Älä sormi pieni töki minne vaan

Nyt, erotiikka-asiantuntijat, seksologit, terveystiedon opettajat, kamasutra-gurut, Suosikki-lehden Bees & Honey -palsta, vem som helst!: selittäkää minulle tuo sormi suussa -juttu!:

Kuvan teinitytöllä on sormi (omassa) suussa ilmeisen tarkoituksellisesti, mutta eleen ideaali ja diskurssi jäävät kuitenkin loppupeléissä hämärän peittoon. Yleisin ja hyväksytyin selitys on se, että moisella gestyyrillä yritetään kiihoittaa vastakkaisen sukupuolen (yleensä mies) edustajia parittelurituaaliin päättyvään käyttäytymiskoodien ketjuun. Niin sanotusti lapsipuolen asemaan ovat jääneet ne kasvatustiedettä hipovat teoriat, joiden mukaan näissä esim. Internetistä, isäsuhdeongelmaisten teinityttöjen blogeista löytyvissä sormisuussa-herutus -kuvissa olisi kyse neuvottomuudesta tai peräti jonkinasteisesta vähämielisyydestä. Eräs opettajaystäväni taas edustaa koulukuntaa, joka väittää lukiolaistytöillä menevän sormen suuhun juuri tällä lailla suurin piirtein vektorilaskentakurssin puolivälissä vilpittömästi, ilman nabokoviaanisia tarkoitusperiä. 

Itse kuulun "Ties missä se on ollut" -teoreetikoihin. Olen jo jonkin aikaa tutkiskellut vapaa-ajallani / talkootyönä / yhteisöllisyyshengellä / pro bono saatavilla olevaa tämäntyyppistä kuvamateriaalia. Mahdollisiin tikkukaramelliaddiktio- tai hammaskiviargumentteihin en ota kantaa, mutta tällä hetkellä olisin valmis kallistumaan siihen, että nämä kuvat esittävät oman rä'än syömisestä yllätettyjä nuoria naishenkilöitä.

Juuri tuo syyllinen katse yllätetyllä poloisella on, kun esim. äiti tai opettaja rientää paikalle parahiksi räkäknäälin juuri löytäessä tiensä suuhun, pysähtyneen parisekuntisen seuratessa. Kuulemma. 

Lisuri tulossa aiheesta!

Sarjakuva-analfabetismin jatkokurssi

Tänäisessä Somero-lehdessä oli niin pysäyttävä sarjakuvastrippi, että se oli pakko skannata ja panna lainausoikeuden varjolla linjoille kaikkien ihailtavaksi. Tekijä lienee paikallinen sarjakuvataiteilija, joka ei ole ainakaan minulle tullut vastaan esim. sarjakuvamessuilla tai suomalaisen sarjakuvan antologioissa. Ymmärrän kuitenkin hyvin, miksi Somero-lehti on uudelleenjulkaissut tämänkin, 24 vuotta vanhan sarjakuvan: sen verran ajattomia, elämää suurempia asioita tiivistyy näihin kolmeen ruutuun.

Kyse on periaatteessa suoraviivaisesta perustarinasta, jossa nähdään tuttu tsehoviaanis-aristoteliaaninen triptyykki: esittely, kehittely ja kliimaksi. Kerronta on kuitenkin täynnä jännitteitä: ensimmäisen ruudun viitteellinen tausta ohjaa lukijan katsetta kuin hyttiä köysiradalla, pakottaen hänet fokusoitumaan toiminnan painopisteisiin, eli tässä tapauksessa henkilöihin. Tätä vielä korostetaan toisessa ruudussa, jossa taustat jätetään kokonaan pois, mikä luo entisestään suspensea. Omintakeisin ratkaisu on ennen viimeistä ruutua: mikäli lukija kokee kuvatun kohtauksen liian voimakkaaksi ja haluaa vetää henkeä ennen loppuhuipennusta, hänelle annetaan mahdollisuus rauhoittua lukemalla tekijän nimi. Kaikkea tätä tukee taloudellinen viivan käyttö: kiinnittäkää huomiota esimerkiksi siihen, miten taitavasti muutamalla kynänvedolla auton takaluukku / auton etupelti / teltta on toteutettu, ja viivoitintakin on tarvittu vain vähän!

Kliimaksi on upeimpia näkemiäni, sen verran paljon sarjakuvalingvistisiä lisämerkityksiä tuo "pelkkä" BUM sisältää. Lukijan ensireaktio on todennäköisesti se, että sattuu räjähdys, mihin voi halutessaan lisätä feministissävyiset konnotaatiot miesten omnipotentiaalisista fantasioista. Mutta ruudun oletetun räjähdyksen muodosta saatamme hyvinkin livetä pohtimaan, viitataanko tässä sittenkin Union Jackiin, peräti Konfederaatioon, aikaansa eläneisiin anglo-amerikkalaisuuksiin? Erään teorian mukaan kyseessä olisi puhekupla, jossa nainen haukkuu miestä pummiksi: ehkä hän ajautuu pyytämään rahallista korvausta auttamisestaan? Tämä vaatisi tietysti sen, että alkuperäiset stripit olisi tehty englanniksi tulevaa kansainvälistä levitystä ajatellen, ja alkuperäinen sana olisi jätetty manga-tyylisesti korvaamatta esim. sanalla "PUMMI" tai "PEPPU", koska lopputuloksesta olisi tullut suttuinen. Yritin iltapäivällä kysyä Somero-lehden toimitukselta siitä, onko kolmannessa ruudussa lukenut alun perin "ASS", mutta toimituksessa pidättäydyttiin kommentoimasta asiaa.

Alkuperäisstrippien englanninkielisyys on täysin realistinen vaihtoehto, kun ajatellaan jo sarjan nimeä, joka ei ole "Max & Kumpp". Mutta selkeimmän viitteen antaa kolmosruudun oikean alakulman selventävä teksti "THE END". Ennen vanhaan sanomalehtisarjakuvan alkuaikoina ko. tekstiä käytettiin ilmoittamaan sarjakuvan päättyminen niille lukijoille, jotka olisivat muutoin lukeneet loputkin sanomalehdestä sarjakuvana. He ovat juuri niitä ihmisiä, joiden mielestä vanhat sarjakuvat olivat liian pitkiä ja tekstipainotteisia. Vuonna 1987 osattiin kuitenkin jo katseella paikantaa sarjakuvan loppukohta, joten on hyvin todennäköistä, että sanapari "THE END" viittaakin ydintuhoon. Kylmä sota oli vielä käynnissä, ja kun tarkemmin tulkitsee, kolmosruudun katastrofia saattavat ennakoida ensimmäisessä ruudussa näkyvät kaksi sienipilveä sekä niiden aiheuttama paineaalto, joka keskiruudussa mestarillisesti kuvataan valkoisena tyhjyytenä.

On myös mahdollista, että kolmosruudussa aurinko laajenee punaiseksi jättiläiseksi, sillä sana "The" viittaisi juuri tämän lopun olevan Se Iso Loppu, "The Loppu", Big Bangin vastakohta. Tämän teorian mukaan em. strippi sijoittuu viiden miljardin vuoden päähän tulevaisuuteen, ja ehkä hyvinkin myös madmax:maiseen, post-apokalyptiseen maailmaan, jossa tapellaan bensiinistä. Tämäkin auto voi olla jäänyt tien varteen löpön loputtua.

On henkeäsalpaavaa, miten moneen suuntaan Juha Koistinen (nimimerkki?) nyökkää. Graafinen jälki tekee upeasti kunniaa paitsi Kippari Kallen tekijäakselille Segar-Sagendorf, myös egyptiläiselle graafiselle ajattelulle, jossa ihmiset kuvataan orjallisesti sivusta päin. Nykynäkökulmasta ehkä jäykkää, mutta ainakin yhtenäistä! Mikäli ajatellaan tämän sarjan tapahtumapaikaksi Someroa, tämä näennäisjäykkä (ja vauhtiviivaton!) esillepano alleviivaa taiten ko. kaupungin puoliagraarista meininkiä, jossa ei turhia smalltalkkia, mimiikkaa sun muuta helsinginhömpötystä harrastella. Someroon ja somerolaisuuteen viittaisi myös ainoa repliikki "Antaahan kun minä". Somerolta kotoisin oleva isäni ei ole kuunaan käyttänyt moista lauseasettelua, mutta voisiko kyse olla jonkin paikallisen kyläyhteisön erillismurteesta? Kuplan muodosta voisi toki myös päätellä, että ensimmäinen sana on alun perin ollut jokin toinen, pitempi, erimurteinen, ja toimitus on katsonut parhaaksi turvautua sensuuriin. Mies on originaaliversiossa ehkä teititellyt naista: "AntaKAahan kun minä"?

En ole tietoinen, onko Max & Co syndikaattilevityksessä, vai onko Somero ostanut aikoinaan sarjaan täydet julkaisuoikeudet. Salaisuudeksi jäänee myös se, viittaako tuo "Co" companyyn eli seuraan, vai onko tuo nainen nimeltään Co? Oletan kuitenkin, että tuo mieshenkilö on Max. Löytyisikö esim. jostain päin nettiä täydellinen henkilögalleria? Yritän kuitenkin saada lähiaikoina selville ainakin sen, onko sarja jatkuvajuoninen, ja jos, mihin kohtaan tarinan kaanonia tämä käsillä oleva strippi sijoittuu. Loppuun, olettaisin, muttei sitä koskaan tiedä.

En ole koskaan ennen nähnyt "Max & Co":n kaltaista sarjakuvaa, joka toimisi näin monella tasolla!

PS: Strippi oli näemmä vielä uusittu perjantaisessa Somero-lehdessä 28.10.2011, mutta eihän tuo nyt mikään ihme.

Tarjoustalon Pandemonium-päivät

Vanhoja VHS:iä etsimässä

Läheskään kaikkia mielenkiintoisia elokuvia ei vieläkään saa digitaalisessa formaatissa. Harvinaisimmista, vain VHS-nauhalle saakka päätyneistä julkaisuista ollaan esim. nettihuutokaupoissa valmiita maksamaan satoja euroja.

Itse olen metsästänyt vanhojen, italialaisten Riemumultipla-filmien Suomi-nauhoja eli ns. "FIx":ejä jo muutaman vuoden. Yhä puuttuu kolme, joista yksi on tämä (kuvankaappaus ainoasta tv-esityksestä 6.8.1990):

Kai muistatte, miespuoliset ikätoverini? Tämä oli aikoinaan maailman paras elokuva - ja onhan se vieläkin! Koulussa välitunneilla yritettiin aina kilvan sanoa tuo suomenkielinen nimi mahdollisimman nopeasti ja virheettä, ainakin meillä päin.

Nordic Videon aiempi karvalakkijulkaisu riittää itselleni hyvin, mutta jos joltain löytyisi se lähes kadonnut Videoarbitrage Oy:n vihreäkantinen laajakangasversio (etukannen kuva täällä), niin ilmoitelkaa ihmeessä, kolminumeroisen hinnan maksan!

Knallit ja vaipat naftaliinissa

Kaarinan nuorisoteatteri tarjoaa harvinaista herkkua, joka muistuttaa nuoriso- ja ylioppilasteattereiden tärkeydestä. Ilman niiden tarjoamaa haastavampaa, "postmodernimpaa" teatteritaidetta kaikki ympärillämme olisi nimittäin pelkkää paasilinnaa, revyytä ja viinanjuontikesäteatteria suurille kansankerroksille. Anthony Burgessin klassikkotarina Kellopeli appelsiini (A Clockwork Orange) on saanut kaksi ja puolituntisen näyttämöversion, joka voisi periaatteessa venyä yli kolmetuntiseksikin, jos vain käsissä riittäisi voimia taputtaa näytelmän loputtua esiintyjäkaarti yhä uudelleen ja uudelleen lauteille.

Burgessin kirja on klassikko, samoin Stanley Kubrickin filmatisointi vuodelta 1971. Ohjaaja Minna-Stiina Saaristolla on ollut suuret saappaat täytettävänään, mutta juju onkin nyt siinä, että moiset saappaat kannattaa jättää eteiseen ja pukea korkeintaan reinot. Moog Konttisen aikoinaan upeasti suomentama pandoranlipas-verbaliikka on varmasti monella jäänyt kielikorvaan, kuten myös Kubrickin kuvasto iskostunut verkkokalvoille, mikä on omiaan haittaamaan tämän teatterikokemuksen objektiivista prosessointia. Mutta hyvin nopeasti tämä versio onnistuu niistämään katsojastaan asenteelliset ennakko-odotukset ja tempaisemaan mukaansa, mitä tukee hienosti esityspaikka, Hartwallin kolkko teollisuushalli.

Sami Olander, Jussi Jätinvuori,
Teemu Paavilainen, Joonatan Perälä

Erinomaiseksi Kellopeli appelsiinin tekee se, että se tiedostaa riskinsä ja hallitsee kokonaisuutensa eri osaset, kuitenkaan tylsästi varman päälle vetämättä. Voimakkaat kohtaukset ovat juuri sopivan voimakkaita, rankistelevaan väkivalta- ja raiskailulutraukseen ei ole edes tarvetta yltää, kun tärkeitä tunnelmavivahteita saadaan luotua myös oivallisilla valaistus- ja lavastus- ja puvustusratkaisuilla. Jälkimmäisissä esim. muotinukeilla kumarretaan elokuvaversion suuntaan, mutta ideaa jalostavana, erittäin toimivana parina tälle toimii anonymisoivien naamareiden käyttö. Musiikkipuolella hienointa on se, ettei Beethoven-pajatsoa tyhjennetä heti, vaan tuttujen teemojen odottamisen jännitettä pitkitetään asianmukaisesti loppusuoralle saakka. Beethoven on oma draaman kaarensa näytelmän oman draaman kaaren sisällä! Erityisen onnistunutta on (ilmeisesti Burgessin perikunnan erityisluvalla tehty) lokalisointi, eli joidenkin juonensirpaleiden linkittäminen koto-Suomeemme. Tuttuja virsiä ja marsseja lauleskellaan, muttei siinä määrin, että lopputulos olisi korni. Myös poliittiset alleviivailut pidetään aisoissa: oli kerrassaan ihailtavaa, miten oli maltettu pidättäytyä liittämästä siniseen väriin suoraviivaisempia, 2010-lukuisia sivumerkityksiä. Itse esimerkiksi odotin, että ministerin kravatti olisi ollut sininen... Kaikesta huomasi, että tämä mosaiikki on pieteetillä mietitty, suurella kunnioituksella alkuperäisteosta kohtaan.

Näyttelijäntyö on kauttaaltaan mainiota, ja Jussi Jätinvuori on nappivalinta näyttelemään päähuligaani Alexia. Erillisplussan ansaitsee näyttelijöiden hyvä artikulaatio vierassanoja tulvivissa repliikeissään. Ainoat pienet tyylirike-miinukset olivat joidenkin sivuosanäyttelijöiden turhat, spontaanit, turunmurteiset kiroilurepliikit, jotka nakersivat aavistuksen verran liikaa Burgessin/Konttisen suomivenäjä-kielimaailmaa. Ehkäpä noilla vituilla ja perkeleillä olisi voinut taktikoida hieman enemmän, tällaisenaan ne olivat vähän sellaista viskelyä.

Hartwall-hallin (ei siis Hartwall-areena) kahvilapuoli huokui erinomaisuutta sikäli, että näytillä oli sukupolvensa parhaan suomalaisen taiteilijan Sampsa Sarparannan töitä, jotka sopivat paikan tunnelmaan saumatta. Olin kuulemma ensimmäinen, joka olisi halunnut ostaa baarista lasillisen maitoa, mikä kieltämättä hieman yllätti.

Onkohan Korovan maitobaarin maitoplussa muuten hylaa?

Lippuja varatessani tulin jutelleeksi ohjaajattaren itsensä kanssa, ja häneltä ymmärsin, että lipunmyynti on ollut tähän saakka pieni pettymys. Minä taas petyin siihen, että lipunmyynti on ollut tähän saakka pieni pettymys. Korjatkaa asiantila, valveutuneet ihmiset, teillä on viikko aikaa, aika alkaa nyt! Kellopeli appelsiini pyörii 28.10.2011 saakka: menkää nyt ihmeessä katsomaan tämä, jos on pienikin mahdollisuus ja jos pidätte hiukankin puhuttelevammasta teatterista.

Minulle tuli eilen illalla hyvin lämmin olo siitä, että asun Turun lähellä. Hyvä teatteri herättää paitsi ajatuksia, myös harvinaisia tunteita, näemmä.

Media-analfabetismin alkeet V

Köyhäilyä II.1

Purkkihernekeitto on paitsi einehien aatelia, myös vastaavasti mitä premiumeinta köyhäilyä. Tänään suoritin sangen onnistuneen "Pimp My Ärtsoppa!" -projektin. Keitin isossa kissalassa aluksi jokusen porkkanan, liemeen lisäsin asianmukaisen ripauksen merisuolaa sekä lurauksen lihafondia. Siinä vaiheessa kun porkkanat eivät ole enää yhtä kovia kuin esim. Charles Bronson, lisätään esipajstetut jauhelliha (1 rasja) sekä PariKolme pilkottua sipulaa. Seos'iin lisätään sitten purkkihernekeittopurkkejen sisältöjä sopivassa määrin, oman maun mukaan, itse preferoin paksua satsia. Mutta seis: ei tässä vielä kaikki, sillä orkesterista puuttuu vielä alttoviulu, nimittäin curry! Ei ole sattumaa, että säilykepuolella myydään erikseen curry-hernekeittoa: moinen intialaisvivahde nimittäin sopii papusoppaan aivan jumalaisen hyvin, ja lopputuloksessa on ainakin yhtä paljon shivaa kuin kalpeassa Miettis-kaimassa.

Annetaan kiehua tovi, minkä jälkeen syödään asianmukaisella hartaudella. Kuumaa rokkaa puhallellen jäähdytellessä voipi pohtia vaikkapa onnea tai sitä, mitä kaikkea parilla metallipoletilla, jossa on numero 2, oikein saakaan tiukan paikan tullen.

Yllättävän paljon nimittäin.

LISÄYS 26.6.2013: Vaellus köyhäilyn ihmemaassa on kiehtovuudessaan loputoin. Mies voi hylätä purkkihernekeiton, mutta purkkihernekeitto ei hylkää miestä. Tänään allekirjoittanut purkkihernekeittämisen maisteri Frankenstein valmisti variaation, jossa em. curry toki saa olla edelleen läsnä, mutta lisämaku- ja suolaisuuspolitiikan hoitaa vihreä pesto! Koettakaa ihmeessä, mikäli kulinarististista seikkailuhenkeä löytyy hiukankin! Teelusikallinen per lautasellinen on ainakin itsellein' sopivalloinen annos. Toimii ihan simona, homona, kypällä ja täpöllä!

Erinomainen eines, tuo purkkihernekeitto! 

Media-analfabetismin alkeet IV

Nerouden eri sävyjä

Niputanpa samaan tekstiin kaksi vastikään lukemaani, sangen erilaista kirjaa, joiden yhdistävä tekijä on kuitenkin niin luova asioiden kauliminen, että rohkenen kutsua sitä neroudeksi.

Tämän vuoden toukokuussa kuollut Matti Pulkkinen (s. 1944) oli tinkimätön ajattelija ja kyseenalaistaja, ainakin hänen 600-sivuisen järkäleensä Romaanihenkilön kuolema (1985) perusteella. Ilmeisesti sitä pidetään Pulkkisen pääteoksena. Vuoden 2011 näkökulmasta tuo Wikipediankin luonnehdinta "postmoderni teos" on kovin raskas, leimaava, mitääntarkoittamattomaksi kulunut, luotaantyöntävä viitta. Siitä nousee liian helposti mielikuva liitelevästä, juonettomasta taidekirjasta, jonka kärryillä ei pysy kukaan, etenkään kirjansa parissa "viihtyä" haluava. Liitelyä toki onkin tarjolla, mutta myös aivan jumalaton määrä viisautta, jonka irtolauseista olisi voinut koota erillisen aforismikokoelman.

Lyhyesti synopsoiden: kyseessä on salaperäisen herra Makkosen järjestelemä kolmiosainen kokoelma puolifiktiivisen, Matti-nimisen kirjailijan jäämistöä, joka periaatteessa muodostaa romaanin, mutta josta hän ei missään tapauksessa halua puhua elämää sitovana ja tsehoviaanisilla draamasäännöillä rajoittavana romaanina. Voitaneen käyttää nimitystä "antiromaani". Mieleen puskoo väkisinkin elokuvapuolelta Charlie Kaufmanin käsikirjoittama huima tasoja tasojen päälle -vyörytys Adaptation (2002), joten tässä mielessä Pulkkinen on todella paljon kerronnallaan edellä aikaansa.

Mutta kyse on muustakin kuin epäromaani-romaanista, sillä puolifiktiivinen on myös puoliksi totta, vähintään! Kirja on nimittäin upeasti perusteltu ja rohkea poliittinen piruilu paitsi Neuvostoliiton hännystelyä eli suomettumista kohtaan, myös erinomainen sairaskertomus kehitysavusta. Ensinmainittua hän lähestyy Puolassa tapahtuneen solidaarisuus-sekasorron kautta, ja jälkimmäinen taas on kaikkea muuta kuin lonkalta heitettyä kankkulankaivo-nallewahlroosia. Pulkkinen heittää täysin asiallisesti, sitaattien, uutisten ja matka-anekdoottien avulla ilmaan kysymyksen "Kuittaantuuko länsimaiden velka Afrikalle rahalla?" Afrikkaan sijoittuville mustavalkoisille hölmöläistarinoille ei voi kuin nauraa surun tippa silmäkulmassa. Afrikka-keskiosaa on varmasti jo ilmestymisajankohtanaan pidetty kirjan vavahduttavimpana antina, mutta 2010-luvun meininki antaa sille vielä lisäarvoa. Kun Pulkkinen jakaa ihmiset "realisteihin" ja "idealisteihin", pyrkien siis kuitenkin säilyttämään objektiivisuuden, ovat kytkökset nykypäivän retoriikkoihin niin yksi yhteen, että oikein kylmät väreet tunkevat selkäytimeen. Vaikka olemme 26 vuodessa muuttuneet -Berliinin muuri murtunut, Internetti tullut ja silleen-, olemmeko kuitenkaan edistyneet?

Kirja möyhii toden ja epätoden sekä sanan ja lihan rajapintoja loppusuorallaan sen verran filosofisessa horkassa, että täysin mukana kirjailijan aivoituksissa pysynevät vain harvat. Mutta viime metreillä luulisi useimmilla olevan jäljellä ainakin kunnioitus sitä kohtaan, miten Pulkkinen toteaa maailman mielettömyyden ympäri maailmaa seilailevalla, itsensä likoon laittavalla kaheliuden mosaiikillaan.

Pulkkis-innostukseni starttasi hänen kuolemansa aikoihin, kun luin erinomaisessa Elitisti.net -elokuvafoorumissa luonnehdinnan: "[Matti Pulkkisen tuotannon] jälkeen suomalaisessa kirjallisuudessa ei ole tapahtunut mitään kiinnostavaa." Kärjistys oli niin kiehtova, että oli pakko ottaa selvää, mikä tämä "postmodernisti" oli miehiään. Eikä harmita yhtään: mies liikkuu yleismaailmallisella, ajattomalla ecce homo -tasolla niin toimivan villin fragmentarismin keinoin, että kyllä Romaanihenkilön kuolemaa voi mielestäni pitää suomalaisen kirjallisuushistorian merkkitapauksena.

Kirjastossa huomasin, että hänen viimeiseksi jäänyt kirjansa Ehdotus rakkausromaaniksi (1992) oli samanlainen tiilikivi kuin Romaanihenkilön kuolemakin, joten taidan jatkaa sittenkin kiitellyllä esikoisteoksella Ja pesäpuu itki (1977)...

Keventäväksi, pikkukivaksi post-Pulkkinen (Makkonen?) -aivolevähdyspenkiksi tarkoitettu sanakirja Napapaju -sekovartisia selityksiä olikin sitten paljon villimpää kekseliään verbaalihuumorin riemujuhlaa kuin olin odottanut. Jaakko Heinimäki, Kaarlo Kalliala, Vesa Sisättö ja Tero Norkola ovat panneet parastaan keksiessään kasvien nimille uusia merkityksiä, tuloksena hysteerisen hienoa ja ennen kaikkea monipuolista hulvattomuutta, josta saavat nauruja irti kaikki huumorin ystävät, huumorintajun koulukuntaan katsomatta.

No, esimerkkejähän tämä kirjaesittely vaatii. Ilman tekijöiden lupaa, valitan, mutta hei: puoliksi mainostaen!:

Aaprottimaruna (joukkov.), huoneistossa soljuva taustahäly, jonka lähteenä on television ajankohtaisohjelma, jota kukaan ei katsele.

Akasia, virolainen naistenvessa.

Amerikantörrökki, tärkeiden yhdysvaltalaisjohtajien ympärillä patsasteleva turvamies.

Avomaankurkku, hautajaisissa laulamalla lisätienestejä ansaitseva Sibelius-Akatemian opiskelija.

Begonia, nuhaisena annettu aamiaistilaus.

Fenkoli, tietokoneen käyttöä jatkuvasti häiritsevä asetus, jonka saisi pienellä vaivalla pois päältä.

Guanabana, yleisnimitys Helsingin keskustan kaduille vapun, Taiteiden yön tai Lordin voitonjuhlan kaltaisten tapahtumien jälkeen.

Helpitähkiö, keskeisin EU:n maksamista viljan tuotantotuista.

Huhtahanhikki, Suomen ja Ranskan välisen sodan varalta talteen pantu tunnussana.

Idänkirveli, Pietarista peräisin oleva sukupuolitauti. Vrt. saksankirveli.

Irsokki, pitkällisestä internetin aikuisviihdesivujen selaamisesta syntyvä ruokoton mielentila.

Kakiluumu (geriatr.), lääkärin määräämä laksatiivi.

Kriikuna (musiikkitied.), yleisnimitys naapurin lasten musiikkiharrastuksille.

Osmankäämi, helposti tulistuvan henkilön itämaistyyppiset hermot.

Päärynä, oksennuksen suurin ja voimakkain aalto, joka seuraa hetkeä jolloin luulee jo selvinneensä vähällä pahoinvoinnistaan.

Yökohokki, ennenaikainen aamuerektio.

Kumpaakin em. kirjaa suosittelen lämpimästi. Ne toivat ainakin tähän omaan "elämäksi" kutsuttuun haahuiluuni sekä kvaliteettia että substanssia.

Arbeit macht Friends

Ja lisää seikkailuja on tulossa

Julk.marraskuussa 2011

Arbeit Macht Handsfrei

Hands-free on naurettavan pätijän näköiseksi tekevä teletappi kiireisen ihmisen korvassa, mutta myönnän sen helpottavan monen elämää, ehkäisevän onnettomuuksiakin. Ja hands-freen vielä enemmän! Innokkaana odottelen edelleen, milloin miehille lanseerataan puolicyberneettinen metallituki pitämään pissatessa pippeliä niin, ettei sitä tarvitse ohjailla kädellä. Tällainen free-willy olisi keksintönä mitä parhain hygienian ylistyslaulu.

On kuitenkin eräs ihmisryhmä, jolle en halua missään tapauksessa hands-freetä koskaan. Nimittäin kauppojen kassat. Tahdon heidän joutuvan käyttämään niitä sadan metrin päähän näkyviä jumalattoman isoja hessuhoponkenkä-puhelinluurejaan maailman loppuun saakka, vaikka nokiat ja samsungit toisivat markkinoille vaikka mitä replikanttiteknologiaa. Katsokaas, kun kaupassa jonoa valitessa tulee aina ensimmäisenä vilkuiltua, mitkä kassat ovat selvittämässä puhelimitse jotain kateissa olevaa hintatietoa, asiakkaan puhistessa vieressä. Näiden kassojen jononjatkeeksi ei kannata mennä.

Auta armias, jos kassat saisivat hands-freensä. Vasta jonoon liityttyään huomaisi, että eihän se kassa höpöttelekään mukavia asiakkaan kanssa, vaan latelee kilometrin mittaista numerokoodia kollegalle, joka on noin sadan metrin päässä tuotteen sijainnista. Ja Hullut Päivätkin ovat käynnissä. Jonoa ei tietenkään voi vaihtaa, sillä se on heikkouden merkki ja vaikeuttaa olennaisesti pesän saantia. Hyvällä tuurilla voi ehtiä Urheiluruuduksi kotiin ja näkemään edes vilauksen Inka Heneliuksesta.

Jos saa vielä toivoa, niin kassoille voisi myös antaa semmoisen vempaimen, että kun jollain asiakkaalla on unohtunut tulostaa ja kliistrata siihen hedelmäpussiin se hintalappu, niin sitten se vempain menisi päälle ja alkaisi moikua semmoinen sukellusveneen hälytyssignaalia muistuttava ainakin 15 belin vahvuinen ääni, joka viestittäisi eskreetisti jonoa valitseville asiakkaille, ettei tähän jonoon kannata liittyä vielä pitkään, pitkään aikaan.

Nämä pointit haluaisin tehdä selväksi Anttilalle, Citymarketille, Prismalle, K-lähikauppiaalle, kaikille, mutku siihen palautelappuun ei mahu.

Onni I

Onni on sitä, että voi alkaa valmistaa punajuuri-jauhelihalaatikkoa vasta viiden minuutin päästä, ja ilman että justiina vieressä luennoi että kyllä sunkin janne pitäisi pikkuhiljaa jo ruveta kypsymään aikuiseksi

ja voi odottaa parvekkeella vartin verran seuraavaa tähdenlentoa iltaisella etelätaivaalla punaviinilasi kädessä ilman että pitäis ruveta siivoomaan just nyt

36-vuotiaana

Loppu

Väl gjort Tomas

Rakkaalla sosiaalisella medialla on monta nimeä

Uskoisin, että viimeistään ensi vuonna netin yhteisöpalvelut lähtevät tosissaan kilpasille. Facebook on jo alkanut menettää otettaan, ja monet Mark Suckerbergin megalomaniaan kyllääntyneet ovat sieltä siirtyneet Google+ :aan hallinnoimaan virtuaalikontaktejaan. Jonkinmoisena mustana hevosena voitaneen pitää yhä selkeästi keskeneräistä, mutta oudon sympaattista, etten sanoisi underground-henkistä Diaspora* :a, jonka itse taannoin valitsin.

Mutta tässä välissä on pakko muistuttaa, että etenkin Brasiliassa ja Intiassa on jo kauan ollut Facebookin varteenotettavana kilpailijana Orkut.com! Sen on aikoinaan luonut Googlen työntekijä Orkut Büyükkökten.

Orkut Büyükkökten.

Minä en tule pääsemään herran nimestä yli vielä pitkään, pitkään aikaan. Juuri kun olin päässyt hihittämästä saitin nimelle, tuli vastaan sen perustajaherra. Nimet All-Time TOP-10:een meni hän täysin heittämällä jonnekin Bugge Wesseltoftin, Magnus Pääjärvi-Svenssonin ja Nussia Aisenstadtin lomaan. "Totuus on tarua ihmeellisempää" on täysin totta.

Orkut Büyükkökten. Pitää varmaan tehdä sarjakuva, jonka yhdessä ruudussa känninen CP-vammainen oksentaa, niin voisi käyttää tuota sukunimeä Don Martin -henkisenä ääniefektinä.

Pokeile onneasi

Kansa, joka keksi uudelleen homouden

Kerubi.