Kiusaaminen. Kaikilla kouluasteilla sitä oli. Ala-asteella olin itse sen kohde, yläasteella vastaanpantuani se siirtyi muihin. Koulukiusaamisen määrä tuntui olevan häkellyttävä, universaali vakio. Lukiossa kiusaaminen tietenkin muuttui verbaalimpaan suuntaan, koska eihän sitä nyt valkolakin saaja nyrkein saa kiusata, pitää olla luovempi. Lopullinen jytky tuli intin aikana Haminassa, kun huomasin sen pahimman kiusaajan olevan RUK:issa. Luojani, ei koskaan sotaa.
Olen rauhanomaisia ratkaisuja kannattava mies, mutta asenne-akilleenkantapääni, jonka nyt julkisesti omalla nimelläni jaan, on koulukiusaaminen, johon suhtaudun Charles Bronson -mentaliteetilla, oikeasti. Uskon, että kiusaaja on aina kiusaaja. Jotkut heistä ehkä verhoutuvat työelämässä narsistin viittaan. Olennaista on kuitenkin, ettei sana tehoa. Toiset onnistuvat piilottamaan kiusaamisviettinsä alitajuntaansa, mutta kriisi- tai poikkeustilanteen tullen kiusaaja nousee uudelleen esiin, ennen pitkää, aina.
Olen tarvittaessa pahoillani, mutta minä toivoisin noiden koulukiusaamiskampanjoiden suuntautuvan vastaisuudessa kiusattuihin. Että miten soveltaa sitä krav magaa ja antaa takaisin mahdollisimman kivuliaasti, kunnes koston kierteen pitkävetokohde-merkki jää pysyväisristiksi. Ei se kiusaaminen muuten lopu. Ei, ei kosto suloinen ole, mutta valitettavasti joskus tarpeellinen.
Kiusaamista, sen torjumista ja kostamisen problematiikkaa käsittelee erinomaisesti USA:n nerokkaimpiin sarjakuvapiirtäjiin ja satiirikoihin kuuluva Ted Rall teoksessaan "My War With Brian" (1998), vinkvink!
En ole antanut anteeksi. Enkä anna.
Mihinkähän jengiin sinä kuuluit kouluaikoinasi, HS.fi:n nettikommenttien moderaattori?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti