torstai 10. helmikuuta 2011

SE

Ihan Helsingin Sanomissa saakka on viime aikoina päivitelty, miten essee on tällä hetkellä in, pop, muodissa ja trendikästä. On rivien välissä hiukan ihmeteltykin, että miten moinen on mahdollista.

En jaksa tarkistaa, mikä on esseen virallinen määritelmä. Joka tapauksessa kyse on vapaamuotoisesta, vapaamittaisesta ja vapaa-aiheisesta tekstistä. Periaatteessa jo tämä luonnehdinta antaa vastauksen em. kysymykseen tänä individuellisuuden nimiin vannovana aikana.

Ei kukaan jaksa enää romaaneja lukea, kun niissä voi olla yli 300 sivua. Entäpä novellit? Yäk: niitähän pakotettiin lukemaan koulussa --> shaibaa. Lisäksi niissä pitää aina olla se kolmiosainen esittely-kehittely-kliimaksi -muoto --> epäindividualististista ja vielä ryssää, kiitti vaan, Tsehov. <sarkasmihymiö, varmuuden vuoksi> Maassamme on ainakin yksi sukupolvi, joka alkaa välittömästi tuntea sieraimissaan homeisen koulurakennuksen flashback-hajua kuullessaan nimen Antti Hyry.

Mites kolumnit ja pakinat sitten? No, kolumnistiksihan pääsee kuka tahansa. Kolumnisti on kirjoittaja-armeijan alikersantti, joka suoltaa palstat täyttävää tekstieinestä mahdollisimman triviaaleista aiheista. Pakinoitsija on sentään kunnostautuneempi, parhaimmat sananikkarit ovat siellä jossain peräti ylikersantin paikkeilla.

Mutta essee on vapautta, essee on punk, esseessä voi tapahtua seuraavaksi aivan mitä tahansa. Essee on tiivis paketti, joka ei yritäkään olla enempää kuin mitä sisältö sallii. Moni romaani, esimerkiksi Korhosen Lääkäriromaani tai Juha Hurmeen Puupää, toimisi paremmin esseekokoelmana. Parhaimmillaan essee on Shakespearen pohtimaa raskasta keveyttä.

En ihmettele, että esseistä on tullut suosittuja. Sitä ihmettelen, miksei niistä ole tullut suosittuja jo aikaisemmin. Esim. Turo Kuningas, Antti Nylén sekä Matti Mäkelä tuottavat oivallisia esseitä. Enkä usko romaanin seuraavan tulemisen koittavan ihan vähään aikaan, sillä tämänhektisen esseehehkutuksen jälkeen saattaapi vielä olla pamflettien vuoro...