Asioilla on tapana

88 sivua, nid

Varoitus! Tämä ajatuskokoelma sisältää paitsi mustankuiskaavia afrorismeja, myös sellaisia mietteitä, joista et välttämättä ole samaa mieltä, ts. aagainstismeja.

Janne Juhani Kuusisen (1975-) cv:hen kuuluvat mm. musiikin maisterius ja morbidi obesiteetti. Hän on omaan elämänlankaansa hirttäytynyt miesi, joka hyväksikäyttää tragikyniikkaansa kynäillessään toista ristimänimeään päteäkseen brändimäisesti. Aforismeissansa hän pyrkii siihen, että ainakin osuisi, ja noin yksi sadasta myös uppoaisi.

Janne Juhani Kuusisen tekstiklowneria läiskäisee lukijansa kasvoille sen samaisen harmaan kuivakakun, jota punaiset yrittävät jakaa ja siniset kasvattaa.

Tämän teoksen saat suoraan tekijältä esim. emailitse janne.kuusinen(åtmerkki)iki.fi tai omakustanne.fi -palvelun kautta hintaan 17€.

Hyvä, lämmin, hellä. Muu, mikä?

Tässä konsertissa tullaan kuulemaan
harjoiteltua ja sovitettua musiikkia.

Hallittua kansalaistottelemattomuutta

Juha Jalosen ideasta

Media-analfabetismin alkeet VI

Indiana Jonesin siisteyden essenssi

Viime yönä noin puoli kolmen aikaan tajusin, mikä neljännessä, uusimmassa Indiana Jones -elokuvassa mättää. Siitä nimittäin puuttuu se yksi siisti juttu!

Kadonneen aarteen metsästäjien lopussa naamat sulivat siististi, Tuomion temppelissä sydän revittiin rinnasta silleen siististi (ikäraja oli muuten vain K-14!), ja Viimeisen ristiretken lopussa se väärästä Graalin maljasta juonut konna vanheni ja mureni ihan älyttömän siististi! Kristallikallon valtakunnassa ei ollut mitään henkeäsalpaavaa, siistiä efekti-yksittäismomenttia: se oli vain pirunmoista häsläystä ja möykkyyttä alusta loppuun!

Suuremmassa spektrissä kun syväluotaamme näitä pikkupoikiin vetoavia, ensimiettimältä harmittoman kaltaisia juttuja, saatamme hyvinkin tulla siihen tulokseen, että olisimme jo sotineet koko lajimme sukupuuttoon ilman naisia, joten taidan tyytyä vain toivottamaan hyvää maanantaipäivää.

Varauksetonta hehkutusta VIII: Näkymättömät kädet

Ville Tietäväinen on aiemmin jo vakuuttanut hienolla sarjakuvateoksellaan Linnut ja meret, mutta mammuttiprojekti Näkymättömät kädet nostaa hänet sarjakuvaajien puolijumala-kategoriaan. Teos olisi haluttu jopa kisaamaan "oikeasta" Finlandia-palkinnosta, mutta tätä säännöt eivät sitten loppujen lopuksi sallineet, mitä ei sarjakuvapiireissä välttämättä pidetty huonona asiana. Sarjakuva kun olkoon oma taiteen lajinsa: miksi sen pitäisi kilpailla tekstin kanssa?

Joka tapauksessa seuraavan Sarjakuva-Finlandian voittajan on oltava tässä. Vuosien uurastuksen ja tutkimustyön tuloksena on syntynyt tähän saakka paras suomalainen sarjakuvaromaani. Se on realistisen alakuloinen, toivoton kuvaus marokkolaisesta Rashidista, joka haluaa Eurooppaan saadakseen edes jonkinlaisen leivän perheelleen. Mutta kun ei kiltti ja hyväntahtoinen ihminen vaan pärjää. Vastoinkäymiset seuraavat varjon lailla paperitonta ja täten siis olemassaolematonta miesraasua, joka karaistetaan espanjalaisella, laitonta työvoimaa järjestelmällisesti hyväksikäyttävällä vihannesviljelmällä epäreiluuden kiveenkirjoitettuihin lainalaisuuksiin. Jonkinlaisia valopilkkujakin Rashid matkallaan kohtaa, mutta niidenkin pohjavireenä on viha: kun jotkut pitävät yhtä, tuppaa se tarkoittamaan sitä, että vastaavasti vihataan joitain muita. Toisen eldorado on toisen inferno, eivätkä EU-tähdet tosiaankaan ole kaikille onnelliset.

Tummissa, likaisissa sävyissä kylpevä, monista tositapahtumista koostettu ihmiskohtalo ei missään tapauksessa sovellu kylmiltään weltangstiin tai masennukseen taipuvaisille. Armottomien aukeamien ketju ravistelee lukijaansa raisummin ja ennen kaikkea koherentimmin kuin väkisinkin mieleen tuleva kirjallinen rinnakkaisteos, Jari Tervon Layla. Vaikkei nyt tarkoitus siis olekaan kilpailla tekstin kanssa.

Tästä lähtien espanjalaiset tomaatit eivät enää maistu samalta. Jos ne nyt ennenkään ovat miltään maistuneet. Mutta kertokaa: miten ihmeessä saisimme ne puupäät, joiden pitäisi oppiaksensa lukea tämä teos, lukemaan tämä teos?

Tietäväinen lunastaa mestariteoksellaan paikkansa kansainvälisellä Moore - Satrapi - Spiegelman -akselilla, eikä asiasta edes keskustella. Tämä on upea vuosi suomalaiselle sarjakuvalle.

Freiheit macht frei

Elokuvapuolelta tutumman LähesKaiman Janne Kuusen kekseliäs dystopia Vapaus on Kuu-ukko -uskonnon raamatullinen kolmen "kirjan" tieteis-triptyykki, jossa kuvataan nyky-Suomen kuolema 2010-luvun huolestuttavimpia yhteiskunnan vinoutumia ja vihautumia onnistuneesti paisutellen.

Kuusen esikoinen maalailee Suomen lähitulevaisuuden worst case possible -todellisuutta taiten ja mukaansatempaavasti. Tätä kirjaa haluaa lukea vielä yhden luvun, mikä on viihteellisen onnistumisen merkki, mutta toki paljon muitakin ansioita on. Kuusi aloittaa tarinansa mainostoimistomaailmasta, jossa yhtään totaalikusipäisyyden kiveä ei jätetä kääntämättä. Siinä mielessä olin hieman huolestunut alkumetreillä, koska liikuttiin hieman akselilla Frédéric Beigbeder - Mad Men - Arto Salminen. Kuusi kuitenkin tiedostanee asian, koska sopivassa välissä hän kumartaa suosiolla viimemainitun "Kalavale" -klassikon suuntaan päälleliimaamattoman luontevalla viittauksella.

Sitten päähenkilö Antti Katajaa aletaan retuuttaa mitä mielikuvituksekkaimmissa paikoissa ja tilanteissa, ja tarina saa seikkailullisia piirteitä. Tapahtumien keskiössä oleva Vapaus-puolue onnistuu tuhoamaan osapuilleen kaiken oikean ja kauniin, ja toinen sisällissotahan siitä eskaloituu. Katajan kehityskertomuksen lomassa on haussa ihmisen perimmäinen hyvä, ne altruistiset toivon kipinät meistä useimmissa.

"Vapaus" on mainio yhteiskunnallisen huolestuneisuuden manifestaatio, joka on kirjoitettu 2010, vuotta ennen jytky-eduskuntavaaleja. Parhaimmillaan se kuvaa taloususkonnon (nyky)aikaa, jolloin mikään ei tunnu miltään ja mikään termi ei enää tarkoita mitään. Myös perinteistä esittely-kehittely-kliimaksi-loppuhäntä -kaavaa käsitellään miellyttävän maltillisesti. Viljelty nihilismi kuitenkin sortuu aavistuksenomaiseen liioitteluun, alleviivaavuuteenkin, ja pari-kolme ärsyttämään onnistuvaa yhteensattumaakin on juonikudelmaan päätynyt. Vaikka sodat ja levottomuudet tapahtuvatkin suurimmalti rivien väleissä, jonkinlainen enämpi viileänkylmä toteavuus olisi ehkä tehnyt tästä tehokkaamman antiutopian. Mielestäni myös kirjan loppuun sijoitetun, turhan älkäähaastakominuaoikeuteen-anteeksipyyntömäisen "tämä on fiktiota, yhteydet kaikkeen oikeasti olemassaolevaan ovat sattumaa" -tekstin olisi voinut jättää pois.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja on kuitenkin tärkeä lukeneiston pelot tiivistävä puheenvuoro, jonka jälkeen on hankala kenen tahansa suomalaisen kirjoittaa mitään vastaavaa: sen verran tehokkaasti Kuusi tyhjentää aiheensa pajatson. Toki on harmillista, että monikaan, joiden pitäisi lukea tämä, tuskin sitä tekee. Mutta jääkäämme toivomaan, että tälle kirjalle tullaan nauramaan lähivuosikymmeninä, eikö vain?

Kenen jonossa seisot/istut/makaat?

Koetan välttää käyttämästä sanaa "välipala" kirjoista puhuessani ja kirjoittaessani. Että "tämä nyt on tämmöinen 100-200 -sivuinen välipala". Lyhyyshän on parhaimmillaan tiiviyttä, ei se ole mikään välipalaksi kilpistettävä juttu, vaan usein peräti salonseutulainen, tankea pastanttipuuro (, jota teidän kaikkien tulee maistaa joskus)! Luettuihin kirjoihin tulee suhtautua tasa-arvoisesti, ei pikkupurtavina Karamazovin ja Jukolan veljessarjojen välietappeina.

Matti Mäkelä on kuronnut esseekokoelmansa Ihmisen olosijat tekstit eri asentojen ympärille, ja mikäs siinä, koska kyseinen teema mahdollistaa kuitenkin käytännössä kaikenlaisen tarinoinnin. Mäkelän tuotantoa innostuin seuraamaan aavistuksen vahingossa 1995, "Kaksi vaimoa" -kirjan erinomaisen kansikuvan näkemisen myötä. Mäkelän tekstiä leimaavat nytkin ja edelleenkin rehellisyys sekä heittäytyvyys. On matkakertomusta, mielipidettä nykyajasta, "kylä" -käsitteen kunnianpalautuksen vaadintaa. Kirjailijuuttakin sivutaan, mutta siinä ei ryvetä. Kuolema taas on hienolla, viileänluonnollisella tavalla läsnä. Mäkelä taitaa sekä määrät että laadut. Esseet sisältävät ajattelevan ihmisen poikkeaviakin, aina täyspäisesti perusteltuja näkökulmia, joilla hän näpäyttää jopa Helsingin Sanomia ja WSOY:tä - työnantajaansa ja kustantajaansa!

"Ihmisen olosijat" on hyvä, edustava Mäkelä-otos. Kyllä jokaisen kannattaa ainakin yksi Mäkelän esseekokoelma lukea. Älkää siis jättäkö käsitystänne tästä huutjärveläisfilosofista "Rakkausromaanin" varaan.

Heidi Jaatisen Jono on kiehtova, suoraviivainen kertomus tieskuinkamonisuuntaisesta munankipeyshäiriöstään nauttivasta Aina-nimisestä naisesta, joka tulee hetken mielijohteesta tokaisseeksi antavansa tänä kesänä kaikille, jotka vain pyytävät. Kontekstiepäselvyydet johtavat kuitenkin siihen, että Ainan ja taiteilijamiehensä Aarnin talon liepeille rupeaa kertymään miehistä koostuva, alati kasvava, pikkuhiljaa omaa elämäänsä elämään alkava jono.

Tarina on vekkuli, ja paikoin kekseliäisyydessään oikeinkin hauska. Kirjaa on moitittu tarkoituksettomaksi, tylsäksikin. Uskoisin, että se johtuu häkellyttävästä kaksijakoisuudesta. Itsekin olin noin puolessa välissä hieman tuskastunut Jaatisen pehmopornoilevaan, maalailevaan taberwomann-meininkiin, jonka väleissä sentään muistettiin tsekata, mitä jonolle kuuluu. Mutta sitten toisella puoliskolla jono pääsee kuoriutumaan toimivaksi (odotetuksi?) yhteiskunta-allegoriaksi. Mielestäni Jaatinen punnitsee fantasiamaailmallaan onnistuneesti paitsi uroiden pölöjä käytöskoodistoja, myös sitä naisen pientä pelottavaa sisäistä eläimen tuiketta, jonka mm. Roald Dahl on aikuisten kirjoissaan suoraviivaistanut haluksi tulla raiskatuksi. Itse käsittelen tuota vaietun alkunaarauden äärimanifestaatiota maltillisemmin, ottamalla esiin esim. sarjamurhaajille sun muille megapahiksille fanikirjeitä lähettävät naiset. Aina-neito tietää olevansa paitsi juuri se kuningatar, josta maailman nakkikioskeilla jonottavat kuhnurit ja työläiset tappelevat verissä päin, myös se kuningatar, jolle viimeisenä pystyyn jäävä kuningas saakin sitten tehdä mitä tahansa. 

Kirjan pituutta sisältöönsä nähden on myös kritisoitu. Kyllä tässä kuitenkin minun mielestäni täysimittaisen romaanin ainekset ovat. Vastaavasta novellista olisi tullut joko harmillisen lyhyenläntä tai sitten levottomuutta herättävän pitkä. Olisin kuitenkin kaivannut yhtenäisempää, jälkipuoliskon kaltaista kerrontaa: tällaisenaan kirjassa on kieltämättä jonkin verran turhaa ilmaa, juuri sen verran, että se ehtii häiritä, ja syntyy sellainen mielikuva, että olisiko vielä yksi oikolukukerta tehnyt terää? Ja vaikkei tyylivaihteluihin olisikaan kajottu, niin olisiko se yksi ainut kirjan paha moka, eli vanhan "Titta!" -wc-pönttövitsin suora siirtäminen oman kirjan hahmoille ymmärretty jättää pois?

Mutta oivallinen ja loppujen lopuksi palkitseva on Jaatisen visio. Jos Kilven annetaan kirjoittaa piipusta asiaa ja Hyryn annetaan kirjoittaa uunista asiaa, niin eiköhän anneta myös Jaatisen kirjoittaa jonosta asiaa.

Avaruusseikkailu 2001

Moni vahingossa sanottu väärä sana vaatii visualisaation.

Millennium Schmillennium

Remote Utopia

Se messias-valmistaja, joka toteuttaisi dvd- / Blö-Ray -soittimissaan allaolevan kaukosäätimen, saisi markkinajohtajuuden muutamassa viikossa. Idean saa puolestani vapaasti käyttää kuka tahansa, kunhan joku sen vain käyttää!

Layla Layla Layla, lempiystäväin.

Jari Tervon kohuttu ja kehuttu uutukainen on nyt mahdollisimman ajatuksella luettu. Layla näyttää kokevan aidanseipään kohtalon, kun ihmiset keskittyvät itse aidasta puhumiseen, mitä tässä tapauksessa en pidä lainkaan pahana asiana. Layla kilpistyy loppujen lopuksi pikkutekijäksi, kun hänen myötänsä alamme keskustella kurdikulttuurista, naisten alistamisesta, uskonnoista, ihmiskaupasta, tai vaikkapa Tervon itsensä vakavoitumisesta, joka on selvästikin pakottanut kirjakansan maksukykyisimmät kerrokset kiehtovan hämmentyneeseen tilaan. Itse kannatan lähtökohtaisesti aivan täysillä uutisvuotopellenä pidetyn humoristin ravistelevaa muistutusta siitä, että huumori ja tragedia kulkevat aina käsi kädessä. Tervoa on vaivannut hauskan miehen kirous, jonka hän saa toivottavasti ravistettua yltään laylaitse.

Minulla on Tervon tuotannosta vasta "Poliisin poika" luettuna, joten olen jäävi peilaamaan Laylaa kirjailijan muuta tuotantoa vasten. No, Poliisin pojan rovaniemeläis-veijarimaisuudesta on tietenkin tässä luovuttu ja lähdetty pohtimaan rivien välistä kulturaalisia ikuisuuskysymyksiä. Tervon kynä on suvereenin sujuva, vaikka parissa paikassa hän ehkä sortuukin saarnaamaan tietokirjoista lukemiaan faktoja henkilöidensä suilla. Paras osoitus Tervon ammattimaisuudesta on mielestäni se, miten saumatta ja vaivatta hän kuljettaa lukijansa ajatusta jamesbondfilmimäisesti maailmankolkasta toiseen. Monen muun käsissä Layla olisi ollut sietämätöntä siksakkia.

Luvallane kuitenkin jättäydyn tämän kirjan kohdalla hillittyyn oppositioon, väittäen, että kirjan aiheuttama keskustelu on tärkeämpää kuin kirja itse. Layla alkaa sydäntäraastavana eläinkirjana ja säilyttää mestarillisen mukaansatempaavuuteensa tasan niin kauan kuin pysytellään Turkissa. Sitten siirrytään keskemmälle Eurooppaa, myöhemmin koto-Suomeemme - ja homma mosaiikkiintuu. Homma ei suinkaan hajoa: henkilömäärään nähden Tervon selkeys on ihailtavaa, mutta Suomen oloja kuvaillessaan Tervo vain tahtomattaankin syyllistyy toikkaroimaan Arto Salmisen hallitsemalla tontilla, ja sepä onkin sitten semmoinen miinakenttä, että välillä räjähtelee väkisinkin. Suomeen sijoittuva hahmogalleria sahaa sinne tänne, ja sen universumista kilpistyy pöljine yhteensattumineen mielestäni aivan liian pieni, mikä taas eksyttää juonen mielikuvat väkisinkin trillerin, eli viihdekirjallisuuden puolelle. Kirjan sanoman tärkeyteen nähden mukana on liikaa remestelyä, ja Tervon parille henkilölleen sälyttämät loppukohtalot ovatkin sitten jo epäuskottavuudessaan peräti korneja.

Tietenkin olen iloinen siitä, että Layla tulee jouluun mennessä olemaan Jari Tervon myydyin kirja. Hän ei alleviivaa sanomaansa, eikä kevennä alakuloisessa ja -maailmaisessa realismissaan rypeviä tapahtumia halvalla huumorilla. Turkki-uutisoinnit näyttäytyvät monelle Laylan lukemisen jälkeen uudessa valossa, minullekin, mutta olisin kyllä siitä huolimatta toivonut tiiviimpää käsittelyä, enemmän nimihenkilöön keskittymistä ja hänen päänsä sisälle sukeltamista. Tällaisenaan Layla unohtuu nopeammin kuin mitä se ansaitsisi. Että ensi vuonna taas uudet joulumarkkinat ja WSOY:n uutuudet.

Tapaus Lowry

Englantilainen Malcolm Lowry (1909-1957) oli paitsi juopon kirjailijan stereotyypin multihuipentuma, myös kunnioitettu kirjallisuuden outolintu, joka sai aikaan vain kaksi kirjaa, mutta joista jälkimmäinen, Tulivuoren juurella (Under the Volcano, 1947), onkin sitten tunnustettu, omanlaisensa klassikko. Se taitaa anglo-amerikkalaisessa kirjamaailmassa vastata omaa Alastalon salissa -ilmiötämme, jossa tietystä teoksesta puhutaan ja se nousee esille vähän väliä, mutta jonka loppujen lopuksi sangen harva on oikeasti lukenut.

Itselleni "Tulivuoren juurella" tuli vastaan lukiessani Jari Tervon haastattelua, jossa hän selitti tämän olevan lempikirjansa. Joten ei muuta kuin opus käteen, filmatisointi levypesään ja pohtimaan, mistä on kyse.

Kirja on hieman yli 400-sivuinen, etanolinkatkuinen matka sodanajan Meksikoon, kuvaus juopon englantilaisen konsulin Geoffrey Firminin viimeisestä päivästä, joka sattuu vielä olemaan meksikolaisten ns. "kuolleiden juhlapäivä". Se, että kirjan tapahtumat sijoittuvat yhden vuorokauden ajalle, lienee hyvä tietää etukäteen, sillä ainakaan minä en onnistunut asiaa itse kirjan kautta sisäistämään: sen verran railakkaasti Lowryn vahvasti aikaansa edellä oleva houreiden tulivuoristorata matkustajaansa riepottaa. Tämä "tarina" on kuin nyrkillinen konfetteja, jotka heitetään ilmaan leijailemaan, mutta joista vain muutama heleilee maahan saakka. Loppuunlukeneet kutsuisivat moneen suuntaan monella tasolla monella kielellä kurouttautuvaa monisivuisten tekstikappaleiden pandoranlipasta rikkaaksi, keskenjättäneet taas tylsäksi. Tässä kirjassa jos missä ei "tapahdu". Päiden sisällä ollaan varmaan suurin osa kirjan "ajasta", mutta hienoimmillaan tajunnanvirta ja sen vanavedessä myös Juhani Jaskarin suomennos on uskomatonta luettavaa. Tämä on maineensa veroinen, ehkä paras juoppouden ja juoppohulluuden kaunokirjallinen kuvaus koskaan: Lowry pakottaa armotta lukijansakin ottamaan mescalia ja tequilaa, humalasta lukemisen sijaan asettautumaan kirjallis-virtuaaliseen humalaan. Näin kirjasta kehkeytyy aivan ainutlaatuinen, tripin puolelle menevä perskänni, jollaista ei ole toista, eikä varmaan tulekaan.

Mielestäni pari kirjapirkkaniksiä on hyvä antaa tämän teoksen lukemiseen. Ensinnäkin "Tulivuoren juurella" kannattaa ehkä lukea hieman vaihtelevin silmin. Itse luin väen väkisin 300 ensimmäistä sivua lähes mikroskoopilla, mikä oli aivan jumalattoman raskasta. Sitten alkoi kuitenkin Lowryn loppumyllytys, jolloin ajattelin, että ahaa, tämä on tällaista, parempi antaa mennä. Tuntui kuin Lowry olisi antanut luvan heittäytyä lukemaan sammaltavammin. Tarkkaanluvun ja Väyrynenlukeedostojevskiä-pikaluvun välillä kannattaa nyt ehkä seilata enemmän kuin koskaan. Vastaavasti väsyneenä näiden sivujen tuijotteluun ei kannata tuhlata aikaa, sillä myös niitä teräviä hetkiä tarvitaan.

Toinen seikka, jonka haluaisin mainita, on kirjan ensimmäinen, eniten kritiikkiä herättänyt noin 50-sivuinen luku, joka ei tunnu millään loppuvan. Mielestäni sen kohdalla on hyvä etukäteen tietää, että sen keskiössä on kirjan sivuhenkilö, ja kuvatut tapahtumat kannattaa silti ajatella päähenkilön, eli konsulin, kautta.

Käytännössä "Tulivuoren juurella" on pääsylippu Lowryn itsensä päähän. Varovasti uskaltaisin jopa väläytellä jonkinlaista skitsofrenia-teoriaa siitä huolimatta, että kaikessa kirjallisuudessa toki on kyse kirjailijoitten ekshibitionismista. Mutta tässä (38-vuotias!) Lowry kyllä panee itsensä likoon perskarvoja myöten: hän annostelee mm. anekdotiaaliset kokemuksensa, pettymyksensä, merimatkakertomuksensa, harrastuksensa, epäonniset ihmissuhteensa, rakkauden kaipuunsa ja ennen kaikkea alkoholisminsa neljälle keskeiselle henkilölleen. Hänen vimmansa ilmenee myös kirjan syntyprosessista: se, että "Tulivuoren juurella" on kirjoitettu ainakin kolme kertaa uusiksi, 1940-luvulla, kirjoituskoneella, on jotakuinkin nykyihmisen käsittämättömissä. Ehkä sellaiseen suoritukseen yltääkseen muutaman grogin tarvitseekin?

Kieltämättä nyt on hieman henkselinpaukuttelu-fiilis, kun on Lowry luettu. Ei harmita yhtään, vaikka välillä tulikin frustroiduttua heittelehtivyyteen, jatkuviin maisemakuvauksiin sekä huumorin puuttumiseen. Kaksi viimemainittua ovat ehdottomasti omia akilleenkantapäitäni, jotka moni muu näkee hyvinä asioina. Tällaista oli elämä 40-luvun Meksikossa, mitä siitä lukeminen antaa 2010-luvun suomalaiselle? Kyllä se piruvie vaan jotain antaa: vaikka puolessa välissä meinasin heittää pyyhkeen kehään, niin tämä kirja vain loppujen lopuksi selätti minut suosittelemaan itseään. Tässä on itse asiassa kyse enemmän maalauksesta kuin kirjasta, niin hienolla tavalla hämmentyneeseen tilaan se jättää sekopäisillä siveltimenvedoillaan.

Tähän kaikkeen nähden on hiukan surullistakin, että löysin oman kappaleeni kirjaston poistohyllystä 50 sentillä.

Seuraavaksi John Hustonin ohjaama filmatisointi vuodelta 1984 pyörimään. Elokuva on kengännauhamentaliteetilla puserrettu projekti, joka oli ohjaajalleen erittäin tärkeä: vasta 65. käsikirjoitusversio oli hänelle tarpeeksi hyvä toteutettavaksi. Lisäksi pääosanesittäjät Albert Finney ja Jacqueline Bisset työskentelivät talkoohenkisesti provikkapalkalla.

Valitettavasti elokuvaversio on mielestäni 78-vuotiaalle ohjaajalle tyypillinen, haparoiva teos, joka odotetusti näyttää Lowryn kirjasta vain kuoren, vähän samaan tapaan kuin ne kirotut Valittujen Palojen Lyhennetyt Klassikot -kirjat. Mieleeni tuli Åke Lindman, mitä pahoittelen tarvittaessa. Mutta pintatasolle jäämisen syy ei ole Hustonin, sillä tiettävästi myös ainakin mestariohjaaja Luis Buñuel on joskus yrittänyt filmatisoida tätä tarinaa, mutta nostanut kädet ylös, todeten: "Sitä, mitä ihmisen pään sisällä on, ei voi ohjata."

Huston tiivistää melko suoraviivaisesti kirjan avainkohdat noin sataan minuuttiin. Aavistuksenomaisia muutoksia on tehty mm. päähenkilökaartiin ja loppuratkaisuun, jonka olisin kyllä kernaasti halunnut nähdä kirjan mukaisena. Oscar-ehdokkuutensa ansainnut Alex Northin musiikki liikuskelee herkullisesti vanhan liiton score-musiikin sekä varhaiskauden Danny Elfmanin välillä. Myös Finney sai Oscar-ehdokkuuden, ja antaumuksella hän paneekin itsensä peliin, mutta omaan makuuni Finneyn teatraalinen kekkulointi menee hitusen tahattoman komiikan puolelle. Hieman vähemmän (ja suomalaisemmin) olisi ollut enemmän.

Kun kirja on tuoreeltansa tuttu, on elokuvan analysointi melkoisen hankalaa. Pelkäänpä kuitenkin, että heille, jotka eivät ole lukeneet kirjaa, elokuva jää melko tyhjänpäiväiseksi "nomitäs tässä nyt oli?" -kolmiodraamanpoikaseksi. Se ei välitä sitä kirjan ainutkertaista, hallittua psyyken kaaosta, jonka kuvailu tekee teoksesta klassikon. Eikä sitä elokuvan mittaisessa ajassa pystykään välittämään.

Tai ei ainakaan pystytty välittämään vielä vuonna 1984! Elokuva sai nimittäin minussa aikaan ainutkertaisen hingun nähdä tästä hektisempi, uudempi versio. Nyt 2010-luvulla olisi varmasti huomattavasti helpompi toteuttaa Lowryn huurteiset visiot. Esimerkiksi Darren Aronofskyn lihamyllymäisellä tatsilla "Tulivuoren juurella" onnistuisi varmasti niin hyvin, että kirjailija itse nousisi haudastaan kätelläkseen auteuria.

Mutta kaiken kaikkiaan: matkani brittikonsulin / -kirjailijan pään sisälle ei harmita. Lowry tekee tikuistaan niin vimmaista asiaa, että se varmasti palkitsee sanataiteen ystävät, näennäisestä tapahtumaköyhyydestään huolimatta.

Muitakin kuin talousuutisia