Stand-upin problematiikasta

Täysi pubillinen eri ikäisiä, joulukrapulaisia ihmisiä pakottaa kompressointiin. Keskittymistä ja yleissivistystä vaativan setin heittäminen heterogeeniselle, hankalimmalle mahdolliselle yleisölle on hullun hommaa, ja mikäs siinä. Hälinän keskeltä erottuakseen on ylimääräistä energiaa käytettävä paitsi extra-artikulointiin, myös rutiinien tilanteenmukaiseen ex tempore -stilisointiin. Nyansseilla, rytmityksellä ja tauoilla pelaaminen käy mahdottomaksi. Kun vielä yleisön äänekkäimmistö on huhtivaalitulosta reflektoivaa ja manifestoivaa kansansegmenttiä, on aiheellista esittää, sopisiko stand-up -koomikon tilalle sittenkin perinteisempi vitsinkertoja tai petomaani.

Pään toistuva lyöminen enimmälti tuntemattomien ihmisten muuriin on silti hieno, puolihengellinen kokemus, jossa sana tulee kortisonipiikiksi lihaan. Puhuja ajautuu verraten nopeasti transsimaiseen välitilaan, harmaaseen ei-mihinkään, jossa kaikki paitsi seuraava lause menettää merkityksensä. On kuin olisi loukussa penkkaan ajamassaan, katolleen jääneessä autossa. Turvavyöleikkurissa on Speden kuva, ja housuihinsa paskominen toisi tilanteeseen edes jonkinlaista, periksiantavaa helpotusta. Vaimeat yksittäisaplodit siellä täällä ja yksinkertainen hämmentyneisyys ovat itsestäänselvä oletusarvo: naurussa kun on pohjimmiltaan kyse lammasmaisesta lumipalloilmiöstä. Kvaliteetti, ei kvantiteetti. Andy Kaufmanin haamu kuiskii korvaan, että ei hätää, kyllä ne ainakin huomaavat, että olet nähnyt vaivaa ja treenannut. Pääsee puolimasturbatiivisesti kellumaan siinä outoudessaan, josta on jo kouluajoista saakka saanut kuulla.

Mitähittookukahitto-levottomuus, joidenkin selkeä sijaishäpeä, rajoittuneisuutensa ilmi välihuutelevat humalaiset naiset, se yksi jätkä, joka vain tuijottaa psykopaatin lailla, selkeästi bändin vuoron odottajat, paheksunnaksi tulkittavat mielenosoituksellisen vakavat ilmeet + kädet puuhkissa, missatut jutut, jotka ehkä aukenisivat seuraavalla kerralla, havahtuminen siihen, että on edelleen nelikymppisenä suht vitummoinen friikki. Kaikki edellämainitut palkintoja. 150-200 ihmistä on väkisinkin maailma pienoiskoossa, ja kun narri ei välttämättä hymyilekään, syntyvä tavallisten ihmisten hämmennys suo uniikkeja kicksejä, puhumattakaan niistä eturivin tukipilareiksi luettavista seisojista, jotka kuuntelevat uskollisina alusta loppuun, vaikka missaavatkin detaljivuosta huomattavan osan.

Tai ystävistä, joihin tietää uppoavan.

Kun sitten tunnin monologinsa jälkeen huomaa, ettei paineesta huolimatta ole sortunut halpahintaiseen ilmehtimiseen ja juttujensa lapselliseen alleviivailuun, jää jälkikäteen jäljelle voittajan tunne, punk-hengen ja valveutuneen individualismin orgasmi. Jos olisi elänyt 30-luvun Saksassa, olisi ehkä sittenkin uskaltanut sanoa niille natseille, että haistakaa paska. Ehkä.

En minä Sinua kadehdi, Ismo.

"Karjalauman ei tarvitse nauraa." (Daniil Harms)

Terv. Janne Kuusinen
Arrogantti stand-up -elitisti

¿Oletko valmis Tapaninmyrskyyn?

N. puolen tunnin kestoinen stand-up -setti on osa Tapaninmyrsky – puhetta ja musiikkia -tapahtumaa.
Sinne kannattaa tulla.
Sen sinetöi Salon seudun mainioin tanssi- ja bilebändi Lauri & Pehmeät vävyt.
Kuvan on ottanut erinomainen valokuvaaja Tero Teränen.

Katsaus Irakin ja Syyrian tilanteeseen

Teknologia- ja kasvuyritystapahtuma

Flush 2015 oli kerennyt täyteen ruljanssiinsa. Paikalle oli saatu maailmankolkan parhaat fuckup-erehdykset ja erehtyjät. Sisääntuloporteilla Falckin kuulapäiset poliisikoulureputtajat varmistivat kaikkien näytteilleasettajien käyntikorttien englanninkielisyyden. Elettiin sitä aikaa, jolloin puolet kansasta koodasi, puolet kuntoutui.

Kiinalaiset sijoittajat oli sijoitettu ilmastoituun vitriiniin, jonka kolikkopesään asetetuilla kaksieuroisilla sai ostaa noilta moderneilta terraariosotureilta kansainvälistä hymypalvelua muutamaksi sekunniksi. Toinen toistaan spedempien outovaatioiden joukossa oli mm. talojen rakentamista, ojankaivuuta ja leivän leipomista alihankintateitse Internetin kautta, virtsakäyttöinen faksi sekä eCloudWrist-pilvikello, jonka patterinvaihdot ja päivänumeron lonksauttaminen 30:stä suoraan 1:een hoituvat kätevästi kuukausimaksullisesti dropboxdrivessä. Ko. ajannäyttäjän bluetooth-yhteyspisteen avulla saatiin tarkistettua jälkeenpäin "flushtaakkelia" kuluneen 5 h 28 min, kun ikimuistoinen tapahtumasarja sai alkunsa. Luxemburgilaisen pääomasijoitusyhtiön holding- ja gaymansaarivastaava oli juuri aloittanut puheensa (mikrofoni tietenkin kiersi jatkuvasti), kun auloista alkoi kantautua huomiotaherättävä mekaste ja kolhaus. Pippurisumutteen tuoksun ja tasereiden käristämän ihmislihan bukee alkoi hivuttautua yhä syvemmälle messukeskukseen sisääntuloväyläin pimetessä tummanpuhuvista hahmoista, joita spawnautui minuutti minuutilta lisää nopeasti revenneen stevarimuurin aukoista.

Vaiteliaalla, verkkaisella varmuudella messukäytävät alkoivat täyttyä vailla päämäärää haahuavista iraknoideista, afganistoista ja somalieneista. Kuin yhteisestä sopimuksesta mumina oli maksiminsa: ainuttakaan sanaa ei puhuttu, eikä yhteistä kieltä olisi ollutkaan. Oli vain hetki hetkeltä hätääntyvämmän pulinan, nasaalien stadi-puhetaajuuksien ja enenevien voimasanain crescendo, älypuhelinten ykkösten ja kakkosten paniikinomainen hiple sekä periksiantanein, tyhjin mustin silmin ei-minnekään pälyilevien tupaantulijain likaisten kirpparikummelitakkien taukoamaton kahina. Jotkut yrittivät hätistää kuokkijoita pois viskovin käsiliikkein, väkivallatta, vaikutuksetta. Jokaisesta konkista ryöppysi pysäyttämätön, horisontinlaajuinen muhamettilaislauma, jonka kokonaiskuvaa ei ensiluokkaisinkaan turvakamera pystynyt tallentamaan. Nahina kasvoi verraten lyhyessä ajassa tungokseksi, joka puolestaan kerrostumiseksi. Vertikaalin oli annettava periksi horisontaalille, minkä tuloksena koko messukeskushallin lattiataso lainehti alta aikayksikön (vartti) harmahtavana ihmismerenä pätkiä alkaneiden loisteputkivalojen levottomuutta herättävässä strobossa. Sen ripsahtelu loi lopunaikojen tunnelmaa. Valkoiset kauluspaidat vilahtelivat vielä hetken epäpyhän ihmistippaleivän alkaessa matoutua kunnolla. Insinöörit, markkinointijohtajat ja paneeleiden kiintiötytöt jäivät armotta alimmiksi alien alle, altavastaaj(attar)iksi ahmedein! Fläppi- ja valkotaulut, monitorit, laserosoittimet ja powerpointillismi antoivat periksi, hautautuen väistämättä komuntuoksuisten taakkamessuilletulijoiden sekä kauhustakalvenneiden kantaväestöläisten säilykesikanautamaisen tiiviiseen ihmissuovaan, josta kaikenlainen symbioosi oli sangen kaukana. Toimittajat koettivat dokumentoida poikkeustilaa viimeiseen saakka, vain hautautuakseen kameroineen, padeineen, podeineen ja phoneineen eksoottisten torsojen ja raajojen välimereen. Kiinalaiset löivät ja potkivat raivopäisinä vitriiniinsä tunkeutuvia sen minkä pystyivät, edellämainittua aavistuksen verisemmin lopputuloksin. Keltaiset, mustat, ruskeat, possunväriset, miehet, naiset, lapset, vanhisolaiset yms., kutka? limittäytyivät ja overlappautuivat suureksi, tutajavaksi möykyksi, jonka alarakenteista saattoi erottaa toimitusjohtajien, markkinointipäälliköiden ja digipaperiliitinten keksijöiden vaimean rääkynän. Toisissaan uiva ja kyljitsensä solahteleva ensi- ja kolmosmaailmalaisten massa formuuntui väkisinkin omaksi, toiseksi ulottuvuudekseen, jossa totutut raamatut, koraanit, kantit ja nietzschet saivat tehdä tilaa ähinälle, hielle, nivelten toinen toistaan luonnottomammille asennoille sekä kreikkalais-roomalais -sävytteiselle taistelulle jo moneen kertaan uloshengitetystä ja -pierrystä ilmasta.

Poliisi ei päässyt paikalle aivan niin nopsaan kuin mitä olisi voinut luulla, koska tällaiselle aivan uudenkaltaiselle hälytystehtävälle täytyi ensin luoda oma koodi. Koko messuareena oli jo lähes kattoonsa saakka täynnä röykkiöitynyttä homolihaa virkavallan saavuttua, eikä tulijatulvaa pystytty natoamaan senhetkisillä resursseilla edes vapaaehtoisjoukkoitse. Sisätiloihin uskaltautuneen keski-ikäisemmän konstaapelin mukaan jo narikka-alueen löyhkä sijoittui jonnekin metsästetyn hirven suolia syöneen ajokoiran pierun ja sähkölätkään kuolleen kärpäsen välimaastoon. Pihalla velloi myös vihmeähköä poliisienvälistä debaattia siitä, missä määrin tapahtumapaikassa oli ainesta onnettomuus- ja/tai rikospaikaksi. Myöhemmin sentään /ussuomalainen puhallustyö- ja keinoelinministeri otti asiaan kantaa: "Olin oikeassa."

Mahdollisten kuolonuhrien määrä on yhä hysteeri, koska tilanteesta on tullut status quo. Siellä se yhä hytisee perverssisti lilluen: paitsi jellymäinen muisto kaikkein aikain teknologia- ja kasvuyritystapahtumasta, myös nähtävyydeksi valjastettu monumentintapainen muistutus jostain (TBA). Pääsylippuja siihen myy Helsinki Nextnokia Marketing Oy Lippupiste.fi:n kautta. HNM:n nimettömänä pysyttelevän tuotepäällikön mukaan Startup Conference Peoplehuddle(R) on erinomaisesti myyvä tuote.

The Game Is Not Over

Kirjasto ennen ja nyt

Huoruusmuistoja

Prostituutio kuuluu niihin aiheisiin, joista tullaan sokeina suut vaahdossa vääntämään peistä maailman tappiin saakka. Ja juuri lukemattomien harmaasävyjen vuoksi on yksinkertaisesti hömelöä, mikäli prostituutiosta lukee kerrallaan vain yhden teoksen, yhden näkemyksen. No, ei kaksikaan paljoa ole, mutta onpahan lähempänä em. lukemattomuutta kuin yksi. 

Aloitin Elina Tiilikan (s. 1986) esikoisromaanilla Punainen mekko (2010), jota Puskaradio FM:n erinomaiset BJ:t (book jockeyt) minulle olivat suositelleet. Omakohtaisiin tapahtumiin pohjaava lakoninen kirja voittaa lukijan puolelleen hyvin nopeasti rehellisyytensä voimin. Nuoren, levottomuuteensa jatkuvasti kompastelevan Nooran tarina paitsi riisuu prostituutiosta kaikki mahdolliset glamoröösit playboy-escort -mielikuvat, myös vastaavasti hillitsee ennakkoluuloja työn automaattisesta hengenvaarallisuudesta. Toteava, väistämättömiä kuvotuksenkin hetkiä aiheuttamaan onnistuva maalailematon kirjoitustyyli alleviivaa ansiokkaasti prostituution värittömyyttä ja tyhjyyttä, ja koska tarinointi on niin pääosassa, eipä mieleeni tällä kertaa tullutkaan se suosikkitiivistäjäni Juha Seppälä, vaan ihan peräti John Steinbeck, viimeistään katharsiksenomaisen kissakohtauksen myötä. Ei ihan vähän se. Kissoja ja ihmisiä, tai jotain.

Mielestäni Tiilikka ei maalaa vain yhtä prostituoidun hahmoa, vaan kokonaisen naistyypin. Kirjan kohdalla käytetty luonnehdinta "psykologinen romaani" ei näin ollen ole tosiaankaan tuulesta temmattu. Olin hyvin vaikuttunut Nooran luonnekuvauksen mustista siveltimenvedoista: hänen kaltaisiaan epävakaita -ja ennen kaikkea pelottavia- naisia on tullut 40:n vuoden aikana vastaani kylmäävässä määrin. Kyllä: minä tunnustan kammoavani rikkinäisiä tyttöjä (ja nuoria naisia), juuri noita hulluja muijia ja nuoria ämmiä, joita kohtaa silloin tällöin esim. julkisissa liikennevälineissä horisemassa toisilleen, lääkityksellä tai ilman. Vittu-sanojen viidakosta erottuu silloin tällöin puheeksi ja suomeksikin tunnistettavaa aineistoa, jota tytsyt ymmärtävät vaivatta, mutta joka ei vain kerta kaikkiaan rekisteröidy miksikään loogiseksi kudelmaksi sivustakuulijan aivoihin. Ei pelkkää pissismiä, pimeämpää. Nuo viiltelijädivisioonalaiset liikkuvat omassa karmeassa totaliteetissaan, ihmismielen todellisissa pohjamujuissa, joita miespuoliselle ongelmatapaukselle ehtii muodostua verraten harvoin, koska tämä sentään julkituo ajatuksensa ääneen yleensä ajoissa. Vaan tyttöjen ja naisten moderni saimaharmajakerho potenssiin sata se pitää sadistinsa sisällään, muhiuttaen sielussaan julman, angstisen, joksikin aivan ultimaattiseksi ja miesjärjen käsittämättömäksi jalostuvan sielunkuonan, jota kukaan, kukaan, ei halua omaan tuulettimeensa osuvan kikkareen vertaa.
  Tällaisesta peruslevottomasta lähiomaisongelmaisesta naistyypistä, joka on pahimmillaan, no, paha, tulee Elina Tiilikka rivienväleillään kertoneeksi. Noora itsessään on hyvin lievä tapaus, mutta tunnistin hänessä sen, oireilun, siemenen. Rikkinäisyyden siemenen. La donna e fuckin' fucked-up mobile!

Chester Brown (s. 1960).
Hullu se ehkä on, muttei ilkeä.

Chester Brown ei ole sinut
kirjalleen annetun nimen kanssa,
koska se sisältää kielellisen
kaksoismerkityksen. Mies on
mielestään "saanut maksaa"
vain yhdessä mielessä.

Punaisen mekon jälkimainingeissa oli itsestäänselvyys uusintalukea paras mahdollinen ostajaosapuolen näkemys, kanadalaisen Chester Brownin 2011 julkaistu sarjakuvaromaani Paying for It. Totaalikipeä klassikko-sicko -teoksensa Ed, iloinen klovni (1989) kuuluu omiin suosikkisarjakuviini, ja nyttemmin seestyneen sarjakuvataiteilijan yhä teräviä edesottamuksia seuraan innolla. Tällä kertaa Brown jakaa lukijalleen täysin avoimesti ja viileän analyyttisesti pohdiskellen paitsi ne lukuisat kokemuksensa prostituoitujen kanssa, myös rehdit tuntemuksensa, joihin pohjaten hän päätti alkaa käydä maksullisten naisten luona. Eikä päätös syntynyt aivan kevytkenkäisin perustein, koska asiassa oli niin sanotusti monta monessa.
  Puhuvat päät ja naivat kropat tempaavat mukaansa. Jyystöiseltä toisteisuudelta ei tietenkään vältytä, mutta Brownin n. kymmenen vuoden mittaisesta elämänviipaleesta jää käteen hämmentävän lämmin sympaattisuus, koska kertojana on kiltti, huomaavainen mies, ainoana "syntinään" introvertti tunteiden näyttämisen säästäminen. Brown korostaa asiaa nerokkaasti piirtämällä suunsa tiukaksi viivaksi alusta loppuun - vaikka hän puhuisi! Brownin prostituutioelämänvaiheen tavallaan päättävää käännettä tuskin arvaa etukäteen, ja lukijan päätettäväksi jää, loppuuko Brownin romaani onnellisesti. Minun mielestäni loppuu.

Brown kuvaa kaikki kohtaamansa prostituoidut
valkoihoisina tummaveriköinä naisten
henkilöllisyyksiä varjellakseen.

Kirja on erinomainen paitsi sarjakuva- myös tietoteoksena. Brown on tutkinut prostituutio-aihetta maanisenmakuisella pieteetillä, tuloksena sivutolkulla lainauksia, pohdintoja ja argumenttien pyörittelyä kirjan lopuksi liitteiden muodossa. Hän myös erikseen täsmentää lukijalle ruudun tarkkuudella kertomiensa asioiden todenmukaisuutta: mitä kohtia on muutettu tai stilisoitu, ja miksi? Aivan viimeiselle sivulle Brown on laittanut valokuvansa (yllä), mistä syntyy oma vaikuttavuutensa. Että tämän näköisen miehen toilailuja maksullisen seksin parissa olette lukeneet. Eikä kuvan merkitys mielestäni ole vähäpätöinen: miehen silmistä näkee, ettei hän vahingoittaisi kärpästäkään. Chester Brown antaa maksullisen seksin vaaleammille harmaasävyille kasvot.

Suosittelen sekä Tiilikan että Brownin kirjaa heille, jotka haluavat lukea kiihkotonta, totuutta halailevaa tekstiä prostituutiosta. Samalla kuitenkin tunnustan kummankin teoksen osatotuudellisuuden, seipäiden roolin suuressa aidassa. Kirjat sijoittuvat maailmankolkkiin, joissa prostituutio on verraten helppo toteuttaa luonnikkaan pullantuoksuisesti, jolloin kokonaiskuva on koko kokonaiskuvasta kaukana. Parittajatkin loistavat poissaolollaan. Ne kaikki vastaamme tulleet dokumentit Itä-Euroopan tyttökauppiaista ja naisten murtamiskeskuksista sekä sattumukset tallinnoissa ja pattayoilla bonobo-apinoiksi muuttuvista perheenisistä tuskin ovat ihan tuulesta temmattuja, joten Brownin näkemys prostituutiosta tuntuu aavistuksen liian naiivilta, toispuoliselta, kuplassa elävän miehen korttitalolta.

No, peitsi vääntyy maailman tappiin saakka. Onneksi tuo peitsi ei kuitenkaan ole täysin murheesta, pelosta ja pahuudesta taottu. Samalla tavalla nuo noorat ja chesterit täällä koettavat kellua, pärjäillä, tienata ja parittelun makuun päästä, kuten kukapa tahansa meistä.

Onko sinulla silmää Saramagolle?

Tekstinpieksämät terveiset taakien kappaleblokkien kiireettömältä kahluumatkalta! Muutama kuukausi kului leppoisasti Portugalin pessimisti-oltermanni José Saramagon kahden tunn(ust)etun teoksen parissa. Ensin oli tarkoitus lukea vain Kertomus sokeudesta (Ensaio sobre a Cegueira, 1995), mutta matkan varrella havahduin sen rinnakkaisteoksen Kertomus näkevistä (Ensaio sobre a lucidez, 2004) olemassaoloon: eihän näin ansiokasta kyniikkaa ja misantropiaa voi jättää puolitiehen!

José Saramago (1922-2010)

Kertomus sokeudesta on niin yksinkertainen kauhukonsepti, että ihmetyttää, miksi siitä on tehty romaani vasta 1995. Vitivalkoisessa painajaisvisiossa ihmiset alkavat selittämättömästä syystä sokeutua ilman ennakkovaroituksia yksi kerrallaan, ja lakonisen viileästi Saramago maalailee, mitä alati kasvavat sokeiden laumat aiheuttavat paitsi yhteiskunnalle, myös ihmisyydellemme (olettaen, että sellainen on). Eikä kertomus tosiaan ole kaunis. Anonyymeiksi jäävät antisankarit rämpivät ainoan näkevänsä johdolla maailmassa, joka on sangen karseaa, kaikenmaailman kingit, koontzit ja klivebarkerit kukistavaa kuviteltavaa. Tämä johtuu simppelisti siitä, että kauhutarinoiden lukija prosessoi lukemaansa itsensä kautta: voiko tämä tapahtua oikeasti - minulle? Saman aivojen osan uskon aktivoituvan mm. hautajaisissa: mitä vainaja merkitsi minulle? Milloin on minun vuoroni? 

Sitten siitä Saramagon ihastellusta ja vihastellusta kirjoitustyylistä, jota ei voi sivuuttaa. Hän siis upottaa omintakeisesti tarinansa dialogit perättäisiin lauseisiin pilkkujen ja isojen kirjainten avulla, Siis miten, Juuri näin, kuomaseni, Eikös se ole hirveän vaikealukuista, Loppujen lopuksi mielestäni ei, kunhan siihen vain tottuu, vaikka seurauksena on sivujen mittaisia kappaleita, aivojen ei ole vaikea seurata, kuka puhuu, Mutta eikös semmoisesta sakiasta setistä seuraa aivan mahotonta volterkilpeä, En ole edelleenkään miehen tuotantoon pikalehteilyä enempää tutustunut, mutta uskaltaisin väittää, että Saramago on korkeintaan semmoista light-Kilpeä, koska Kilven raskaus perustuu päänsisäisiin tajunnanvirtoihin, ei keskusteluihin, oikeastaan José-papan pilkutettu vuolaus oli mielestäni oikeinkin miellyttävää luettavaa, eli älä anna tekstilaastin hämätä, Okei, Ja pakkohan tässä on myös erikseen kehua Erkki Kirjalaisen suomennoksia, joiden mietityn, vanhaltavanvivahteisen tekstitunnelman myötä tuntui kuin lukion biologianopettajani, jonka verbaalityylittelyä kosolti ihailin, olisi lukenut nämä kirjat minulle "äänikirjana", Ai Reima, Reimapa hyvinkin. 

Jos et halua tietää "Kertomus sokeudesta"-kirjasta yhtään mitään ennen lukemiseen ryhtymistä, mikä ei ole lainkaan huono vaihtoehto, lopeta tämän kappaleen lukeminen nyt. Hyvin varhaisessa vaiheessa alkoi lukemisprosessia maustaa harmillinen levottomuus: kunpa Saramago osaisi lopettaa tämän kirjan vahvasti! En toki tiennyt, mitä olisin halunnut odottaa, katharsista vai ei? Totaalista apokalypsiä vai loppusuudelmaa? Pitäisikö Saramagon "palkita" lukija jotenkin vai ei? Mutta kun raadollinen vyörytys oli niin julmetun purevaa sivu sivulta vain vahveten ja mittakaavaansa kasvattaen, sitä vain toivoi, että intensiteetti jatkuisi loppuun saakka - edes jollain tavalla. No, sitä jatkui melko tarkkaan koiran mukaantuloon saakka, ja viimeinen, ratkaiseva käänne olikin sitten mitä oli. Vaikkei suoranaisesti harmittamaan päässyt missään vaiheessa, tunnustan pettyneeni, siitäkin huolimatta, etten tosiaan tiedä, mitä olisin toivonut. Pahoittelen, etten yllä rakentavuuteen. Mutta kaikesta huolimatta suosittelen lukemaan "Kertomuksen sokeudesta" ainakin kerran, sillä se on armoton, omia mitättömiä probleemoitamme sekä laijmme olemusta punnitsemaan pakottava lähes-klassikko, joka olisi varmasti antoisimmillaan pimeässä huoneessa braille-tekstinä luettuna. Tai edes äänikirjana kuunneltuna.

"Kertomus näkevistä" on yhteiskunnallinen satiiri, sokeustragedian liitännäinen, josta on hankala kirjoittaa paljastamatta aiemman tarinan olennaisia elementtejä ja käänteitä. Joka tapauksessa kirja päättäjien mielestä vääränlaisen kuntavaalituloksen vaikutuksesta kokonaiseen pääkaupunkiin oli äärimmäisen herkullista lukea juuri vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkimainingeissa. Tämänkertaiset anonyymit keskushenkilöt ovat poliitikoita ja poliiseja, kummatkin valtiovallan nimeen pusertamassa väkisin totuutta asiasta, josta totuutta ei koskaan saata saada tietää.

Olin ennalta tullut lukeneeksi kriittisiä, hämmentyneitäkin kommentteja tästä kirjasta. Lähes neljäänsataan sivuun mahtuu niin kutsuttua "tapahtumista" varsin vähän, ja Saramago melskaa tyhjänjauhantadialogeillaan siinä määrin, että moni lukija matkan varrella takuulla tylstyy. Kieli on kuitenkin vähintään yhtä kiehtovaa kuin sokeustarinassa: tässä herkutellaan itsetietoisilla, kaikkitietävillä kertojilla mielestäni peräti douglasadamsmaisuuteen saakka, kohdassa, jossa kertojat yhtäkkiä huomaavat jotain olennaista juonessa tapahtuneen sillä aikaa, kun he vain ovat sivutolkulla jaaritelleet! Pappa Saramago -ja ilman muuta myös suomentaja Kirjalainen- on voimissaan, ja upeita koukeroita on tarjolla tekstinmakustelija-lukijoille. Suureksi ansioksi luin myös sen, ettei kirjan kirjoitushetkellä hieman yli kahdeksankymppinen Saramago sorru vonnegutiaaniseen vanhan sarkastikon alleviivaavaan ja lähes yksinomaan rasittavaan katkeruuteen. Satiiri pysyy koossa ja pallo lukijalla, valitusvirsittä.

Tämä tarina toki äityy synkkenemään ja suoraviivaistumaan viimeisellä neljänneksellään, jolloin hiljainen huumori alkaa sivu sivulta raivata enemmän tilaa väistämättömälle - no, loppusuudelmalle, jonka myötä päädyin sittenkin pitämään kytköksiä sokeustarinaan perusteltuina, kekseliäinäkin, puolivälin päälleliimattuuden ensivaikutelmista huolimatta. Lämpimäksi jälkituntemukseksi jäi, että nämä ihmisistä lähes luontodokumenttimaisesti kertovat eskaloitumistarinat olivat kumpikin omalla tavallaan herkullisia. Ensimmäinen kauhukertomuksena, jälkimmäinen politiikan ja median ateismin rehellisenä tunnustuksena. Mutta älkää siis missään tapauksessa odottako näkevien maailmalta samoja väristyksiä kuin sokeiden hornalta: tuolloin pettynette!

Eli tiivistettynä: älkää peljätkö, eivät ainakaan nämä kaksi Saramagoa mitenkään hankalia ole. Väljästä maalailevuudestaan huolimatta "silmäkertomukset" osoittautuivat yleisleppoisaksi tekstiksi, jota ei tarvitse lukea mikroskoopilla: pitkäpiimäisyyden iskiessä pystyy tekstiä hivelemään hieman kevyemmälläkin silmällä kelkasta putoamatta. Ja hei: lineaariset juonet tuntuivat jopa freesiltä! Mieluummin valitsen lineaarisen maalailijan kuin holtitta kaikenmaailman aikatasojen ja henkilöiden sisäisten maailmojen välejä mosaiikkisesti seilaavan tiivistäjän. 

Toivotan José Saramagon tervetulleeksi arvostamieni kirjailijoitten kastiin. Seuraavaksi sitten "Jeesuksen Kristuksen evankeliumi". Ja tieskuinkamones kiitos taas Tammen Keltaiselle Kirjastolle, joka suo ihmisille laadukkaita, ainutlaatuisia kokemuksia. Tämäkin kirjaduetto oli sellainen, ennenkokematon, kielipäätäkin avartava.

- Mitä lehtiä inhoat, Janne?
- Keltaisia.
- Mitä kirjoja rakastat, Janne?
- Keltaisia.

Cunnilingvistus I: -ue-jengit

Viikon lingvististisenä aivopanona (<-- mindfuck, ilmoitan keksittyäni paremman suomenteen):

UE-PÄÄTTEISET PORUKAT

Kulkue on peruskauraa ja selkeä kivijalka. Kulkevat, mokomat, päämäärättä tai A:sta B:hen, prideen, hautuumaalle, vartsom hellst! Saattueella päämäärä toki on, esimerkiksi heitän pääkaupunki Tokion. Takaa-ajaa ja metsästääkin voidaan, mutta onko meillä tällöin kanttia valjastaa käyttöön sanaa jahtue?

Reissue on tullut vastaani jotain kautta, voin vannoa. Todennäköisesti vanhemman kirjallisuuden puolelta. Sana ei liity englannin vastaavaan, uudelleenjulkaisemiseen viittaavaan sanaan. Mutta toisaalta kauneuskilpailujen kavalkadiaaninen naisjono voisi olla missue, mistä kernaasti jatkettaisiin faunan puolelle: koirue, kissue, lintue, vaikkapa?

Joukkue on mainittava tässä, koska kyllähän se voi liikkua pidemmänkin matkan kuin kentän laidasta laitaan. Eikä seurueen oletusarvoisa staattisuus ole lainkaan kiveen kirjoitettu, ehei!

Mutta retkueen kohdalla alkaa tämä diskurssi eskaloitua todella kiinnostavaksi! Retkeilijöitähän tässä on liikekannalle lähtennä (esim. löytöretkue), mutta miksei myös hieman epämääräisempää, huonotapaista sakilaissakkia: retkuja, siis! Matkansa aikana tämä veijarimaisuuteen helposti äityvä matkue, matkamiesten joukko, voi tehdä kepposen ja vispilänkaupan jos toisenkin, jolloin lössi saa metkueen tai ketkueen maineen. Jos vaeltajat kulkevat tarpeeksi selkeässä jonossa, kuvaavin sana lienisi letkue. Matkanteon sujuessa meriteitse voisi periaatteessa käyttää laivuetta, mutta taitaapi kielikorvamme tuon kohdalla taipua mieltämään enämpi botskit itsensä. Lentokontekstissa ja lentokonetekstissä lentueeseen liittyy samainen sanainen ongelma, joten saisinko puhua airueesta: saanhan, oi saanhan, Sinä armollinen ja ylistetty otsikon mainitsema roomalaisten kielenkäytön jumalatar?

Yön pimeinä tunteina aiheutti otsikon vakiintunut anglismi vielä hankalan jengue-kuumeen. Mutta koska kyseinen väännelmä on jo jossain määrin pleonasty, tyydyn makustelemaan toista, villin lännen kulturaalisesta koodistosta tuttua takaa-ajoporukkaa tarkoittavaa sanaa. Olisikohan minulla lupa "suomentaa" se lisäämällä vain u-kirjain, jolloin kielellisesti loogiseksi, joskin tahattoman hupaisaksi lopputulokseksi muodostuisi possue? Nimittäin cowboyitä äidin oomme kaikki kolme, kun oikein silmiin katsotaan.

Aivojeni pahnanpohjimmaiseksi jäi väkinäisehkö, esim. massamaraton- ja hiihtoporukoita tai formulien alkuhässäkkää kuvaava kilpue. Kuulostaa kuitenkin niin pösilöltä, että pakko se on tässä vielä mainita...

...ja pahnanalaiset salaluukutkin kaupan päälle avata. Kun sotilaiden mobiilista muodostelmasta manifestoituu hämmentävän söpökalskeinen marssue, ja metsässä ähräen tarpovasta solttujoukkiosta ryynye tahi tetsue, voitaneen pöytäkirjoihin merkitä tämän -ue ja -ye -päätteisen sanaston olevan harmillisen alikäytetty pandoranlipas. Ryhdistäytykäämme, kanssasuomenrakastajani!

Pentin juhannus

PENTTI

Kauppain sunnuntaiaukiolon avittamana Pentti saattoi aloittaa juhannusvalmistelunsa jo maanantaina.

  Sähkösavustimen Pentti osti hiukan sydän verta pierren, mutta loheen eskaloitumisen mahdollisuus oli kuitenkin olemassa, etenkin, jos Raija alkaisi mussuttaa makkarista kasslereista ja nitriiteistä. Ja voisihan savustinta käyttää myös jäljempänä, kun hushålliin importoituu lähimuikkua, -kuhaa ja sen sellaista.

  Kaikessa vempuliudessaan suht kertaluontoinen pallogrilli, jonka emaloidun metalliseoksen resepti lie sotilassalaisuus, oli käytännössä must estetiikka- ja traditioperustein. Onneksi Luciferin seitsentoistatuumaisen sai alle kahdella kympillä, ja erillisellä kaksikerroksisella grillsterillä pimpattuna halpagrilli olisi kelpogrilli. Alle vielä alusmatto, ja a vot.

  Silti grillaustoiminta tapahtuisi uudella hybridigrillillä. Tai sitten puuvaunukaasugrillillä, mikäli edellämainittu ei vastaisikaan tarpeita. Toni ottaisi joka tapauksessa toisen Puistolaan. Pakkohan se peruskaasugrilli + sivukeitinkin oli ostaa, ja varan varalle vielä kompakti retkikaasugrilli, joka varmaan riittäisi Tanjalle ja Pekalle. Oheen Pentti osti vielä pari matalapainesäädinsarjaa – hyvä niitä on olla! Pakollisiksi tykötarpeiksi mukaan tarttuivat grillihiilet, savustushakkeet, sytytysnesteet, Neste-kaasut sekä teräs- ja komposiittipullojen täytöt, kymmenen kilon paikkeilla per pala.

  Pentti oli tehnyt oikean valinnan lainatessaan Nikkasen Hiacea. Kukaties ensi vuonna olisi taas maltillisempi peräkärryjuhannus.

  Grilluukavalkadin muijatilpehöörin Pentti hankki Pirjon ostoslistan mukaisesti. Savustushanskat, esiliina, silava, aterinsetti, erilliset grilliaterimet, biohajoavat grillilautaset. Parista ostoslistan kohdasta Pentti ei saanut ensi alkuun selvää, mutta onneksi kolmenkymmenen vuoden avioliitto oli tehnyt Pentistäkin arjen virheenkorjaavan vaimonharakanvarvasgrafologin. Pentti oli tulkinnut siippansa hieroglyfit oikein, ja niinpä pakunnurkkaan löysivät tiensä sisäkäyttöön hyväksytty kaasukeitin ja nykyaikainen nestekaasukäyttöinen 4-liekkinen lattialiesi.

  Jättikrysanteemit ovat onneksi sijoitus pitkälle syksyyn, joten niiden hankinta ei liiemmin päässyt Penttiä harmittamaan, olletikin, kun siinä sivussa saattoi hankkia myös tarvittavat laventelit, omenapuut, koriste- ja marjapensakset. Koristerehupolitiikka oli hyvä hoitaa muun ohessa, sillä uutena klubilaisena Pentti sai ostoksistaan vielä 10 prosentin alennuksen ja ilmaisen muovikassin.

  Kryssisten lomaan koristepatsahat. Tämänvuotinen aiheiden plethora oli sangen yllätyksetön. Pyllistävä tonttu, perustonttu, kitschiä pseudokreikka-afroditea ja leijonaa, luonnollisesti onttoja. Kalastava orava ja naurava possu piiloon, niin voisi tarvittaessa järjestää Korhosen kakarille jännittävän etsintäleikin, heillä kun alkaisi ennemmin tai myöhemmin frustroitunut nillitysvaihe, ja eikös se Veetikin suunnista. Mutta houkuttimena toimisi mitä kätevimmin kolme pussillista Ässä pelix -karkkia. 1050 tuhannesosakiloa kolmella eurolla ei ole paha diili edes ”karamelleina” myydyistä kuminpaloista, joiden älmiminen todistettavasti loksauttaa sijoiltaan ympäri Eurooppaa joka vuosi tuhansia leukaluita.

  Illalla Pentti teki vielä kymmenen kilometrin lenkin ja tappoi tiun verran hirvikärpäsiä.

Tiistaina oli aika asentaa hyttysansat etu- ja takapihalle (Patriot) ja uudenkarheaan Hildegard-puutarhapaviljonkiin (premiumimpi Independence), niin ehtisi testata. Suunnitelma B:ksi oli täytynyt toki hommata perinteiset hyttyssuihkeet ja -savut, mikäli toiminnan painopiste siirtyisi astetta skutsimpaan. Metsänreunan hieskoivut olivat olleet ainainen riippakivi jo kauan: ehkäpä Pentti moottorisahaisi niistä pari-kolme pois ensi juhannuksena, mikäli tarjoukseen tulee sopiva työväline. Ja insijäin käydessä totaalisietämättömiksi, olisi autotallin varastossa varalla vielä valkoraidallinen hyttyspaviljonki.

  Viiden vaiheilla alkoi sataa, ja pihapiiri muhjuuntua. Se oli hyvä muistutus, testikin. Syytä ei laisinkaan olisi huoleen märjän mittumaarin tullen: vieraille olisi tarjota mukavia ja kevyitä EVA-materiaalista valmistettuja sandaaleja ja kalosseja.

  Toissapäiväisellä kauppamatkalla jossain beesien kalossien paikkeilla Pentin tili hulvahti miinukselle, mutta se on toinen tarina.

  Pihankin ehti parturoida. Polttomoottoritrimmeri, bioruohonleikkuri ja raivaussaha olivat maksaneet maltaita, mutta onneksi Pentti oli kaljamiehiä.

  Illalla Pentti ehti vielä ajaa parikymmentä kilometriä mönkijällä, kunhan oli ensin täyttänyt Kiansa pissapoikapissasäiliön uudella kesälasinpesunesteellä iloisesti ”Aa, kesän lasi mä oon”-hittiä hyräillen. Myyjä oli antanut nestekanisterin sunnuntaina kaupan päälle verraten hangonkeksinä, ehkä jopa Naantalin aurinkona.

Keskiviikkona oli ohjelmassa huvimajan teko keväällä puretun navetanseinän puista. Pienoispyörösaha, kunnon työpöytä, akkukonesetti, tarkastuskamera, vapaa-ajanakut äkillisen EMP:n varalta. Viime juhannuksen alla ostetut halvat P.R.C.:ssä valmistetut laitteet olivat saaneet luvan päätyä sekajäteastiaan, tämä juhannus toteutettaisiin uusilla halvoilla kiinalaisilla laitteilla. Kiinnitykset pinnoitetuilla terassiruuveilla eikä millään saakelin nauloilla. Sahapukki valmiiksi, ja huvimajapaikan kohdalla sijaitseva siirtolohkare ensin soraksi kivenhalkaisukiilalla.

  Huvimajan valmistuttua iltapäivä oli vielä nuori. Yläruumis paljaaksi, sallikaa paarmojen tulla minun tyköni. Kolmen minuutin istumisen ja Pirjon tuoman viileän Kukko Lagerin jälkeen Pentti kyllästyi lomailuun ja vielä maalasi matalan majansa kotimaisella valkoisella aitamaalilla. Kaksi maalikerrosta, ja vielä antrasiitti puuöljy päälle. Kuuteen mennessä valmista. Pirjo yritti tarjota apua, mutta parempi, että pysyi sivussa, niin ei tarvitse olla öljyämässä yhä uutisten aikaan.

  Sitten ehti vielä tehdä sisätilan entraukset, sateenkin varalta. Joka huoneeseen iskemätön pöytä- tai lattiatuuletin, olkkariin ja vierashuoneeseen tuuletinvalaisimet. Eteiseen ja kuistille terassimattoa. Alun perin ei ollut pitänyt, mutta siinähän se nyt, samassa.

  Illalla Pentti katsoi Salatut elämät -uusinnan, minkä jälkeen grillasi viimevuotisella grillillä karrelle puoli tusinaa kapsaisiiniliejussa uitettuja marinetteja ja kahvakuulaili kolme varttia.

Torstai oli hieman pitempi valmisteluloppukiripäivä. Työppöset nimittäin ilmoittivat olevansa tulossa, joten koko autotalliin hamstrattu hätävaralastenkama tulisi tarpeeseen. Neljän metrin jättitrampoliini oli tietenkin itsestäänselvyys, ja aamukuuteen mennessä pystytettynä. Pikkuisen vapisi, joten yhden jalan alle kymmenen sentin kolikko, så ska det stadigare! Muu oli melkolailla kosmetiikkaa. Frisbeegolfkiekot etupihalle ajeltumaan härnäkkeiksi, näköpiiriin myös tikkataulu, tikat, sähkövespa, kroketti ja mökkipeli, jota ei saa kutsua mölkyksi, koska puupulikoiden päihin polttomerkityt numerot on julistettu Unescon maailmanperintökohteeksi. Likoille Lalaloopsy-nuket ja hipster-koiralaukut, ehkä ne muksut sitten tietää, pata-altaat alaniitylle, toiseen AquaSplit-leluvene. Käsien ulottuville sukulakuja, minttulakuja, bisbislakuja, Lion-suklaapatukoita ja lämmintä Coca-Colaa, Hannun Lapin Kullat veisivät kylmäjuomatilat. Lauantaibrunssia siinä samalla, siis. Perheallas kauemmas, pienemmässä 152x30 cm:n kokoisessa vauva-altaassa voisi viruttaa mutaantuneet jalat. Satelliittikuvassa piha näyttäisi ehkä rumpusetiltä, mutta ainakin uudelta, ja toivottavasti Kumuilta.

  Iltapäivän Pentti pyhitti kellukevammaiselle laiturilleen. Kumivenesettien testaus ja uusien kalastusvälineiden inventaario. Rasialaukut, kalastusreput, kahluuhousut, aurinkolasit, matopurkit. Avokelasetit ja haspelicombot, ihan senkin varalta, ettei Hannu muista. Ja jigit, jigit jigit, eihän muuten kala kelattavaksi kapsahda eikä irkku ilakoi! Puoli kiloa norminiljakkeita, Kaira Specialia ja Räsäsiä puoli tusinaa kumpaisiakin. Ei olisi ainakaan varusteista kiinni, eikä tarvitse Pajusen nyt aukoa päätään kuten silloin 1997-vuoden juhannuksena, Pentti ei unohda.

  Ja jos venyisikin kalastus pitkäkaavaiseksi, niin ei vanhoja kusisia makuupussejakaan ilkeäisi vieraille tarjota. Niitä oli Pentin pakko ostaa kolme. Onneksi olivat edullisia ja laadukkaita. Kylkiin Pentti kirjoitti permanenttitushilla Tupu, Hupu ja Lupu.

  Tietenkin sen varalta, että Hannu tai Pajunen tai Tähtinen peruisi osallistumisensa, oli hyvä varata föliin kahden henkilön polyesteriteltta. Lasikuitukaaret loisivat juhannukseen oranssinpuhuvaa Sikstuksen kappeli -tunnelmaa.

  Eukot vissiin tekisivät omalla tahollaan marjastusmarjareissun ja retkeilyretken lauantaiaamupäivällä. Entiset partiolaiset, jaksavatkin. No, kylmälaukku ja retkijakkarat saisivat olla ikäänkuin hyvitys unohtuneesta hääpäivästä (eilen).

  Ehtoopäivällä Pentti havahtui siihen, että Korhosenperkeleethän tuovat elukat mukana! Hänen oli siis tehtävä toinen kauppareissu! Matkoilla Pentiltä pääsi ärräpää ja alatyylinen naisgenitaali jos toinenkin, koska helvetti oli jäätynyt justiisa, moista kontrollin menetystä ei koskaan ollut sattunut! Onneksi tarvittavat tavarat löytyivät yhä hyllyiltä: koiratarhat (-20%!), sääriluut ja välipalakevytrullat, säilykeateriat, koiran pelastusliivit, kissan kiipeilypuu. Parkkipaikalla Pentti vielä kertasi, että onko nyt varmasti kaikki, oli. Varmistussoitto Pirjolle, kolmen vuoden takainen gerbiilien juoksupyörä oli yhä tallella, Jumalamme Jehovan kiitos. Paluumatkalla Pentti poltti tupakan autossa.

  Seitsemän paikkeilla ehti vielä siivota pahimmat ransut nurkista. Kaikenmoinen ylimääräinen ryönä pois näkyvistä uusiin säilytyslaatikoihin – niitä ei tunnu koskaan olevan tarpeeksi, nytkin seitsemän upouutta ja ehjää, muovi on ihmistä varten. Pirjo otti vastuulleen rikkasetin, Tanja pitkävartisen puisen lattiaharjan + metallirikan. Kukaan ei veistellyt rikkarokkarikkiviisautta, vaikka oli torstai ja hernaripäivä.

  Pentti otti muodollisesti osaa siivoukseen sporttisemman näköisellä spraymopilla. Se oli vain pompannut hyllystä silmään, ja se oli ollut pakko saada, nyt. Neliosaisella ikkunanpesusetillä uksien peseäminen sujui kuin proge, minkä jälkeen vaihdettiin vielä wc:n hammastahnat, -harjat, shampoot ja hoitoaineet. Pirjo oli soittanut niistä sunnuntaina, että muistathan varmasti, juuri kun Pentti oli ostamassa jiiriä.

  Toimintatorstaihin tärväytyi tonnikaksisataa. Mutta onneksi illalla Pentti pääsi mamman reppariin.

Juhannusaattona Pentti suoritti vielä viime vilkaisut ja varmistukset. Alkometri, vanha paristo saisi siihen kelvata, käyttämätön puhallusputki maistui rikiltä. Halpa 10,1-tuumainen tabletti oli helppo ottaa käyttöön, ja se mahtui kansioonsakin sangen sutjasti. Jussisin on tabletintarvis alati läsnä. Vielä vilkaisu muonakaappeihin. Cashew-pähkinät, Oreo-suklaatäytekeksit, Taffelin Megapussyt, Fe-ravintolisä, pari pakettia Kulta Katriinan Premiumia. Penttiin hulmahti lämmin, mekassakäynyt olo.

  Korhoset toisivat makkarat ja italiansalaattia.

  Ensimmäiset vieraat tulivat klo 13.44. Vielä puoli kahden pintaan Pentti tarkisti kauppakuittiensa summien oikeellisuutta.

  Yhteensä 7482,82€, -10%, loppusumma 6734,54€. Kummankin kuitin alareunassa luki ”Teitä palveli Jussi”. Pentti hymähti asialle.

  Nyt sopii vieraiden tulla, ajatteli Pentti sulloessaan merkillepantavaa määrää sellofaania ilmaiseen muovikassiinsa. Hetikohta alkoi horisontista kuulua maasturin hyrinä. Trampoliinin reunalla roikuskeli käpytikka.

Ainoa tanssi -runoesitys Kiskossa

 

Kahtena viime vuonna Helsingissäkin saakka kiertäneellä Saima Harmaja -runokokonaisuudellaan valloittanut salonseutulainen poikkitaide-trio Eila Mamia - Aki Toivoniemi - Janne Kuusinen on tarttunut tällä kertaa Unto Kupiaisen (1909-1961) tuotantoon, osin muistuttaakseen, että suomalainen miesrunous ulottuu myös ns. "loirileino-kuplan" ulkopuolelle, osin tutustuttaakseen yleisöä tähän suotta unohdettuun, perinteisen ja modernin rajaa kiehtovasti kutittavaan runoilijaan. Viitisenkymmentä teosta (, joista 14 runokirjoja) julkaissut Kupiainen on kunnostautunut myös kääntäjänä ja tutkijana.

Eila Mamian kokoamassa ja lausumassa runokokonaisuudessa "Ainoa tanssi" punaisena lankana on elämä. Paitsi Kupiaisen nimirunossa, myös koko esityksessä elämä vertautuu tanssiin, muodostaen ainutkertaisen liikesarjamme, vauvasta vanhukseen valssaten, välillä vaihtoaskelin, välillä vaivatta viilettäen, vuoroin vieden, vikisten. Aina ei ainoa tanssi suju kuin tanssi.

Koska tapahtuma nivoutuu runon ja suven päivään (6.7.), ei legendaarista Eino Leinoa (1878-1926) ole hennottu sivuuttaa. Hänenkin runojaan on siroteltu mausteiksi sopiviin väleihin sekä lausuttuna että laulettuina Heikki Sarmannon, Ahti Sonnisen ja Perttu Hietasen sävelin. Kupiaisen runojen tarttuvat, yllätykselliset sävellykset, joissa laulelmallisuus kohtaa häkellyttävän sulavasti populaarit elementit, on tehnyt Aki Toivoniemi. Pianon ja harmonikan takaa löytyy sovitusprosessissa mukana ollut hulvaton muusikkovisionääri Janne Kuusinen. Luvassa on viimekertaista Harmaja-projektia veijarimaisempaa otetta, josta ei tummanpisteliään huumorin elementtejäkään puutu.

Lapsi lattialla tavaa aavistellen aapistaan,
kunnes kerran silmät avaa, katsoo Kirjaan Suurempaan.

Rivit rikkoutuen kulkee monta kertaa kirjainten,
kunnes saapuu Hän, ken sulkee viime kerran kirjan sen.
Unto Kupiainen: Kirja (ote)

Klikkaa YouTubesta maistiaisia tapahtumasta!
Ainoa tanssi · Syysaavistus · Totuus

NMKY

Mikäli maassamme perustettaisiin (esim. Uuden Musiikin Kilpailua varten, vinkvink) disco-orkesteri "Kylämiehet", sen esiintyjistöstä löytyisivät seuraavat hahmot:

1) Vartija / turvamies
2) Parturi-kampaaja
3) Saamelainen
4) Telakkatyömies
5) Mäkihyppääjä
6) Sotamarsalkka

Varalla:
7) Meteorologi
8) Pesäpalloilija (+sateenkaariviuhka)
9) Stuertti
10) Tullimies

Darth Voter says...

Salo Golf 18.4.2015

Salo Golfin golfradan harjoitusgreenillä perjantain ja lauantain välisenä yönä hurjastellut ajoneuvo sai aikaan mittavat vahingot. Nurmen korjaus maksaa arvioiden mukaan n. 5000-10 000 euroa.

Vahingontekijät tallentuivat onneksi golfkentän valvontakameroihin.

Mitä ajattelin tänään I

Tänään ajattelin sellaista, että jos kerran länsinaapurissamme suuri osa sukunimistä päättyy "on" ja vastaavasti itänaapurissamme "off", miksei tässä niitten välissä sijaitsevassa leijonamaassa leijonanosa sukunimistä pääty "standby"?

Kun kerran takavuosina onnistui ruotsinkielisten sukunimienkin suomentelu suht sutjaan, miksei nykyään voisi toimeennussia uutta, valtakunnallista nimenvaihtokampanjaa? Typerästi pääsanansa arvoa syyttä väheksyvät nenit standbyiksi ja sassiin! Toki vaihtajille voisi suoda vaihtopalkkana jonkin nimellisen summan.

Kuulitte tämän sitten Janne 6standbyltä ensin!

Fritz Väliliha kokkaa IV

Fritz Väliliha on leikkimielisen Kokkolan Kokeellinen Kokki 2000
-kilpailun jaettu pronssimitalisti sekä Lannistumaton Luke
-munansyöntikisan voittaja 2001 (68).
Sotilasarvoltaan hän on korpraali.

No niin tyypit, taas on vettä virrannut Aurajoessa ja voiöljyseosta itse kunkin hackmanneilla senverta, että on tullut aika palautella mieleen, ettei asianmukaiseen syömiskokemukseen tarvita kaikenmaailman fakherneitä sun muita pässinkiveksiä lautaselle ja jobimia taustalle, vaan ihan järkihintaankin saa aikaan järkisettiä, kunhan ei aikaansaannoksillaan kiasmoihin pyri. Kohderyhmänä ovat jälleen yhteiskuntamme huomiosta täysin paitsi jääneet yksin elävät krooniset masturbaattorit, joilla ei ole joko aikaa mennä miehen sydämeen vatsan kautta, tai vastaavasti halua ostella muijalle alati suklaata tahi ruusupuskia ns. "kusista suolenpätkää" saadakseen. Sitä paitsi olen saanut sen verran palautetta monimutkaisista, jopa toteuttamiskelvottomista ja verraten älyttömistä aiemmista resepti-innovaatioistani, että ajattelin hieman kompensoida, vittuukseltani toki.

Tänäpäisellä agendallamme on tähän asti salaisuutenani pitämäni pikku paistinpannupaheeni, eli

SEIHYVE , erityisen hyvin onnistuessaan SEIPARASTE
Tarvikkeemme ovat (oletuksena 28 centin levuinen pannu): 

Neljä reilunpuoleista perunaa, ehkei ihan kovimpaa mahdollista lajiketta, mistä minä tiedän
Öljyä ja voia paistamiseen
Kalafondilöllyrä tai -liemicuubio
2-3 porkkanaa
1-2 sipulaa
200g seitä, tapauksessani puoli paketillista / 2 palaa
ropaus katkakrapuja
Keitetty kananmuna jos toinenkin
Tilliä, persiljaa, valkosipulia, tarvittaessa (yrtti)suolaa

Oheiskastikkeeheen:
Normipurkillinen kermaviiltä
(Yrtti)suolaa
Tilliä

Pannulle voita, öljyä ja luraus vettä gaytinliemeksi. Kiehuttaos. Kalafondin tai -liemikuution voi mulauttaa meßiin tässä välissä. Kuori ja kuutioi porkkanat sekaan, sittemmin perunat, viimeksi maun ja fetisismien mukaan pilkotut sipulit. Sopivassa saumassa seit sekaan sulamaan kakastepatkarapuineen kaikkineen. Valkosipulissa mikään ei toki voita aitoa asiaa, itse pidän suuresti valmiista valkosipulimössöstä säilyvyytensä vuoksi. Syventää makukokemusta joka tapauksessa, joten garlic it up! Loppusuoralla hän on hyvä ja lisää mausteet, murentaa muna(n/t) sekaan ja haihduttaa paistaen ylimääräisen nesteen poie.

"Kermaviilikastike" kuulostaa aina niin suurelliselta ja hienolta. Ihan kuin sen tarjoamiseen vaadittaisiin vähintään pierua pidättävät Täällä Pohjantähden alla -pappilaolosuhteet ja tarjoilevaksi emännäksi Ellen Salpakari. Paskan heelmät, tämä on niin hyvää, yksinkertaista ja tarvittaessa myös prolea kuin olla ja voi ja keijumargariini! Vatkaat vaan kermaviilin sekaan suolan ja tillin mieltymystesi mukaan. Suolan kanssa on vähän hankala neuvoa aina, kun toiset eivät käytä ollenkaan, ja toiset taas piikittävät sitä päivän jokaisella aterialla monta ruokalusikallista suoraan suoleen. Kyllä teistä itse kukin tietää, aikuiset ihmiset. Ja hätätilassa small talk -tilanteessa voitte joka tapauksessa heittää dialogin sekaan latteuden: "Suola sitoo vettä. Ihminen tarvitsee suolaa". Vatkattuanne kastikkeen pankaatte se vielä jääkaappiin pariksikymmeneksi minuutiksi hibernoitumaan asianmukaisesti asianmukaisen jähmeäksi.

Lopullinen tuote. Ei hätää, se on Keijua.

Kokonaisuuden keralla toimivat esimerkiksi Kuiron leipomon voideltu perunalimppu ja Öbergin vihannestukun myymät mauste-/suolakurkut. Nämä molemmat sijaitsevat Salossa, ja ovat Salon seuraavat nokiat. Kuulitte tämän minulta ensin. Muitakin limppuja ja kurkkuja saatte toki käyttää, mutta näin tehdessänne tietäkää sydämessänne, että tuolla jossain sen Välilihan Fritzin koko loppuviikko on romuttunut täysin pilalle kulinaaridiletantistisen valintanne tähden. Häpeäisitte.

Tällaista tällä kertaa, ensi kerralla ihan jotain muuta, tai sitten täysin tätä samaa. Bon ap, trousers down!

Unto Kupiainen @ Kisko 7/2015

Lausunta: Eila Mamia
Runojen sävellykset, musiikki: Aki Toivoniemi
Sovitukset, musiikki: Janne Kuusinen

Kaksi maistiaiskappaletta YouTube-elävänkuvanpalvelussa:

Ainut tanssi

Syysaavistus

Onnittelut

 

Njääh njääh njä njä njääh njääh njääh njääh, njä

njääh njänjä njänjänjääh njänjänjänjänjääh.

Njääh njääh njä njä njääh njääh njääh njääh, njä

njänjänjänjänjääh njä njääh!

Je sustelu Charlie

Marginaalisuomalaiset rp. mainostaa

Ilahduta poliittisesti sekä valveutuneita että nukkuvia lähimmäisiäsi

-tarroilla!

Tarran koko 94 x 29 mm

Hinta 75 snt / kpl + pk

osoitteesta janne.kuusinen(@)iki.fi

(poista sulut)

Äänestä

Vaikka olenkin hyvin pettynyt siihen, ettei huhtikuun 2015 eduskuntavaaleihin mennessä ehditty perustamaan eläkeläisten etuja ajavaa "Sitruuna rp"-puoluetta, koen silti muusikkona ja absoluuttisen hörökorvan omistavana ihmisenä velvollisuudekseni kertoa teille päättävien elinten auditiivisuusideaalin imperatiivin näkemykseni. Tai paremminkin kuulumukseni. Kestääkö kanttinne kuulla, kuolevaisemmat?

Eilen oli kahvilannurkassa televisio auki, täysistunto tuli suorana lähetyksenä. En missään tapauksessa alennut katsomaan moista fasadia. Tyydyin kuuntelemaan, mutten todellakaan sitä, mitä kansanedustajilla oli sanottavaa (hear), vaan sananmukaisesti kuuntelemaan, kuulostelemaan (listen)! Ja pakkohan se on alistuneena lopputulla, että auditiivisesti eduskunta on sangen horriibelia settiä notta.

Panin silmäni kiinni. En täten voinut nähdä, minkä puolueen jäsen oli kulloinkin puheenvuorossa. Tässä riittäköön, että tiedämme toisten puolueiden riveissä mylvimisen ja kaahkoamisen olevan yleisempi käytäntö kuin toisten. Onneksi "puheen"vuorojen kestoja on nyttemmin rajoitettu. Hymyn huulille toi heti ensimmäisen äijän luolamiesmäinen rauhkina, jonka seasta oli hankala erottaa mitään kovin selkeää, etenkin, jos virkkeistä löytyi sivulauserakenteita. Veikkasin, että tämän alfan nimi oli Seppo, Ari tai Markku. Välillä kuului vaimea töms: ilmeisesti tämä Elämän Kovan Kansakoulun approbatur löi nyrkillä pöytään sanomansa tehostamiseksi. Toinen äiä taas ilmeisesti piti henkilökohtaisena supervoimanaan 120 desibelin syvyistä ääntä, jolla pamputtaa kaikenmoisten piipertäjäin kuuloluut. Diagnoosini hänelle oli "ylästatukseensa masturboiva bestwisser, jota kukaan järjellinen kansalainen ei jaksaisi sekunnin vertaa omana esimiehenään". Kolmannen, ilmeisen "periaatteen miehen" sattumaiset sylkipisarat seuloutuivat korviin vaivatta mongertavien, ihmisyydelle vieraiden äänteiden vanavedestä: hänen akilleenkantapäänsä nivusiin saakka taas oli yleiskieli, joka on kotiseudulleen kantautunut hyvin todennäköisesti vasta Internetin myötä.

Eivätkä naisedustajat tämän vähemmällä pääse, ja miksi pääsisivätkään? Ei kuulunut lehtereillä Tuula Amberlaa, ei Aino Vennaa, ei, vaikka femme fatale -tyyli(ttömyys)lajia tuuttasikin! Kaiken ytimeen separoitui vain migreeniä aiheuttava nalke, valkoiseksi x-kromosomien kohinaksi äityvä, alati jossain Justiina Puupään ja Ellen Salpakarin arjenharmaassa välimaastossa. Saattoi pirttihirmumyrskyn joukossa olla joitakin asianpoikasiakin, mutta ne katosivat kylmäävään, kelantätimäiseen kakofoniaan. Olin satavarma, että atonaliaa viljeltiin kaulin toisessa kädessä, ja seuraava lause saattoi milloin tahansa olla "Mikset säkään koskaan siivoa!" tai "Tänään me mennään sinne pitsinäyttelyyn".
 Toinen naiskansanedustajaäänityyppi oli toki rauhallinen, mutta pelottavan kalmainen. Oli kuin jokin lapsuuden kummitus- tai vampyyrileikki olisi jäänyt poikatytöllä päälle ja sittemmin integroitunut äänenmurrokseen. Tämä vielä yhdistettynä alttofakkiin ja Kainuun Ankeuttajat ry:n iäisjäsenyyteen, niin se oli kuulkaa ihmiset niin, etten siinä vaiheessa olisi edes uskaltanut avata silmiäni, kun airasamuliniaaniset "eduskunnan täysistuntosali 237"-hohtokonnotaatiot olivat jo täyttäneet ali- ja piilotajuntani, ja unihalvausriskin ottaminen olisi ollut sulaa järjettömyyttä.

Kuunnelkaa. Kuunnelkaa päättäjäinne karmeaa ansatsia ja kavahtukaa. Ennen kuin teette äänestyspäätöksen, kuunnelkaa paitsi sydämenne, myös suosikkiehdokkaanne ääntä. Älkää luottako televisioon, radio riittää. Siistit vaatteet ovat hypnoosia ja fuulaa, pois ne näkökentästä! Silmänne valehtelevat, aivan yhtä paljon kuin nuo kamalan kuuloiset päättäjämmekin.

Hyvä eduskunta on semmoinen, joka saundaa hyvältä! Johtaja on saundinsa näköinen. Kansa saa sen kuuloiset päättäjät kuin se ansaitsee. No nyt tietysti luulette, että tässä nillittää taas joku akuankanäänestäjä. No ei todellakaan!: haluaisimmeko muka salillisen Clarence C. Nashin kuuloisia raakkujia, ja huonolla tuurilla viellä perussuomalaisia sellaisia? Tokkopa, sanoisin jopa: tokkopa, sillä jo nykyisellään täysistuntojen ääniraijat kuulostavat Avaralta luonnolta, enkä puhu nyt sen mangustijaksoista. "Kirkkovenettäkään" en kerta kaikkiaan pysty äänestämään, koska siitä ajoittain kuuluvat moiskahtelevat turskaukset eivät liiemmin luottamusta herätä.

Myös "äänestys"-sanan etymologinen historia on puolellani tässä. No niin, nytkö vasta tajusitte? Ei, ei alkuperä sentään musiikissa ole, vaikka voisi luulla (voicing). Äänestyksen konsepti on peräisin muinaisemmasta Bulgariasta ja Unkarista, missä ehdokkaita ei nähty, vaan he olivat vaalipäivisin piilossa sermien takana. Keskiajalla he vielä kulkivat kampanjoimassa kansan keskuudessa säkki päässä, mutta tietenkin tämä vaikutti äänestystulokseen. Myöhemmin Bulgarian tsaari ja duuma antoivat kansalaisille liekaa alkamalla järjestää joka toinen vuosi kansannäestyksen, jolla valittiin parlamenttiin ja pingmanmenttiin (nyk. pigmentti) kaksitoista komeaa ja kaunista, joskin päätäntävallatonta malliedustajaa. Naisia heistä oli kymmenen, miehiä kaksi. Sukupuolikiintiöt keksittiin vasta 1800-luvulla Kiinassa.

No, näin äärimmäisiin ja vanhenneisiinkin menetelmiin emme tietenkään voi läntisissä 2010-luvun sivistystietokonevitsayhteiskunnissa sortua: niinpä ehdotankin ratkaisumalliksi tähän yhteiskuntarauhan kannalta äärimmäisen tärkeään asiaan äänioikeuden epäämistä kuulovammaisilta. He elävät visuaalisessa valheessa. Vanhuksille, vammaisille ja veteraaneille säästyisi miljoonia, kun ei tarvittaisi enää sitä ärsyttävästi viuhtovaa eukkoa siellä ruudun alakulmassa.

Franssintalo, Halikko

!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

 

Vaalivastamainos vastavaalimainos vihdoin