torstai 30. joulukuuta 2010

Bändipaita

Ostoskeskuksissa hengaa vallan mannermaista nuorisoa. Noin minuutin kestäneen läpikulkumatkan aikana kuulin viitisen vittua. Kaikkia yli viisikymppisiä tietty korpesi moinen tapainturmelus. Mutta tokkopa "Kellopeli appelsiini" todeksi on tullut. Näin on aina nääs ollut. Nuorisolla ei ole koskaan ollut paikkaa mihin mennä. Paitsi ennen vanhaan, tansseihin. Mutta se on taas toinen juttu. Tästä on hankala kirjoittaa, koska en ole koskaan itse ollut nuori.

Tämänkertainen suosikkiteinipaskiaiseni oli energiajuomapeelo, jonka avoimen takin alta pilkotti Led Zeppelin -fani(T-)paita. Ei olemus oikeastaan viestinyt rockhenkisyyttä, vaan enemmän säälittävyyttä siitä, että vanhemmat, joiden gamet ovat jo over, reflektoivat nuoruuttaan lapsiparkoihinsa. Hei: ei vuosituhannen vaihteen paikkeilla syntyneellä kuulu olla Led Zeppelin -paitaa! Tuollainen vaatetus on pelottava aikavääristymä, josta Stephen Hawkingillakin varmasti olisi sanansa sanottavanaan. Hittovie: me parumme televisioidemme ääressä ehtimiseen sitä, miten etelämpänä lapset opetetaan paiskelemaan oletetun vääräuskoisen vihollisen niskaan kiviä, ja itse puemme jälkikasvumme kledjuihin, joiden rinnuksissa on reliikkejä.

Ironiaa? Juu ihan varmasti jepjep. Oikeasti fani? Isämusa-fani? Olisiko se kivittäminen sittenkin rakentavampi, turvallisempi historiallinen jatkumo? Tarjoilija, yksi vasektomia, kiitos, ja jälkiruuaksi pistooli siltä varalta, että kohtaan teinin, jolla on Toto-paita. Yksi luoti riittää.

Itseäni varten.