Pieni Somero-Suomi -sanakirja @ jannekuusinen.net

Sain vihdoin ylöstettyä linjoille tähän saakka kokoamani Someron murteen sanat. Someron murretta ei tule väheksyä (suom. dissata), sillä mehän tiedämme, että ns. sosiaalinen media on keksitty siellä. Klikkaos banneria päästäksesi käsiksi kielikukkasiin Varsinais-Suomen ja Hämeen karuilta ei-kenkään -rajamailta!

Humppamuusikkosisäpiirihuumoria

Salon VPK:n talon takahuone la 21.12.2013

Aatosta jaloa -joulukonsertti ti 17.12.2013 klo 19 Salossa

Salonseutulaiset nuoret ja nuorenmieliset musiikkiosaajat lyövät jälleen mahdollisimman viisaat (ylä)päänsä yhteen ja tuovat ulottuvillenne piparintuoksuisan ja glöginhuuruisen, tätä menoa perinteeksi muodostuvan joulukonsertin. Tarjolla on sekä perinteistä että uudempaa joulumusiikkia taiten esitettynä sekä persoonallisesti ja ainutlaatuisesti sovitettuna. Em. persoonallisuus-ainutlaatuisuuden spektri ulottuu kauniista, rauhallisen kiireettömistä soinneista aina hulvattomaan revittelyyn ja yllätykselliseen lainailuun. Konsertissa kuullaan muun muassa, miten kaunis maa on (niin) Vangeliksen tapaan sekä pienen rumpalin metamorfoosi pikku prinssiksi. Esiintyjäkaartista on hedelmällistä mainita erikseen harpisti Salla Hakkola, jonka upeasointinen instrumentti pystyy täyttämään joululla minkälaisen tilan tai hiljaisuuden hyvänsä.

Orkesterin rungon muodostavat Halikon Musiikkiyhdistykseltä tutut unelmavävyt sekä pk-seudulta lainatut timanttiset torviniekat + basisti. Laulusolisteina kuullaan Peter Nybergiä, Jenni Lainetta, Lauri Laaksosta ja Robert Östmania. Lähes kaikista sovituksista vastaa Janne Kuusinen.

Konsertin tuottaa Salon kulttuuriasiain yksikkö ja se kuuluu Täyden kympin konsertti -sarjaan, minkä seurauksena lipun hinta (10€) tuskin muodostuu kynnyskysymykseksi. Tervetuloa!

Varauksetonta hehkutusta XII: Narrien laiva

HS:n ulkomaantoimittaja ja tietokirjailija Heikki Aittokosken tuoreimmainen teos Narrien laiva - matka pieleen menneessä maailmassa on omiaan ratkaisemaan hereilläolevaisimpien kansansegmenttien joululahjapulmia. Aittokoski tarjoaa fakkiviihteen ja fiktiodekkarit satanolla päihittävän, hengästyttävän upean pohdiskelumatkan maailmanpalapelimme hankalimpiin taivaspaloihin, usein siis käytännössä palaviin helvetteihin. Kohteina ovat mm. Afganistan, Bangladesh, Somalia ja Nicaragua, mutta myös lontoolainen Sotheby'sin huutokauppakamari. Pieleen mennyttä maailmaa peilataan Sebastian Brantin 1494 ilmestyneen "Das Narren Schyff"-kirjaan ja sen myötä seitsemään kuolemansyntiin. Ihmiset eivät näytä juurikaan muuttuneen viidessäsadassa vuodessa.

Heikki Aittokoski (s.1970)

Aittokosken reality-indianajonesiaanisessa vaelluksessa maailman eri rectumeihin on henkeäsalpaavaa perkelettä, joka huipentuu hänen ponnistuksiinsa diagnosoida vallan syöpäpesäke nimeltä Päiväntasaajan Guinea. Kun tämä vimma yhdistetään esimerkilliseen lähdekritiikkiin, pisteliäisyyteen, aforistis-filosofisuuteen sekä erittäin taitaviin kaunokirjallisin mausteisiin, on tuloksena jotain sellaista, jota sen liian usein pöydän reunalle unohtuvan Le Monde -lehden pitäisi olla. Viimeinen, liikuttava kotiinpaluuluku epätodennäköisestä Suomesta pitäisi luetuttaa kaikilla Suomen koululaisilla. Se panee toivottavasti monet myös pohtimaan uudelleen trendikriittistä suhtautumistaan ruotsin kielen opetukseen.

"Demokratiassa oppositio tähtää hallitukseen. Diktatuurissa hallitus tähtää oppositioon. Kansanvallassa uurnat ovat äänille. Harvainvallassa uurnat ovat oppositiolle."

Heikki Aittokosken wiseventures-matkailua tulee vastaisuudessa seurattua silmä kovana. Jonkinlaista jatkoa näillekin roikkumaan jäämään tuppaaville tarinoille kaipaisi, mutta kun nimenomaan tarinoista ei ole kyse: valitettavasti todellisuus ei ole mikään aristoteliaanisesti kerrottu kertomus kliimaksinjälkeisine loppusuudelma-häntineen. Kylmää kyytiä tarjoava, mutta kyynisyyteen vaipumisen torjuva "Narrien laiva" saattaa hyvinkin olla viisain ja avartavin kirja, joka maassamme on ainakin 2000-luvun puolella kirjoitettu.

Kun en ulkomaille itse uskalla, niin luinpa ainakin sitten tämän kirjan, ja olen kannustavassa hengessä mukana, mikä tietenkin tekee minusta muiden kaltaisen lampaan. Allekirjoittanut apaatikko on mittaamattoman kateellinen Heikki Aittokosken kaltaisille rohkelikoille. Hänen observointejaan lukiessani heräsi syömmessä lämmin, tarvittaessa jouluinen toivon kipinä: maailma saattaa yllättävänkin usein parantua paremmin toteamalla kuin parantamalla. Edes hieman.

Itä-Euroopan seteliharvinaisuuksia

Edes moni ystävistäni ei ole tietoinen siitä, että kerään rahaa. Kaikenmoiset harvinaisuudet, juhlarahat ja erikoiseurot ovat toki lähellä syöntäni, mutta nyttemmin olen erikoistunut keräämään asuinmaassani edelleen käytössä olevia paperirahoja (=seteleitä), joissa on mahdollisimman iso numero. Arvatenkin tiennette ko. harrastuksen, joka on ollut jo kauan suurta muotia esim. persaukisten ja ahneiden kusipäiden keskuudessa. Itse kuulun tietenkin ensinmainittuihin.

Mutta ei puhettakaan, notteiko rahakokoelmassani olisi myös monetaariperversioita, jotka oikeasti saattavat kiinnostaa ulkopuolisia, ja mikseivät myös historiantutkijoita. Olen nimittäin viime viikolla saanut täydellistettyä Unohdetun Baltian valuuttakokoelmoney, jonka kohokohdat olen varovaisesti skannannut ja postannut tänne ihmeteltäväksenne. Kavahtaos, sillä jotkut näistä ovat erittäinkin arvokkaita: parhaimmillaan niistä on pulitettu Sotheby'sin huutukaupassa ihan peräti satoja tuhansia liiroja!


1.Lättimaa / 10 Kr. / Mint

 

Niin, muistatteko Lättimaan (Tyrania)? Ette tietenkään, sillä tuota Liettuan kaakkoiskupeessa sijainnutta baltiansirpaletta eivät taida muistaa enää kuin yli 95-vuotiaat. Jo ennen Ayn Randin horinoita alkoi tämä Wankel-moottoriteollisuudestaan tuntematon hapankaalivaltio toteuttaa äärimmäistä laissez-faire -kapitalismia raha-, ulkomaankauppa-, sisämaankauppa- ja talousministerinsä Ernst Joachim Humbuschin (setelissä, vasemmalla), johdolla. Kansalle koitti hyvin pian krooninen rahapula (bum indentet), ja alle kymmenessä vuodessa rapautuneesta maasta olivat jäljellä vain arvottomat setelit. Kolikot oli jo aikoja sitten taottu aseiksi, ja ihmiset olivat emigroituneet mm. Ukrainaan, Latviaan ja Kaliningradiin, talonsa mukanaan vieden. Lättimaa autioitui niin totaalisesti, että syntynyt tyhjiö imi vielä 1980-luvulla sisälleen irtoroskaa Liettuan puolelta. Raiskioitunut joutomaa ajautui tietenkin Venäjän haltuun, ja loppu onkin historiaa, josta voisimme jättää oppimatta, jos emme sitä olisi unohtaneet.

2. Lättimaa / 20 Kr. / Mint

 

Lättimaa on omankieliseltä nimeltään siis Tyrania. Ja mitäpä ihmeteltävää siinä: onhan Eestikin "Viro", Zaire "Kongo" ja Finland "Suomi". Sataan tiaraan jakautuva Lättimaan krooni (mon. kroona) oli tiettävästi maailman ensimmäinen valuutta, jonka seteleissä käytettiin turvajärjestelmiä. Oheinen 20 kroonin seteli on surullisenkuuluisa horogrammi-turvadarrastaan (setelissä, oikeassa yläkulmassa), joka tutkitusti on omiaan aiheuttamaan tuijottajalleen migreenin. Tämän johdosta Lättimaan kaksikymppinen oli myös maailman ensimmäinen raha, joka valjastettiin sotilaskäyttöön, kunnes sen sitten syrjäyttivät Bulvanian teräväreunainen viiden luran kolikko, Kalashnikov ja napalm.

Setelistä tarkkaan katsomalla erottuvan Tiit Kahen (vasemmalla) vaiheista on saatavana tietoa hyvin rajoitetusti. Kahesta Rovaniemen yliopiston likviditetismin osastolle 2008 tehdystä väitöskirjasta kuitenkin selviää, että hänellä oli mitä todennäköisimmin parta, paitsi lapsena.  Molemmista.

3. Levitatia / 15 Kr. / Near mint  

 

Historiankirjoista ja -tunneilta ainakin ne kiusatut ja jostain jotain välittävät lähimmäisemme muistavat, että parisataa kilometriä Latvian yläpuolella sijainneen Levitatian (Levivaldkund) kohtalo oli äärimmäisen surullinen. Viron tuoreen itsenäistymisen innostama Emil Zatrovius (ei setelin kuvassa, vain nimi) agitaattorikumppaneineen ehti lukea Holgavan kaupungintalon rappusilla satatuhatpäissäänolevalle väkijoukolle vain hieman yli puolet maan itsenäisyysjulistuksesta, kun viimeisiään vetäneen Neuvostoliiton tankit alkoivat jyrätä heitin, ja taivaalla pörränneiden Mig-hävittäjien pommi' irtosiva'! Siitä alkoi ns. "beesi kevät", jonka aikana koko Levitatia jyrättiin ja pommitettiin täysin maan tasalle. Koko maasta ei jäänyt jäljelle kuin pelkkää hienojakoista harmaata jauhoa, josta nykyisin rahastetaan menestyksellisesti eBayssa ja muissa nettihuutokaupoissa Berliinin muurin lohkareiden malliin. Levitatia on tämänhetkisten tietojen nojalla ainoa valtio, jota pystyy käyttämään huumeena.

Levitatian setelistö ehdittiin painaa ennen em. traagisia tapahtumia Romaniassa. Käytännössä maksuvälineet ovat raamattu-/sätkäpaperimaista hentoa höttöä, joten hallussani oleva mintahtava yksilö on kokoelmani ehdoton helmi, jota näytän aina vierailleni sen jälkeen, kun Espanjan- ja Pattayan-matkojeni kuvat on tihrusteltu älypuhelimeni ruudulta.

3. Puola / 7 Zl. / VG

 

Parittomat luvut, nuo numeroiden konsonantit! Tämänkertainen setelikatsaukseni on hyvin Baltia-painotteinen, mutta muusikkona koen velvollisuudekseni esitellä tähän loppuun vielä puolalaisen seizemän slotyn zetelin, joka ei tarkkaan ottaen oikeastaan ole seteli, vaan ruokakuponki, mutta joka tapauksessa Katovicen keskusvaluuttaviraston siunaama. Setelissä myhäilee puolalaissyntyinen kapellimestari Ignas Montvydas, joka on tullut monelle suomalaisellekin tutuksi mm. Kaxos-levytystensä myötä. Olen pannut tämän setelin näytille myös hienoisena näpäytyksenä meille umpisivistymättömille suomalaisille, joiden seteleihin ei musiikki-ihmisillä ole ollut asiaa.

Ei muuta kuin jatkakaamme keräilyä. Seuraavaksi aion saada käsiini todellisen harvinaisuuden, josta olen nähnyt pelkästään kuvia ja unta, ja jonka olemassaoloon en oikein vieläkään usko. Suurikokoisessa, purppuran sävyissä kylpevässä setelissä on kuvattuna helvetin rumia kirjahyllyjä ja luku 500. Aina siihen saakka, kunnes saan tämän rariteetin haltuuni, elän siinä skeptisessä uskossa, että kyse onkin vain jonkin sortin pääsylipusta modernin taiteen näyttelyyn. Mutta tähänhän kaikenlainen keräily taitaa perustua: ettei kokoelmaansa saa koskaan täydelliseksi. Silloinhan menee maku, ja kokohela inehmon elon tarkoitus!

Päivän aivopähkinä (vaikea)

Kaikki ei ole kultaa mikä kuubaa

Pakistanin Taliban hakee johtajaa

Log Out to Realbook! -kyltit saapuneet

LOG OUT TO LIFE - LOG OUT TO

Viihdytä, valista ja muistuta Sinäkin vieraitasi / itseäsi hulvattomalla
Log out to  -kyltillä!

Tämä tosielämän ylivertaisuudesta muistuttava, A4-kokoinen,
järeälle 160-grammaiselle paperille painettu plakaatti on tarkoitus
kiinnittää ulko-ovesi sisäpuolelle. Halutessasi voit myös merkitä
ylös henkilötietojasi asianmukaisiin kenttiin, mikä hyödyttää esim.
ambulanssihenkilökuntaa tarpeen tullen.
Kyltin hinta on 1€ / kpl + lähetyskulut. Ei sisällä kynää.
Tilaukset emailitse osoitteeseen

janne.kuusinen@iki.fi .

Tätä projektia on sponsoroinut Salon

, mistä suuri kiitos.

Haaste / Tarjous kirjabloggaajille

Hei lue mun kirja.

Toissavuonna julkaisemani lastukokoelma
kirjabloggaajille nyt vain 0€, sis.pk sekä

sen, etten vaivaa jälkikäteen kysymällä

"No mitäs pidit?". Eli ei arviointivelvollisuutta.
Ainoa pyyntöni on, ettet polta kirjaa luettuasi,
lahjoita vaikka lähikirjastollesi.

Jos kelpaa, ilmoita siitä eemelitse osoitteeseen
janne.kuusinen(at)iki.fi , sekä kerro samalla,
mitä kirjablogia pidät ja missä päin webbiä.

Lisätietoja + maistiaisia kirjasta löytyy osoitteesta
http://www.jannekuusinen.net/HMK.html .

Pastakauha

(Vain tekstiä käsitelty)

Iltafaabeli

 

Sininen, Punainen ja Vihreä metsämies lähtivät kivääreinensä yhdessä pitkälle vaellukselle petoeläinten katsontaan. Kukin heistä kärsi pahasta inkontinenssista. Noin kymmenen kilometrin metsätarvonnan jälkeen alkoi tapahtua: Sininen metsämies tajusi nappikiinnitteisten maastohousujensa avaamisen ehtimisen mahdottomaksi, ja sydäntäsärkevästi ulvahtaen tuli ryöpsäyttäneeksi virtsarakkonsa antimet holtitta vasempaan lahkeeseensa. Punainen metsämies nyökkäsi tapahtuneelle ymmärtäväisesti, mutta Vihreä metsämies puisteli vaivihkaa, muiden huomaamattansa, päätänsä.

Matkaansa toki jatkettiin. Noin kaksitoista mailia olivat miehet rämpineet korvessansa, kunnes Punainen metsämies joutui antamaan luonnon kultaiselle kutsullensa periksi. Hän oli kuitenkin varautunut tilanteeseen ja pukenut housujensa alle pissaaimevän aikuisvaippansa, joten hän ei vaivautunut edes yrittämään ehtiä avata sepalustansa. Niin jatkoi Punainen metsämies matkaansa suosiolla, epämukavasta nivustensa askeleittensamyötäesestä turskahtelusta huolimati. Sininen metsämies ilmaisi avoimen ihailunsa Punaisen metsämiehen ennakkovaraudunnalle, mutta Vihreä metsämies tuhahteli vaivihkaa, muiden huomaamattansa, säälivästi.

Paluumatkallansa, kolmisen peninkulmaa käveltyänsä, miehet levähtivät. Sininen ja Punainen metsämies kirosivat kilvan janoansa. Vihreä metsämies otti rinkastansa vesipullonsa ja kertoi juovansa vasta nyt, ettei kusensa ehtisi tulla kollegainsa lailla housuunsa. Tämän kuultuansa Sininen metsämies ampui haulikollansa Vihreän metsämiehen kuoliaaksi, ja Punainen metsämies suoritti varmistuslaukauksen. Sininen metsämies otti Vihreältä metsämieheltä jääneen juomapullon ja joi leijonanosansa sen sisällöstä. Punainen metsämies sai pohjatnsa.

RAY:n K18-aikuisviihde

Kuvan pelialue ja kundi eivät
liity tapaukseen.

ÅiHitto, eilen Anttilaßa todistin jotain, joka on pakko jakaa täällä. Anekdootti sijoittuu RAY:n peliautomaattien syntiselle K18-vyöhykkeelle. Viereisellä koneella lainkuuliaiset vanhemmat alkoivat hetken pelaamisen jälkeen patistaa hieman hämmentävänkin huolissaan alle-kymmenvuotiasta lastaan siihen pelialueen rajaviivan ulkopuolelle: "Et sä saa olla täällä, sun pitää mennä tohon ulkopuolelle, ton viivan yli". "Miks?" kysyi poika. "Koska muuten tulee mies, joka vie sut mennessään."

Tietenkin Wolfgang Priklopil / Jammu Siltavuori Securitaksen kuteissa -mielleyhtymät huvittivat hetken, mutta hykerryttävyydessään voiton vei kuitenkin homofantasia aiheesta. Pahaa-aavistamaton 17-vuotias yhä minuuttaan etsivä sälli pelaisi kaikessa rauhassa kenoansa, kunnes pelialueelle kuin tyhjästä pölähtäisi degeneroitunut neljävitonen vanhentuneisuutensa lannistama hintti kasvot eksessiivisestä roséviinin ryyppäämisestä punehtuneina ja permanenttiin, happamaan pierunhaistoilmeeseen lukittuneina. Äijä vie nuorikon mennessään (, koska näin käy, jos pelialueella pelaa alle 18-vuotias, muistanemme), tarkemmin ottaen omistamaansa 200 neliön penthouse-viisiöön Helsingin keskustassa. Mutta jo parin kuukauden dekadentin yhteiselon jälkeen homma menee suosiolla bänks, sillä yhteisiä puheenaiheita ei kokaiinin lisäksi juuri löydy, ja kid(<-- alaikäinen)napattu gameboykin oppii tärkeän läksyn siitä, että vaikka ihmisellä olisi jumalaton määrä omaisuutta ja rahaa, ei hän välttämättä ole onnellinen. Niin jää gaykari panoluukkunsa toalettitiloihin hädissään bläästimään kasvonsa alati syveneviin ryppyihin kalliita pariisinvoiteita, tuhertamaan hiljaista itkua, yksin suremaan sielussaan ammottavaa kuoppaa, josta puuttuu se suurin ja tärkein täyte: rakkaus.

Tämä koko ajatusketju noin 2-3 sekunnissa. Aivot ovat uskomaton värkki, joiden rinnalla muut, monasti yliarvostetut elimet, esim. suoro, kalpenevat.

Historian pienmiehiä I

Cornwallilalainen aatelispuutarhuri Jonathan Nimby-Notts jäi historiaan nimbyilyn keksijänä, jonka kerrotaan tappaneen 30 zulua paljain jaloin. Muita hänen patentoituja innovaatioitaan olivat mm. sisustussuuntaus rugby, jossa mattoja suositellaan pidettäväksi takapihalla, sekä nottsyily-ajattelutapa, jossa neekerit pyritään pitämään oman näkökentän ulkopuolella tiistaisin, torstaisin ja sapattisin.

On kovien vähittäismyyntiarvojen aika.

Sparface (Halpanaama, 1932) on paikoin kovaotteinen, mutta pohjimmiltaan lämmin, yrittäjähenkinen kertomus siitä, miten tuntemamme päivittäistavarakauppaketju vältti Tiimarin kohtalon. *****

Versioinfo: DVD suomen-, englannin-, udmurtin- ja wienankarjalankielisillä tekstityksillä löytyy tällä haavaa ainoastaan kauppojen alelaareista korkeintaan 5 €urolla. Luvassa on julkaisijan mukaan myös näköinvalideille tarkoitettu Blu-Raycharles -äänikirjaversio.

Helt grönt!

Hopsassaa hopsassaa! Silkaksi horrorikseni tuossa männäpäivänä merkillenussin nottei blogissani ole vielä ainuttakaan viherpiipertävää innohinttailu-inventaariopostausta - ennen kuin nyte, olkaatte hyvätte!:

Vallilan verhot: Anttilan Bipolaarisen Mielialahäiriöiset Hinnat -kampanjasta, n.20€ Bårdi: Jostain Salon Meriniityn mieskaupasta, ~3€ Benno-wtc: Huuto.netin jantterilta, á 10€ Vihrea spräymaali: TL-Tukku tms. tokwomanni, 2,95€/pänikkä Muovinen yhden aukon typykkäpää: Aarresaari-kirppis (Salo), 10€ Lelukypärä kokardilla: Aarresaari-kirppis (Antananarivo), 2€ Nyttja-kehys: Espoon IKEA, 1,99€ Tyyny + -liina (eivät kuvassa): Halikon JYSK, n. 9€ Juha Seppälä (kuvan kuvassa).

Navion

Hei nyt siellä oikealla oikeesti.

Kynsipostaus

Tätä lifeless-style -blogia pitäessäni minulla on aina ollut semmoinen hieman omituisenkalvava, tyhjä tunne: jotain puuttuu, mutta mitä? Vasta tänään, teinityttöjen blogeja stalkkaillessani, havahduin. Se oli niin ilmiselvää, ja koko ajan nenäni edessä: verkkopäiväkirjastani puuttui tyystin

Em. asiaintila korjaantukoon nyt, koska olen kynsieni mittainen mies:

1 Ihan semmoinen geneerinen peruskynsi, johon usein tulen verranneeksi noita muita, ja teidän muiden. On nykyisin ainoa kynteni, jota pureskelen silloin tällöin silloin.

2 Kitaransoittoa ja masturbointia huomattavasti haittaava monster-kynteni, jonka olen saanut hyvin todennäköisesti geeniteitse somerolaisjuuriselta isältäni.

3 Tässä sormessa pruukasin pitää sorminukkeja myöhäisteini-iässä, kun seurakuntanuorisokaveriporukkamme kierteli päiväkodeissa ympäri maata esittämässä viittomakielisiä, opettavaisia lastennäytelmiä. Vaan Lappohjan-keikalla sain nukkekynteeni melkolailla sitkaan, silloiselle nykylääketieteelle ylivoimaisen sieni-intervention, joka onneksi on kuitenkin kroonisuudestaan huolimatta jo paranemaan päin. Tällä sormella kaivan myös nenää (en omaani).

4 Kynsdapi.

5 My left thumb still has a nail. Sattui muuten aivan saatanasti, kts. myös pikkukuva.

6 Tulin erehdyksessä liftanneeksi yakuzan prospect-jäsenten kyytiin toissamännäsyksynä Kiotossa, ja näin kävi. Kuten huomaatte, kynsi on jatkanut kasvamistaan vielä sormen katkaisun jälkeen. Tilalle olen ommellut nakin, joka on peukaloproteesia huomattavasti halvempi ja huomaamattomammin diskreetti.

7 Tämän sormen kynsi varastettiin minulta Roomassa skootterilla ajavan pitkäkyntisen toimesta, mistä lähtien minulla on ollut 2 kpl ns. "kynnetöntä". Kutsun tätä kovan onnen sormea puukynsivitsi-sormeksi.

8 Tämä kynsi on puuta, minkä tehtävä on muistuttaa minua ympäri vuorokauden siitä, että vaparetilainen nasahtajamme Jeesus Kristus, joka lunasti kuolemallaan meidän kaikkien synnit, oli ammatiltansa puuseppä.

9 Tämän hopeoidun kynnen sain halvalla Intiasta Murari Mohan Adityan oikeasta keskisormesta pyllynpyyhkijäkastilaisten lakon aikaan. En muista tarkkaan, milloin, mutta 2000-luvun alkua elettiin jopakatauksessa. Kateamisen tai katkoamisen varalta minulla on varalla eBaysta ostettu Florence Griffith-Joynerin kynsi (vasemman pikkuvarpaan). Laitan siitä kuvia tänne heti, kun vähintään 100 000 ihmistä tykkää minusta Facebookissa.

10 Monikohan teistä arvasi tämän?

Mel Smith 1952-2013

Häitäpä häitäpä

Huh. Eipä ole tarvinnut tehdä hääkeikkoja enää pitkään aikaan. Onneksi. Hääjuhlakoodistot ovat muuttuneet sen verran, ettei kusihumppabändillemme ole enää kysyntää, kaikkien mahdollisten Luojien kiitos. Viime hääkeikkakin taisi olla 50-60 -vuotiaan pariskunnan juridisista syistä pitämä puoligeriatrinen parisuhteenvirallistus, joskus hiusharjakeraamisella kaudella.

Mutta ennen kaikkea, olen onnistunut välttymään Janne Raappanan kappaleelta "Kaksi onnellista". Koen näin ollen olevani erittäin etuoikeutettu, yksi onnellinen. En ole edes "Kaksi onnellista":n auditiiviseksi uhriksi joutunut, kumma kyllä, vaikka Iskelmäradio Harju & Pöntistäkin olen lusinut tänäkin mittumaarina niin, että aivoissa on alkanut kuulua nonstop riisimuromainen rouske, mikä johtuu synapsien ennenaikaisesta poikkinapsahtelusta. Kesäisin muusikoidennetit täyttyvät ko. kappaleen nuottilappukyselyistä, Janne Raappanan "Kaksi onnellista" on kuin sienirihmasto, joka leviää joka keessä ympäri Suomen nuottitelineisiin. Ja minkä tahansa parasiittiön lailla Janne Raappanan "Kaksi onnellista":lla on aikaa odottaa. Se vaanii nurkan takana, soittolistavuoroaan rauhassa odottaen, ja tulee iskemään korvaytimeeni silloin, kun sitä vähiten odotan, tilanteessa, jossa pakoon en pääse ja hifi-korvatulpat ovat kaukana tavoittamattumissa, lähimmät peltorit lukitussa traktorin hytissä. Tuolla hömppämuzak-aalloilla se jossain piileksii, Janne Raappanan "Kaksi onnellista", alati valmiina puhkaisemaan "Kaksi onnellista"-neitsyyteni. Kun se sitten jonain kauniina päivänä tärykålvoilleni väkisinpenetroituu, tulen kadottamaan etuoikeutettuuteni myötä myös jonkin essentiaalin segmentin lapsuuttani, viattomuuttani, peräti minuuttani. Siihen asti tahdon kirmata villinä ja vapaana, puhtaana, vailla tietoisuutta Janne Raappanan hääiskelmästä "Kaksi onnellista".

Toisaalta, tämä tapaus on auttanut minua, onnellisen susiparin lasta, päättämään, mikä tulee tulevan avoliittojuhlapiisi-singleni B-puoleksi. A-puolellehan tulee se tanssimuusikkoanekdootista tuttu "Kusta ja paskaa" (vrt. "Kultaa ja hopeaa"). B-puolelle sävellän kappaleen nimeltä "Kaksi puupäätä". Aion tehdä tuon sinkun taiteilijanimellä Janne Mulkki.

EPILOGI klo 18.33

Tänään klo 15.31 kaverini H sitten soitti minulle kitaralla Janne Raappanan "Kaksi onnellista"-piisin alkua. Janne Raappanan "Kaksi onnellista" -nakki oli napsahtanut H:lle ja veljellensä ensi lauantain hääkeikalle. H oli lukenut ylläolevan vuodatukseni, mistä inspiroituneena hän katsoi parhaaksi minua musiikillisesti valistaa. Toisin sanoen: jos olisin pitänyt tekstimölyt mahassani, en tälläkään hetkellä olisi kuullut tahtiakaan Janne Raappanan "Kaksi onnellista":a. Sitä sain mitä tavallaan tilasin! Kerjäsin sitä!

Mutta hei: vain muutama tahti A-osaa! Eihän sitä lasketa! Eihän? Eihän? Eihän?

Shit-city Salo XI: Säästöjä

Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta
ja suuri surkastua alhaiseen?
Miks meillä niin on monta mielipuolta?
Miks vähän käyttäjiä kanteleen?  
 

Nuo neljä ajatonta ja arvokasta riviä on kirjoittanut runoilija, jonka nimi tulee katoamaan pitkäkestoisesta muististamme muuallakin kuin Salossa, mikäli heittäydymme pelkkien älydildojen sekä sähköriippuvaisen e-klownerian varaan.

Ilmeisesti seudun kaikkien kirjastoiden sulkeminen aikana, jolloin ihmisillä olisi eniten aikaa lukea, on osa jotain korkeampaa taloustiedettä, jota tällainen hanuristihumanisti ei voi tajuta. Odotan, että talvella panevat myös jäähallin kiinni kuukaudeksi.

Poskisolisti Salossa

Kunnollisten, suurten kansankerrosten ihannevävy-räppäriksi tunnustama Cheek vieraili tänään Salon iltatorilla keikalla. Iso juttu, ilmeisesti. Toria rajaava Horninkatu suljettiin jo klo 14, koska odotettavissa oli suurilukuinen yleisö. Hyvin todennäköisesti siellä myös sellainen oli. Itse olin muualla. Ja juuri (28.6.) saamani tiedon mukaan kyllä oli, yleisöennätys, 13 000 henkeä. Ttumäoon sibylla.

Käyttäisin kernaasti puliittisesti värittävää termiä "kokoomusräppäri", mutta muusikkona en voi sitä tehdä, koska tarvitsen vastaisuudessakin myös ne kauppakamari- ja yrittäjämuijakeikkojen kympit. Työhöni kuuluu olla puolueeton ja hymyillä palveluhymyäni kaikille tasapuolisesti.

Jonna Välikangas kirjoitti Cheek-ilmiöstä ja tänäisen keikan odotuksesta eilisen Salon Seudun Sanomien Näkökulma-palstalle otsikolla "Pelkkä musiikki ei riitä" seuraavasti, kursivoinnit omani: "Hyvä show on tärkeintä. Visuaalisuus ja artistin ulosanti ovat iso osa sitä. Televisiosarja Vain Elämää teki Cheekin imagolle hyvää. Nyt häntä saapuvat tyttärien lisäksi katsomaan myös äidit. Monet suomalaiset ymmärsivät, etteivät räppärit ole järjestäen idiootteja. Lopultakin."

Se, miten nuoret ja ex-noksut kokoontuvat massoittain kuuntelemaan tätä "julkkista, televisiotähteä ja komeaa showmiestä" (ibid.), on 2010-luvun koko kuva.

Valveutuneet lähimmäiseni, tiedän, että teitäkin on: ecce homo, minkä nyt facepalmiltanne pystytte.

Vaadin vuoden päästä iltatorillemme Palefacen. Ihan muistutukseksi siitä, etteivät räppärit ole järjestäen idiootteja.

"Tällainen tämä maailma on, eikä se mielestäni nyt ihan kamala ole."  (ibid.)

Hyvää spinachia

Ks. myös Hyvää shittiä

Älä tue äänitepiratismia!

Vaikka vuonna 2013 digitaalisen musiikin osuus ostetusta ja kuunnellusta musiikista on jo merkillenaitava, kukoistaa piraatti-cd -teollisuus edelleen, järjestäytyneempänä kuin koskaan. Piraattiäänitteet muistuttavat alkuperäisiä jo siinä määrin erehdyttävästi, että ilman suurennuslasia on monta kertaa erittäin hankala erottaa toisistaan originaalia ja piraattiversiota.

 

Tämä ei ole yksi noista kerroista.

Betting on Bitches

Nylénismin doksologi

Kömpelö ja mukanäppärähän jo otsikosta tuli. Ei tuo "doksologi":kaan oikeasti sanavarastooni vielä äsken kuulunut, Wikipediasta se piti hakea. Eikä minun alun perin pitänyt kirjoittaa sanallakaan Antti Nylénin (1973-) tuoreimmasta esseekokoelmasta Tunnustuskirja (Kirjapaja 2013), mutta päkki (=hyvin sitkaasti itsepäinen), sisäinen laatusisällöstä informoinnin paloni selätti lopulta asiavirheiden ja asiattomuuksien pelkoni. Mies voitti minut puolelleen jo aiemmilla niteillään Vihan ja katkeruuden esseet (Savukeidas 2007) sekä Halun ja epäluulon esseet (Savukeidas 2010). Kahlasin niitä varmasti kuin kuka tahansa muu kirjat loppuun saakka lukenut: vähän väliä eri mieltä ollen, mutta tuolloinkin ymmärtäväisesti nyökkäillen. Nylénillä kun on ainutlaatuinen, rehellinen, itsensä likoon paneva, analyyttinen, asioiden moninaiset harmaasävyt esiin läiskäisevä tapa kirjoittaa. Tämä tekee hänestä x-sukupolveksi nimetyn epämääräisen tee-se-itse -possen mielenkiintoisimman ja vastaanpanemattomimman esseistin. Eikä tämä olekaan mikä tahansa titteli, siksi kursivoin, notta! Toivoisin nimittäin, ettette vahingossakaan sekoita esseistiä kolumnistiin, joka käsitteenä on parin vuosikymmenen aikana taantunut käsittämään suurin piirtein kaikki ne tänäänkin roskat ulos vieneet ja maitoa kaupasta ostaneet, jotka malttavat olla takomatta näppäimistöä nyrkein.

Viimeistään Tunnustuskirja ylentää Nylénin mielenkiintoisesta tärkeäksi, sillä se on hänen aiempia tekstikokoelmiaan koherentimpi ja yleismaailmallisempi. Vaan ettäkö miksi juuri minun pitäisi lukea jotain katolisen feministivegaanin sepustuksia, kun älypuhelimeenkin on justiinsa tulossa söpö spanielinkuva? No, ainakin itse olen huomannut, että vaikka silmien auki pitäminen kannattaa, myös jonkun toisen kirjan auki pitäminen kannattaa. Nylén lainaa halutessasi silmiään hetkeksi juuri sinulle kirjansa muodossa. Kornisti sanottu, mutta ihmisille, jotka ovat HS.fi:n ja iltapäivälehtien varassa tämän planeetan tapahtumien suhteen, pitää syöttää korneja sananparsia, mieluummin vielä mahdollisimman hitaasti, kovaäänisesti ja hyvin artikuloiden.

Antti Nylén kirjoittaa 2010-luvun tyhmenneelle, apatisoituneelle annettuun hyvinvointiinsa hiljalleen tukehtuvalle ihmiselle lakonisen sattuvasti ihmisten koostuvan ihmisistä. Pitkien youtube-kavalkadien ja tykkäämisjournalismiaddiktioputkien jälkeen tämä saattaa tulla freesinä shokkiuutisena. Nylén lähestyy päivänpolttavia (tai sellaisiksi hysterisoituja) asioita parhaiten tuntemaansa kautta, eli itsensä. Omaelämäkerrallisuus niveltyy saumatta mm. koulukiusaamiseen, oletusarvoisen väkivallan vaikenemalla hyväksymiseen, aseksuaalisuuteen, homojen ja naisten oikeuksiin sekä katolisuuteen. Itselleni ainakin tuli näin jälkikäteen hävettävänkin suurena yllätyksenä se, ettei se katolisen kirkon "kondomikielto" (Paavali VI:n ensyklika Humanae vitae 1968) mennyt ihan niinsanotusti sukkana läpi, päin vastoin. Olen valmis myöntämään saaneeni muistutuksen, näpäytyksenkin, siitä, ettei kaikkia katolisen kirkon asiakkaita (hei, 2010-luku!) ole reilua niputtaa tahdottomiksi shakkinappuloiksi, joiden kuningas ei liiku edes sitä yhtä ruutua kerrallaan. Myös kaltaiseni mukaintellektuellit bullshitterit tarvitsevat Nyléniltä juuri näitä "hei, sinä et ole sen kummempi kuin muutkaan" -ahaa-elämyksiä.

Antti Nylénin tekstit tarjoavat avartavaa tajunnan- ja järjenlaajentamista heille, joita moiset vanhanaikaisuudet sattuvat kiinnostamaan. Esseet ovat sivistyneen ihmisen raportteja eläinkuntamme nonstop-hullunmyllystä. Mies on rohkaiseva esimerkki siitä, että kannattaa lukea pari kirjaa sillä välin kun muut panee. Kyynisyydelle Nylén ei silti anna valtaa: Tunnustuskirjan lopussa esittämänsä teoria "positiivisesta Breivik-massamurhasta", jossa tapahtuisi jotain vastaavalla voimalla, mutta hyvää, on kertakaikkisen kaunis.

Pelkäänpä itse olevani häntä pessimistisempi. Häntä ovat takuulla tulleet moninaiset moukat ja kuulapäät tulleet haukkumaan nimityksillä, jotka eivät edes oikeasti ole haukkumanimiä. Samaiset kiusaajat, joilla on aikaa odottaa vuoroaan. Sanotaan, että olemme yhdeksän aterian päässä anarkiasta. Yhdeksännen, viimeisen ehtoollisen jälkeen he sitten tulevat hakemaan ja ajeluttamaan nylénit, todennäköisesti joukossaan myös minut, ja pakottavat meidät "parantamaan maailmaa" kaivamalla ojia tai juoksuhautoja. No, siinä huhkiessa ehdin sitten Antin kanssa keskustella vaikkapa Jeesuksesta tai läheisellä tunkiolla talikkonsa kanssa heiluvasta Jylhämöstä. Juttelu voidaankin sitten puolestani jättää vähemmälle: sitä on ollut, on ja on oleva maailmassa ihan tarpeeksi.

Urpo Ihalainen: Naisten vuoro

Taas kerran, joskin pitkästä aikaa, on syytä täällä hehkuttaa monimuotoista nykytilannetta kirjallisuuspuolella, jossa "marginaalimmatkin" kirjoittajat pääsevät esiin pienempäin kustantamoitten myötä. Ivan Rotta & Co. on kunnostautunut mm. julkaisemalla Urpo Ihalaisen tuotantoa. Aiempi lyhytkertomuskokoelma Pystylasti toi lukevan yleisön tietoisuuteen rehdin, maailmassa silmänsä auki pitäneen ja väkisinkin sen myötä vasemmalle kallistuneen sananiekan, joka muistutti meille sukupuolirooleista "vanhaan hyvään aikaan", jolloin naisen €uro oli miehen 20-senttinen (pystylastissa). Olen edelleen taipuvainen suosittelemaan Ihalaisen em. Carmenia (<-- automiehet) naisille: hyvässä kirjassa ei tarvitse olla samaa mieltä sen henkilöiden, tai edes sen kirjoittajan ajatusten kanssa. Ihalaismaista tinkimättömyyttä edustaa mielestäni myös Markku Metson erinomainen kansikuvitus, tässä uutukaisessakin.

Nyt Ihalainen kertoo siis naisista. Mujeres, mujeres ja vielä kerran mujeres! Hän hahmottelee naistyyppejä uskottavuuden pensselillä, näin stereotypisoinnit välttäen. Ja jostainhan nekin syntyvät, pelkkä typisointi on tässä täysin ok. Olemme me miehetkin sikoja, mutta onneksi on possujakin seassa. Estradille marssitetaan juoppoa muijaa, pirttihirmua, nyrkkisankarimagneettia sun muuta tunnistettavaa. Ja jokaiselle heistä elämä on enemmän tai vähemmän kreikkalais-roomalaista. Ihalaisen tyylin koin miellyttävällä tavalla kotikutoisen heittelehtivänä, kirjoittamisen ilo näkyy rivien väleissä. Tällaiset tekstit eivät saa jäädä maamme pöytälaatikoihin vain, koska ne eivät satu olemaan Waltaria! Yleensä vältän vertailukohteita, mutta Ihalainen liikkuu edelleen niin ansiokkaasti varhaisen Seppälän jalanjäljillä, että se on pakko mainita tässä, jotta kirjaa lukemaan saadaan maksimaalinen määrä kohderyhmäläisiä. Kernaasti puffaan. Myös kiehtova "Kalle Sivutalo" -vaikutelma assosioitui. Kuin kyseinen tiiliskivitehtailija, mutta tiiviimpi ja turskeampi. Kiinnitin niin ikään erityishuomiota replikointiin: tietoista tai ei, Ihalainen panee hieman suuremmatkin kansankerrokset puhumaan etäännyttävää, kaunokirjallista yleiskieltä. Jotkut ärsyyntyvät tuosta varmasti, mutta minä pidin: luen mielelläni kirjoja, joiden replikointi on honkajokea.

Ollakseni rehellinen: jos pitää valita Pystylastin ja Naisten vuoron väliltä, valitsisin kuitenkin ensinmainitun, koska Ihalainen ei ole voinut välttää kiusausta lopettaa Naisten vuoro yleisönosastomaiseen esseeseen, jossa hän esittää kritiikkiä lähes jokaista nykyistä naispoliitikkoa kohtaan. Minusta tämä tyylirikko on joltisenkin surullinen, koska nykypäivään ja todellisuuteen astuessaan Ihalainen on luonut kovien kansien väliin nopeasti vanhenevaa tekstiä, joka tuskin antaa muille kuin lähihistorioitsijoille säväyksiä jo viiden vuoden kuluttua.

Tästä huolimatta suosittelen Ihalaisen lukemista. Lukekaa edes hieman hänen tekstejään. Maailmassa, jossa brownit, coelhot ja dekkarihuttu panevat ihmisiä hyvää vauhtia sivistyksellisesti katatoniseen, lammasmaiseen tilaan, tarvitaan näitä ihalaisia kiiloiksi.

Janne Kuusinen roastaa grilluun

Tunnen sisäistä paloa nostaa tähän netinkolkkaan sitaatin, johon törmäsin viime elokuussa:

"Ulkogrillistä on kesäaikaan tullut meluaidan kaltainen ympäristösaaste, jolla suomalaiset samastuvat amerikkalaisiin. Grillaaminen on vulgaari tapa pilata hyvää lihaa, usein terveydelle vaarallisella tavalla ... Jos naapuri kuitenkin kutsuu syömään grillilleen, hyväksy kutsu kohteliaasti. Tuliaiseksi kelpaa halvempikin pullo punaviiniä, koska ruuassa maistuu joka tapauksessa savu ja noki."

Ette muuten välttämättä heti arvaa, kenen tekstiä. On nimittäin paremmin elokuvaohjaajana tunnetun Lauri Törhösen. Vuodatus on hänen kirjastaan "Potut pottuina" (Otava, 2007), joka sisältää muitakin herkullisen poleemisia, yllämainitun kaltaisia kyseenalaistuksia. Tuo "eronneen miehen keittiöniksikirja" on varmasti tarjonnut hauskan yllätyksen itseni lisäksi monelle muullekin, joka on alkanut lukea teosta luullen sitä katkeraksi elämäkerraksi. Että nyt se Törhönen antaa tulla ja haukkuu kaikki! Mutt'ei!

Minä en voi mitään sille, että ym. sitaatissa on kiehtovuutta, järjen ja totuuden siementä. Mutta tällaisen vihjaaminen etenkin näin kesän kynnyksellä tekee minusta armotta väärässäolijan. Hei: nyt alkaa kesä, jolloin meidän pitää mukisemati nonstop korventaa pierukaasuun pakattuja jänteisiä, arominvahventeissa lilluvia lötjäkkeitä, tai vaihtoehtoisesti muoviin puserrettuja kamarapötköjä, joita saa €urolla neljä, vaikka aortta kuinka huutaisi yön pimeinä tunteina requiemia!

Ei enää hymistelyä. Se on sanottava nyt ääneen, 38-vuotiaana, vuonna 2013: koen grillauksen yliarvostettuna instituutiona, josta keessä ei voi alkaa. Mikä karsinogeenien, mutageenien ja teratogeenien järsinnässä on niin peräti lumoavaa?

Saatte toki vastaisuudessakin kutsua meikäläisen grillipippaloihin, en tietenkään mielenosoituksellisesti jätä tulematta, saatikka suutu. Mutta jokin tuossa grillaamisen palvonnassa nyt tökkii, vaikka prosessoitava ruokakin olisi laadukasta. En suostu myöntämään, että diagnoosini on laiskuus, normaalia enempien ennakkovalmistelujen ja jälkisiivonnan kammo: käytän grillaukseen käytetyn karman ja energian nääs mielelläni ja vaivatta sisätiloissa, keittiön puolella.

Ehkä ongelman muodostaa ulko-olosuhteissa syöminen, siihen liittyvät traumat. En viittaa ötököihin sun muihin häiriötekijöihin, vaan jonkinlaiseen evolutioon ja hyvinvointistumiseemme liittyvään priorisointiin, josta saatte puolestani surutta käyttää termiä kermaperseily. Siihen, ettei meidän ole enää mikään pakko syödä metsissä, pihoilla, keskellä peltoa tai muissakaan vihamielisissä ympäristöissä (<-- esim. karhu, naapurit, paska). 1995 armeijassa minun ja kohtalotovereitteni oli pakko syödä metsässä, minkä seurauksena en perkele varmana enää koskaan syö metsässä. Intin lopussa luutnanttimme teki Lohtajan rantakivillä loimulohta, ja syötiin oikein nuotion äärellä pimenevässä illassa. Vautsi-fuckin'-vau! Sen oli tarkoitus olla hemmetin hienoa ja lappia, mutta olis'kos nuokin manööverit voitu hoitaa keittiössä, siistimmin? Mikä on se perverssi ajattelutapa, joka mystifioi nuotion loimun lepatteessa rasvaisenpunervat naamat ikimuistoiseksi ruokakokemukseksi? Joku luonnonuskontoko, sen ehtoollisenvastine? Mieluummin menen sinne ravintolaan ja tutkailen sivusilmällä tarjoilijoitten pyllyjä manchego-juustun ja villipäärynähillon ääreltä!

Ja tietenkin tulen sitten ihan täydestä sydämestä grillaamaan kanssanne, kun sähköverkko kaatuu. Mutten mitenkään häntä koipien välissä. Sitä ennen tyydyn nyökkäilemään ymmärtäväisesti naiivi, pingoitettu kestohymy naamalla hehkuttaessanne, mitä kaikkea hyvää tänään poltetaan karrelle muttei kuitenkaan voida tuonne huvimajaan mennä kun siellä on vielä lattia revitty auki.

Joissain asioissa sitä tuntee olevansa todella toisinajattelija. Mutta voinko olla ainoa? Eikö edes Facebookista löytyisi jonkinlaista grillausskeptikoiden vertaistukiryhmää?

Vaan hei: sopisiko, että olette minua kohtaan kilttejä, tai ainakin ymmärtäväisiä. Itsekin olin. Enhän minä käyttänyt tässä edes syöpä- ja timojutilakortteja.

Kuosi

 

Varauksetonta hehkutusta XI: Calla

Flooran terve! Siis jumankekka lähimmäiseni, oletteko yhtään panneet merkille, kuinka jylhänupea kukka calla (kuvassa) on? Se on yleensä tuommoinen valkoinen, mutta myös värivariaatioita löytyy. Kävin ostamassa noita tänään 2 kpl tulevan Saima Harmaja -runoprojektimme valokuvaussession rekvisiitaksi. Ja niin pirun hienoa fotoa tuli, kiitos callain, että kuvaajalle on takuulla jo tulossa se Pulitzeri kuplamuovikirjekuoressa postitse! Kappalehinta oli 9€. Kuvassa näkyvän demonstratiivisen calla-rykelmän hinta olisi siis päälle satasen. Mutta mitäs' siitä, kun kyseessä on calla! Köyhällä ei ole varaa ostaa valkovuokkoja!

Calla on ollut jo kauan lempikukkani. Se on kaikessa levollisessa yksinkertaisuudessaan vaan niin cool. Silkkaa kärsivällisyyttä ja malttia. Ihan kuin minä, paljon kapeampi vain. On kuin sillä olisi aikaa odottaa, jotain - ehkä sitä kuolemaa, jota se useimmiten symboloi, mutta kukkakaupan tädiltä opin tänään, että myös esim. morsiuskimput saattavat koostua calloista, mikä oli yllätys. Ja mikä tarkoittaa itsestäänselvästi täten sitä, että meikäläisen emännäksi ei ole asiaa, eikä sormusta tipu, huomenlahjasta puhumattakaan, jos ei callaa buketista löy'y! On kuulkaa tarkkaa floraalista koodistoa tämä! Callain käyttämisestä morsiuskinpussa tuli mieleeni ystäväni erinomainen häävalssivalinta "Kenpä tietäis sen": samanlaista tietynlaista haurautta, realiteettien myöntämistä, elämän perimmäisen arvaamattomuuden tiedostamisen manifestaatiota. Äärimmäisen kiehtovaa merkitysten maailmaa!

Olisi rikos callaa vastaan typistää se kuvaamaan yks'totisesti kuolemaa. Tuo luontevalla tavalla ylväästi poseeraava kukka on enemmän, laajemmin ja monipuolisemmin. Notta jokainenhan täältä toki joskus lähtee, vaan milloin, miksi, mimmottos' ja mihnä? Tämä "elämäksi" kutsuttu hemmetinmoinen kimble-peli, josta emme tiedä, paineleeko noppakuplaa jumala vai dårwin, tiivistyy callaan. Ikään kuin se tietäisi Tämän Kaiken. Universaalia maailmanselitystä meiltä vain kuitenkin panttaa, niska painuksissa, loppuun asti mokoma! Callalla ei ole mikään kiire, calla on nöyrä. Calla näyttää ajatonta keskisormeansa hektiselle, räikeälle nykymeiningille, jossa gerberat ja voikukat ovat menneet aivan sekaisin. Calla sanoo minulle kukkakaupan ikkunassa että ota tai jätä ja jos jätät ni haist' paska tai joku muu kukkanen sit. Calla on viekas, totaalinen valkoinen hiljaisuus Jack Londonia, Tinttiä Tiibetissä ja Vladimir Vysotskia myöten. Callalle riittää, että se on, sille tauot ovat parasta musiikkia. Calla on yläpuolellamme.

Ette tajuakaan, kuinka callabanaaneina tällä hetkellä olen, syvässä callaliikutuksen, -inspiraation ja -entusiasmin tilassa ma! Ja calla-aiheinen piisi on tulevaisuudessa saletisti tulossa, todennäköisesti pianolle. Ja jos teidän joskus kukittaa syystä tai toisesta tekee mieli kylään saapuessanne, niin perusruusukin on toki ok, mutta calla on se, joka takaa kaffenne oheen myös muuta kuin ne sokerikorput ja vanerimaiset mariet!

Siis katsokaa nyt noita.

Ystävällisin callanpuffausterveisin Janne Kuusinen, muusikko, kirjoittaja ja piirtäjä (hetero).

Yt-neuvottelut Halikon Joululahjapakkaamo Oy:öön

Märy had a little fotonovela

Syylliset sissään!

Sim-city Salo X: Tule teille vaan

Shit-city Salo IX: Ladonnallisen lapsuksen paluu

Joku voisi ehkä vinkata Salonjokilaakson toimitusta.

Minä en siihen hykertelyltäni kykene.
Ja jos sopii, niin ei ihan vielä.

Samaan aikaan Pakistanissa

Shit-city Salo VIII: Saloa pelastamassa

Kun ei siitä Salon elvytyksestä näytä tulevan lomauttamisperseilyä ja kirjastonsulkemiskronaamista kummempaa, niin antakaas kun Janne-setä (vit.) hoitaa tämän kotiin kolmivaiheisesti.

1) Verot ylös sen verran, että täpäkkää tulee riittävästi. Koska kuitenkin lahtarit alkavat tässä vaiheessa puhista, pyydän mitä nöyrimmin heitäkin jatkamaan kohtaan 2, sillä tämä jatkuu vielä.

2) Poistetaan RAY:n raha-automaatit Salon alueelta noin 50 kilometrin säteeltä, jolloin ihmisillä tulee olemaan varaa alta aikayksikön (esim. kuukausi) maksaa em. verot.

2b) Veikkauksen peleille asetetaan tarvittaessa pelaamiskatto jonkinasteisella poikkeuslailla, kriisi- ja Nokia-kortteja sumeilematta heilutellen.

3) Valtuutetaan yksityistetyt uusimaalaiset kielivalvojat rankaisemaan 100 euron sakolla kaikkia, jotka missä tahansa ihmisten ilmoilla päästävät suustaan sanat "Ja sit mää sanosin sil et" tai venyttävät liikaa tervehdyksen "Moro" jälkimmäistä o-kirjainta. Sakoista kertyneet miljoonat menevät lyhentämättömänä kaupungin kassaan.

Oliko kysyttävää? Katsokaa sitten tällä kertaa myös, että jotain jää sukanvarteenkin, jooko.

loppu

No niin, eiköhän se ollut sitten siinä.

Missäköhän se Jumala on nyt?

Hirveä uskonto

Hyvää shittiä

Ks. myös Hyvää spinachia

Shit-city Salo VII: Minä asun Salossa

Shit-city Salo VI: Ladonnallinen lapsus

Tästä ei tahaton komiikka mustene.

Perniön historiaa I