuus, osa II: Kurjuus

Meillä täällä Halikossa on keskellä huitsinarizonaa semmoinen sukarismille valjastettu pelto, jonka keskelle on pykätty pirummoinen hassuja kauppoja sisältävä hallikompleksi, minne on käytännössä pakko matkata autolla.

Yksi tällainen hassu kauppa on JYSK-niminen kodintarvikehalpamyymälä. Tai no, halpa ja halpa: firman edullisuusilluusio perustuu siihen, että koko ajan on olevinaan ale, ja "alennetut" hinnat ovat käytännössä ohjevähittäishintoja. Mutta hei: "parasta" on se, että myyjä-työntekijät pakotetaan kaupittelemaan kassalla ostotapahtuman yhteydessä kaikenmoista triviaalia pikkusälää. Että tyyliin sais'ko olla ompelutarvikesettiä tai pukupussipussia lisäksi kahdella eurolla. Lisäksi kassalla oleva kyltti ilmoittaa, että jos myyjä ei tarjoa em. lisätuotetta, asiakkaalla on oikeus saada se ilmaiseksi. Ja kukakohan sen silloin käytännössä maksaa?

Jostain luin huhua, että em. käytäntö on hiipimässä mm. Anttiloihin. Tämä saa minut anomaan näin julkisesti ja sangen kansankielisesti, että älkää nyt oikeasti jumalauta. Jos haluamme tehdä pakkokauppaa, matkustamme Marrakeshin torille.

Eihän tässä vielä kaikki. JYSKeen naapurissa on semmoinen suuren maailman kodinkoneliike nimeltä Gigantti, olette varmaan kuulleet. Giganttikin on erittäin hassu kauppa. Sieltä ostin taannoin sangen edullisen tulostimen. Vaan eipä ollutkaan mukana sitä USB-kaapelia, jota tulostin vaati toimiakseen. Kyseenomainen, 10 euron hintainen kaapeli olisi periaatteessa pitänyt ostaa erikseen, lisäksi, mistä kaupantekotapahtumassa ei ollut juttua.

Kaapelittomuuden todettuani palasin Giganttiin neuvottelemaan asiasta. Käsittääkseni kuitenkin ihan jossain kuluttajansuojalaissa tms. seisoo, että tuotteet pitää myydä semmoisessa kuosissa, että niitä pystyy käyttämään. Seisoohan? Ja jos pitää maxaa ekstraa, sen tulee näkyä jossain kohtaa kaupanhierontaa. Keskustelin liittymäkauppiastukkaisen myyjän kanssa ostamastani puutteellisesta tuotteesta tovin. Mihinkään bätläämiseen tai nyrkinheristelyyn ei tietenkään äidytty: kunhan kerroin tässä karattavan vähän semmoiselle kaupankäynnin harmaalle alueelle. Myyjän opponoivat pointit, joiden relevanttiutta mietin edelleen yön pimeinä tunteina sängyssäni levotonna kieriskellen, olivat seuraavat: 1) No se ei nyt paljoa ole, jos kymppi pitää maksaa vielä lisää, ja 2) Mukana tulevat väripanoksetkin ovat vain puoliksi täytetyt.

Päädyimme pseudokelvolliseen kompromissiratkaisuun, jossa sain USB-piuhani puoleen hintaan. Mutta se nyt on vaan tyhmää tehdä rehtiä kauppaa?

Enkä nyt hirveämmin lämpiä myöskään sille, että kassalla myyjä kysyy, että millä nimellä? Millä nimellä minä ostan tulostimen! Millä nimellä minä ostan dvd-soittimen, tv:n, muistitikun!: mikä logiikka on tuossa? Ilmeisesti (ja toivottavasti) en ole velvollinen ilmoittamaan nimeäni ja sen myötä myös osoitettani kodinkonekauppiaalle, mutta kuten ensinmainitsemani puljunkin kohdalla, koen velvollisuudekseni pyytää tässäkin kontekstissa suurten kansankerrosten retoriikalla, että älkää nyt Gigantissakaan oikeasti jumalauta. Enkä nyt uskoakseni pelkästään ihan omasta puolestani tässä vuodata. ________________ (tuohon viivalle olisi vielä tullut aiheellinen Orwell-vaahdonta, mutten vaan enää jaksa.)

Nämä asiat pitää tuoda esille, koska jos niitä ei tuoda esille, päädymme hihannykimis-kaupantekokulttuuriin, jonka pitäisi pysyä turisteja kusettavien katukauppiaiden monopolina. Okay you can have your cable but only because you're my friend!

Kaupankäynnin ihanuus ja kurjuus, osa I: Ihanuus

Fida-lähetyskirppis Raitalankatu 10:ssä myy tällä hetkellä Salon friikeimmät vinyylilevyt.

Nämä aarteet maksoivat 3+2 euroa, ja tulevat todennäköisesti lähinnä katselukäyttöön.

Presidentinvaalien 2012 kakkoskierros

Varauksetonta hehkutusta IX: Tim Vine

Yksi elämän suurimmista ja kiistellyimmistä kysymyksistä on se, kannattaako mieluummin hioa yksi taito huippuunsa kuin opetella useampia taitoja ihan mukiinmenevästi. Ensimmäinen vaihtoehto tarkoittaa todennäköisemmin stabiilia, jatkuvaa duunia, jälkimmäisessä taas ajautuu helposti vagabond-osaston tilkkutäkkityöllisyyteen. 1967 syntynyt brittikoomikko Tim Vine on totaalinen kuningasesimerkki yhden tietyn taidon täydellisesti haltuunottaneista virtuooseista.

Puolentoista vuoden aikana prosessoimani laajahkon otannan perusteella stand-up -artisteilla on taipumusta nihilismiin, pessimismiin ja härskiyteen. Vine ei kuitenkaan sorru mihinkään näistä, osin varmaan myös kristillisen vakaumuksensa vuoksi. Mutta herrajumala (no pun intended) sentään, miten mies tykittää sanaleikkiä! Ja mitattuhan se onkin: Vine oli aikoinaan Guinnessin ennätystenkirjassa saakka onnistuttuaan heittämään tunnin aikana 499 vitsiä, joille maksanut yleisö nauroi. Voitaneen väitellä loputtomiin siitä, miten puhdasta stand-upia Vinen spektaakkelit ovat: itse ehkä käyttäisin hieman yleispätevämpää termiä "lavakoomikko". Oli miten oli, Vine on todella raikas tuulahdus tuhansien kyynikoiden maasta.

Jotkut suomalaiset saattavat muistaa Vinen noin kymmenen vuoden takaisesta sketsisarjasta "Se sketsishow" (The Sketch Show), jonka saa dvd:nä jostain syystä vain Australiasta. Vinen tähdittämää sitcomia "Not Going Out" taas on ilmeisesti esitetty vain MTV3:n maksukanavalla.

Vinen kohdalla kyse ei ole ainoastaan nopeudesta. Kyse on myös siitä luontevuudesta, miten Vine antaa sympaattiset kasvot termille "koko perheen viihde"! Vine on paras lapsillekin sopiva lavaesiintyjä, jota olen kuunaan todistanut. Sanoinkuvaamattoman holtiton tyhmäily, toinen toistaan pölömmät rekvisiitat sekä hellyttävän yksinkertaiset musiikkiesitykset luovat hengästyttäviä spektaakkeleita, joissa Pikku Kakkonen kohtaa Monty Pythonin. Suomalaisvanhempien on syytä olla äärimmäisen kateellisia briteille, joiden ipanapa-tarjonta tavoittaa oikeasti kaikki. Dvd:illä nähtävät otokset yleisöstä, jonka joukossa sekä lapset että aikuiset nauravat yhdessä yhtä vilpittä ja spontaanisti, ovat parhaalla mahdollisella tavalla lämminhenkisiä.

Timothy Mark Vine on kvantitatiivisen komedian mestari, äärimmäisen sympaattinen sillyismin lippulaivan piraattikapteeni, jonka molemmat jalat ovat umpipuuta. Ja joka takuulla valittaisiin Monty Pythonin kokoonpanoon, mikäli he juuri nyt tarvitsisivat uutta jäsentä.

Vinen kohkaamisen voisi kuvitella sopivan erityisen hyvin myös treffikatseltavaksi. Stand-upin ei tarvitse olla synkkää toimiakseen. Vinen dvd:itä [(mm. Punslinger, So I Said To This Bloke, Joke-Amotive), joita saa erittäin kohtuuhintaan esim. eräästä Playman-saarilla sijaitsevasta nettikaupasta,] suosittelen niin lämpimästi, että hikikarpalot alkavat virrata, vaikkei suomenkielisiä tekstityksiä valitettavasti löydykään. Viimeksi mainitusta ne sentään löytyvät edes englanniksi. 

Esim. "Pen Behind The Ear"- ja "Flag Hippo" -rutiinit kuuluvat taatusti pöljimpiin koskaan tehtyihin lavakomiikkanumeroihin, mutta niissä on jotain ainutlaatuista aseistariisuvuutta, jonka edessä tällainen absurdien lapsellisuuksien ystävä yksinkertaisesti mykistyy. Tim Vine loihtii hassuudesta nerokasta taidetta.

Tekijänoikeus ja -kohtuus

Kas kummaa. Eräs suosittu tiedostonjakopalvelin on saatu suljettua, ja ylläpitäjä uhkaa saada pitkän vankeustuomion.

Jos asia olisi yksinkertainen, olisi se jo ratkaistu.

Omat lähtökohtani juontavat juurensa kopiointikulttuurin muutoksen diskurssiin. Aivan 80-luvun alussa hiekkalaatikkokaverini isollaveljellä Pasilla oli Sleepy Sleepersin "The Mopott Show", mutta harmillisesti c-kasetti -muodossa. Mutta halusin ankeleetisti itselleni kopion silti! Tyhjä kasettikin minulla oli, mutta koska kaksipesäiset kasettinauhurit olivat vielä kaukana tulevaisuudessa, täytyi tehdä erikoisjärjestely. Pasin Konsta-nimisellä kaverilla oli onneksi äänittävä mankka sekä siihen sopiva -joskin surkea- Philips-merkkinen mikrofoni, jotka Pasi sai lainaksi. Niin Pasi sitten 1) Pani tyhjän kasettini mankkaan 2) Pani mikrofonin mankan mic-sisääntuloon 3) Kiinnitti mikrofonin teipillä tuolinselkään ja sijoitti sen mahdollisimman lähelle stereoidensa toista kaiutinta 4) Painoi mankasta äänityksen päälle ja stereoista toiston päälle.

Näin sain oman kopioni Sleepy Sleepersin klassikkoalbumista "The Mopott Show". Äänitteestä tuli melkolailla rahisevankohiseva, ja oman erikoisvivahteensa siihen toi kolmosraidan "Kaksi vanhaa tukkijätkää" aikana kuultava rymähtävä ääni, joka syntyi Pasin heittäytyessä sänkyyn vetämään päivänokosia.

Vuonna 2012 myös Sleepy Sleepersin "The Mopott Show" on meidän kaikkien seitsemän miljardin ihmisen ulottuvilla ympäri vuorokauden jollain suositulla tiedostonjakopalvelimella.

Olen sitä mieltä, että samat tyypit, jotka tänään vastustavat tekijänoikeutta, marssivat huomenna kädet ojossa vastustamassa ihmisoikeutta. Eniten minua viihdyttävät heidän suunnattoman typerät, mistäsattuu-temmatut rinnastusargumenttinsa. Hei, me hengitämme kaikki, joten meidän pitäisi maksaa hapen löytäjän perikunnalle miljardi tekijänoikeus€uroa! Huh, onneksi emme tiedä, kuka keksi pyörän: muuten joutuisimme maksamaan ajoneuvoveron lisäkkeenä hänen jälkeläisilleen pyörätekijänoikeusmaksua sen mukaan, onko alla auto, mopo vai kyklooppi. Puhumattakaan sitten kirjainten keksijästä: tuntemattomaksi jäi, eikä näin ollen tarvitse maksaa luku-, kirjoitus- ja näppäimistötekijänoikeusmafiasuojelumaksuja!

Kuka on tehnyt tämän kaiken? Jumala? Vai oliko Darwin sittenkin oikeassa? Eiköhän panna riita halki: uskovaiset maksakoot jumalalleen tekijänoikeuskymmenykset, ateistit tietenkin Darwinin perikunnalle, agnostikot kummallekin, jooko?

Jatkakaa vaan dilbertit samaan malliin, sillä olen huvittunut teidän hysteriastanne ja jonkinlaiseen autismiin verrattavasta kyvyttömyydestänne sekä haluttomuudestanne nähdä kokonaisuutta sekä harmaasävyjä. Te olette hauskoja.

Hohtokeilailua

Rakas blogi. Olin illalla hohtokeilaamassa.

Media-analfabetismin alkeet XII

Ureiluruutu

4:3 (1.33:1)

33 tervehenkistä strippiä

Poppe-kissan ikuinen varjo

Tämä on yksi presidenttiehdokas Paavo Arhinmäen vaali-
julisteista. Sen on suunnitellut taiteilija Teemu Mäki.
Koska sen on suunnitellut taiteilija Teemu Mäki, on
juliste automaattisesti ala-arvoinen, kuvottava ja paheksuttava,
ja vastaavasti Arhinmäkeä tulee pidättäytyä äänestämästä
ikuisiksi ajoiksi. Ainakin mitä netin "keskustelupalstoilla" riehuvaan
anonyymiin oikeassaolioiden massaan on uskominen.

Kansa saa sellaiset hallitsijat kuin se ansaitsee.

Sarjakuvantekijä Pertti Jarlan erinomaiset kolumnit aiheesta löytyvät täältä ja täältä.
Oma silmitöntä Mäki-raivoa koskeva blogipuheenvuoroni löytyy täältä.

 

Kriisi

Tämä on Saksan liittokansleri Angela Merkel.
Hänen mukaansa Euroopassa on tällä hetkellä
meneillään pahin kriisi sitten II maailmansodan.

Tässä kuvassa on osa Salon Halikon Prisman juustotiskiä
sunnuntai-iltapäivänä 8.1.2012.

Media-analfabetismin alkeet XI

Tammikuun aliennusmyynnit

Tämä elokuva taitaa jäädä
Alien-saagan viimeiseksi.

Media-analfabetismin alkeet X

Varauksetonta hehkutusta IX: Wilson

Vuonna 2011 julkaistiin maassamme huomiotaherättävän paljon erinomaisia sarjakuvasuomennoksia. Ghost World -sarjakuvaromaanilla ja miksei myös sen erinomaisella elokuvafilmatisoinnilla kannuksensa hankkineen Daniel Clowesin Wilson on osoitus siitä, ettei hienoin, nihilistis-realistisin, etten sanoisi toddsolondzmaisin siveltimenvedoin tarinoiva chigagolainen ole pelkkä yhden hitin ihme. Wilson on myös Clowesin ensimmäinen suoraan sarjakuvakirjaksi tehty romaani: tätä edelliset tarinansa hän on julkaissut pätkittäin eri lehdissä.

Ironiaa.

No, "tarina" - mitä me sillä tarkoitamme? Wilson seuraa nimihenkilönsä niin kutsuttua elämää ja vanhenemista pitkältä ajalta ainutlaatuisella, kunnianhimoisella rytmillä, sivu kerrallaan. Tyyli tuo mieleen wanhat kunnon Yellow Kidin ja Little Nemon sanomalehtisarjakuvien kulta-ajalta, jolloin sarjakuvalle uskallettiin pyhittää kokonainen (väri)sivu. Wilsonin lähes jokainen sivu on viimeiseen ruutuunsa huipentuva anekdootti, oma kokonaisuutensa, mistä seuraa, että lukija tuntee kahlaavansa jonkun ihmisen muistoja yksi kerrallaan, kuin (eri tyylisiksi!) sarjakuviksi eloon herääviä valokuvia. Wilson on vaikuttava, ainutkertainen trippi ihmisen, vaikkakin fiktiivisen, pään sisälle.

Wilson antaa nimen ja uskottavat kasvot elontuskalle, yksinäisyydelle ja misantropialle. Jokaisesta mahdollisesta käänteestä puskee esiin viha. Miesparka ei tietenkään ole suoranaisesti paha, ja näin panee väkisinkin lukijansa koetukselle, pohtimaan mustan huumorin ja mustan tragedian raja-alueita. "Kasvukertomuskin" tämä on vaivoin. Clowes onnistuu silti takuulla kouraisemaan syvältä itse kutakin tämänhetkisestä elämäntilanteesta riippumatta: jokainen meistä on varmasti joskus tuntenut sisimmässään wilsonmaista näivettymisen ja isolaation tunnetta. Luulisi Wilsonin surun ja melankolian uppoavan myös etenkin meihin suomalaisiin: siinä mielessä harmittaa, ettei tätä(kään) sarjakuvaa ole pystytty markkinoimaan laajemmalti.

Viimeinen sivu onnistui olemaan koskettavuudessaan jotenkin viiltävän lämmin. Jos ei muuta, Wilson ainakin opettaa ja muistuttaa meitä siitä, että vaikka valitsee yksinelon, ei silti saa/kannata vajota yksinäisyyteen. Yksineläjänä Wilson kouraisi minua erityisen syvältä, mutta uskallan silti suositella tätä antisankaria kaikille.

Toivottavasti Wilsonkin onnistuu omalta osaltaan vakuuttamaan ihmiset siitä, miten upea kerronnan muoto sarjakuva on!

Media-analfabetismin alkeet IX

Media-analfabetismin alkeet VIII