maanantai 7. helmikuuta 2011

A _ _ _ _ _ _ _

Kyläkauppias Keskinen on kuulemma taannoin sekoillut kännissä jossain tv-ohjelmassa. Ilman muutahan asia kuuluu laajaan "Tähän kantaa ottaminen ei ole kansalaisvelvollisuus" -kategoriaan, mutta anekdoottiin sisältyy myös semmoista hieman ihmistäsuurempaa, jota mietiskelen usein ja pitkään.

Katsokaas kun. Ensin Keskinen on humalassa tv:ssä. Jotkut jaksavat paheksua, mihin Keskinen tyytyy vähättelemään, että kyllä kieltämättä hieman tuli otettua. Myöhemmin Keskinen pohtii viihdeuutisessa, miten hänelle maistuvat olut ja viini, etenkin kesällä.

Eikä sitten sen kummempia.

Missään vaiheessa Vesa Keskinen ei ole pahoitellut. Kahdeksan kirjainta, alkaa A:lla. Sanan mainitsemiseen olisi maamme lukuisilla mattimeikäläiskeskisillä useinkin syytä, muttei kukaan tästä enää uskalla valistaa, koska heidät leimataan homahtaviksi kukkahattutädeiksi ja päiviräsäsiksi. Keskisestä reflektoituu aikamme nokiaihmisen kuva. Anteeksi ei yksinkertaisesti kannata pyydellä. Tuon kurkkuuntakertuvan sanan lausuja alentaa tilannestatuksensa välittömästi muiden alle. Anteeksipyytäjä laskee automaattisesti suojakenttänsä, murtaa henkisen palomuurinsa, deaktivoi vittuiluvirustorjuntansa. Hän on vapaata, heikkoa riistaa miehille, äijille, periaateihmisille, moukille, narsisteille, you name it. Niinpä hän on pakotettu tyytymään vain jossain sivulauseen sivulauseessa mitäänmerkitsemättömään, yhdentekevään paskahousumuotoon "Sori", "Sorppa", "Zorge" tai "Zorgendahl".

Eikä tämä ole kielinatsismia, vaan yksinkertaisesti Kantin kategorisen imperatiivin light-version välttelemistä hyväänpyrkivän ihmisyyden nimissä.

Elämme soriasispotilaitten maailmankolkassa, missä anteeksi pyytämään erehtyvän on pakko näyttää samalla keskisormea. Ihan varmuuden vuoksi.