perjantai 20. toukokuuta 2011

Digitaalinen hiljaisuus

Luonnossa ei esiinny täyttä hiljaisuutta. Aina on jokin peruskohina jossain päin kuuntelijaa. Huoneen ääni, naapureiden muminointi seinän läpi, kaukainen auto, linnut, tuuli, vesijohdot, vaatteiden suhina, hengitys, sydämensyke, aivoverisuonten kurle, vaikun syntymisen ääni korvakäytävässä(!). Esim. audio-studiotyöskentelyssä sangen nopeasti tutuksi tulee kuitenkin digitaalinen, keinotekoinen täyshiljaisuus, jossa ei kuulu kertakaikkiaan mitään, vain äänityhjiö. Kuulokkeilla sitä kuunnellessa kantautuu korviin vain veren kohina päässä. Käytännön esimerkki digitaalisesta hiljaisuudesta löytyy esimerkiksi Madonnan Bond-tunnussävelmän parista kohdasta, tai vaikkapa testi-CD:ltä. Koska ihmisen korva on tottunut evoluutioitsekin semmoiseen pieneen, määrittelemättömän kuuluvaan audio-eioo:hon, tuntuu LP-levyn äänenlaatu "luonnollisemmalta" kuin CD:n.

Digitaalinen hiljaisuus on myös 2000-luvun länsimaisen tietoähky-yhteiskunnan ihmisten välillä. Soita hänelle: varattua piippaa, puhelin ei ole päällä, tai sitten tavoittelemasi henkilö puhuu parhaillaan toista puhelua, odota hetki, minkä jälkeen "lyö luurin korvaan". Jätät vastaajaan soittopyynnön. Ehkäpä hän soittaa sinulle takaisin? Paskanvitut, sano haikosen kimmo. Entäpä tekstari: perille menee, ilmoittaa luuri. Muttei reaktiota. Yrität ehkä uudelleen niin, että viestisi loppuu kysymysmerkkiin? Ei edelleenkään reaktiota. Joten ei muuta kuin sähköpostin ääreen. Toivotonta: ei mitään vastakaikua. Sitten muistat, että ai niin, jos haluaa vastauksen, pitää loppuun laittaa, että "VP". Laitat, lähetät, ja vielä kaupanpäälle liitetiedosto-kuvan söpöstä koiranpennusta. Ei silti vastausta. Onhan e-mail toki jo hieman vanhentunut viestintämuoto, kun on niin nopea ja ilmainenkin vielä. Ja hankalasti vastattava: mehän tiedämme, miten ylivoimaisen raskasta on näpytellä O, K ja klikata sendiä. Viiden minuutin kuluttua sähköpostilaatikkoosi kilahtaa kaksi automaattiviestiä, joissa kerrotaan tavoittelemasi henkilön olevan lomalla ensi tiistaihin saakka. Kyseinen automaattiviesti ei tietenkään kerro, onko viestisi vastaanotettu. Hetikohta muistat, että ainiin!, sosiaalinen mediahan on nykyään syrjäyttänyt kaiken, niinpä tietenkin! Facebookissa panet tavoittelemallesi ihmiselle privaviestin, chatinkin tarkistat, turhaan. Hänen seinälleenkin kirjoitat pyynnön tarkistaa kaikki em. kommunikaatiomediumit. Panet merkille, että hänen tuorein FB-statuksensa on 7 minuuttia vanha.

Kun ei kolmeen tuntiin kuulu vastausta, turvaudut viimeiseen oljenkorteen eli Skypeen. Soi muutaman kerran, ja kas kummaa, puheluusi vastataan! Toisesta päästä ei kuitenkaan kuulu mitään, edes tervettä linjakihinää. Tietokone väittää silti yhteyden muodostetun. Möläytät mikkiin muutaman "haloo?":n hieman tätä vanhanaikaisuuttasi häveten. Ei vastinetta, vaikka läpi menivät varmasti. Koetat säätää ruudulle webcam-kuvan puhelusta. Se tulee. Kuolleissa harmaan sävyissä kylpevässä kuvassa erottuu kolkko, hämärä, kuplamuovilla vuorattu käytävä. Kattokruunu heiluu verkkaisesti. Käytävän päässä seisoo virtsalätäkön keskellä tumma, tutiseva hahmo, jonka tunnistat tavoittelemaksesi ystäväksi. Hän on kallistanut päänsä luonnottoman vinoon, lähes 45 asteeseen. Oudosti läpikuultava ystäväsi tuijottaa sinua lautasen kokoisin silmin. Tavoittelemasi henkilö ojentaa verkkaan kätensä kameraa, sinua, kohti, kuin apua pyytääkseen, sinua tavoitellakseen. Pian hän avaa suunsa, jonka edessä on handsfree-luuri. Webcam zoomaa kuin itsestään vain paljastaakseen, että raukan kieli on revitty irti, kuten myös korvat ja sormet. Allansa lilluva lätäkkö paljastuu pre-maksoittuneeksi verilätäköksi.

Tiedät hänen huutavan, mutta mitään ei kuulu. On vain digitaalinen hiljaisuus välillänne. Muutama kohinaraita räpsähtää ruudulle ennen kuin yhteys saa keskenmenon. Soitat 112. Varattua piippaa.