Arto Virkkusen Helsingin yliopiston käyttäytymistieteelliseen tiedekuntaan tekemässä väitöskirjassa "Liikunnanopettaja sosioeettisenä kasvattajana" esitetään, että koululiikunnassa tulisi lisätä musiikkiliikunnan (esim. aerobic) sekä telinevoimistelun määrää.
Aerobiccejä ja pilateksia koulukontekstissa kannatan täydellä sydämelläni, mutta vastaavasti jok'ikisellä solullani vastustan sitä, että telinevoimistelusta edes puhutaan vielä 2010-luvulla. Tulen loppuikäni vihaamaan tuota pillin mukaan suoritettavaa puolisotilaallisuutta. Alakoulussa telinevoimistelua kavahtivat meistä pojista lähes kaikki. Kyllä, myös ne hyväkuntoiset. Yhäkin silloin tällöin liian aikaisin aamulla herätessäni tulen ajatelleeksi, että huh, onneksi ei sentään enää tarvitse mennä kouluun telinevoimistelemaan, ja jatkan nukkumista mielenosoituksellisesti vähintään puoleen päivään. Ikuisesti kiroan jälkikäteen sitä, etten ollut alakouluaikoina kapinallisempi ja pinnannut joka ainoaa telinevoimistelutuntia.
Telinevoimistelu ei ole yhteisöllisyyttä. Se on vastenmielistä pelleilyä ja opettajan taholta tiedostamaton koulukiusaamisen muoto, joka saa huonokuntoisimmat oppilaat paskomaan housuihinsa ja vihaamaan liikuntaa, juuri heidät, joiden pitäisi eniten liikkua. Meikäläisen kesti yli 20 vuotta tajuta, mistä liikunnassa on kyse, mistä syytän täysin surutta ja hyvällä omallatunnolla koululiikuntaa, etenkin telinevoimistelua. Sairaalloinen ylipaino, verenpaine, B-tyypin diabetes, korkea kolesteroli, sepelvaltimo-ongelmat, selkävaivat, iskias: kiitti vaan renkaat, köydet, puolapuut, hevonen, eritasonojapuut, matot ja rekki! Telinevoimistelu kuuluu vain itäblokin maihin, menneisyyteen ja Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta tutun opettajan Pentti Rautajärven metodiikasta hullaantuneille. Tai toki heille harvoille kiinnostuneille: perustakaa perkele kouluihin vaikka jotain kerhoja tuolle ähräämiselle tai jotain.
Arto Virkkunen on nykyisin eläkkeellä, ja toiminut liikunnanopettajana lähes 40 vuotta.
Arvasin.
Huomenna Berto Virkkusen väikkärissä tullaan siihen tulokseen, että matematiikan opetuksessa pitäisi ottaa uudelleen käyttöön joukko-oppi, ja ylihuomenna Certo Virkkunen jättää tarkistettavaksi väitöskirjan, jossa peräänkuulutetaan musiikintunneille lisää nokkahuilun soittoa.
Kammosin myös koulussa useimpia voimistelu -päätteisiä asioita, vaikka olin kai keskiverto liikunnallisesti muuten: tykkäsin uida, juosta, pyöräillä ja kiipeillä kallioilla ja puissa. Nämä aktiviteetit riittivät oikein hyvin, opetettu & ohjattu koululiikunta oli useimmiten tosi kammottavaa. Osasin jonkun 'kipin' tai 'kulmanojan', leukoja sain vedetyksi joitakin - köydessä kiipeäminen tuotti kerran orgasmin - mutta ei siitä sittenkään tullut 'mun juttu'. - Ryhmässä tapahtuva liikunta (ts. joukkuepelit) oli minulle kuitenkin se kaikkein pahin, saatoin viulunsoitto-opintoihin vedoten onneksi välttää ruhjovimmat lajit, eikä minua yleensä valittukaan mihinkään JOUKKUEESEEN, koska olin aika hintelä vielä 17-v. - Oksettavin muisto liittyy rekkiin: oli joku h***etin kuntotesti-viikko, jokaisen oppilaan piti SUORITTAA tietyt KOKEET, taisi olla Cooperintestit ja kaikki, ja sitten leuanveto. Luokallani oli H. joka oli ns. nörtti jo syntyessään, ja luokan älykkö - opiskeli mm. hepreaa ihan omaksi huvikseen siinä 15-vuotiaana - (nyk. tietääkseni professorina UTU:ssa), jolla ei ollut siis lainkaan lihaksia missään raajoissaan. Natsihenkinen voimistelunopettajamme Mauno Takala pakotti kaikki, myös H:n, vetämään leukoja. Muistan aina, miltä H näytti yrittäessään saada 0:sta 1:tä - hän todellakin yritti, ryhmänpaine oli sen verran kova - jos kyseessä olisi ollut oikea keskitysleiri, Mauno 'Tauno' Takala olisi todennäköisesti nykäissyt vähäeleisesti Lugerin vyöltään ja teloittanut H:n armahtavalla niskalaukauksella siihen paikkaan. - Luulen, että jos tapaisin kaikki silloiset luokkatoverit nyt, olisivat kaikki samaa mieltä asiasta. Kukaan, tarkoitan, KUKAAN meistä ei pilkannut H:ta tai vinoillut jälkeen päin, se oli niin nöyryyttävä kokemus koko porukalle. M.Takala vaihtoi paikkakuntaa melko pian sen jälkeen, ehkä onnekseen.
VastaaPoistaLiikuntatraumoista koostaisi iisisti parin alastalonliikuntasalillisen verran kauhutarinaa. Itsekin viljelisin mieluusti nimiä, mutta se lie epärelevanttia, koska noita takaloita olivat koulut pullollaan, ja jokainen tunnistanee omansa. Onneksi olen tässä optimisti: uskon, että nykyään koulut ovat enää puolillaan takaloita.
VastaaPoistaMutta että "köydestä saatu orgasmi"... kuulostaa ihan jonkun 60- tai 70-luvun radikaalikirjailijan teokselta! Ja että köydestä?!? Luulisi, että ennemmin vaikka hevoses... tai no, antaa olla.
Löytypä vanha blogiteksti, joka herätti vähän toisenlaisia ajatuksia...
VastaaPoistaMä ymmärrän hyvin angstit, joita monelle on jäänyt telinevoimistelusta. Harvalla koululla on oikeasti puitteita opettamaan telinevoimistelua ja se määrä, mitä telinevoimistelua opetetaan, ei riitä kovinkaan kummoisten liikkeiden oppimiseen. Lisäksi todella pitää ottaa huomioon oppilaiden liikunnallisuus - telinevoimistelu kun ei ole niitä helpoimpia lajeja.
Tämä ei kuitenkaan muuta sitä, että telinevoimistelu on yksi parhaista ellei paras laji kehittämään yleistä liikunnallisuutta... voimaa, notkeutta ja ennenkaikkea koordinaatiokykyä ja ymmärrän hyvin kuinka tärkeänä Arto pitää voimistelua. Kun telinevoimistelija ehkä jossain vaiheessa lopettaa telinevoimistelun, on hänellä aivan eri lähtökohdat mihin tahansa muuhun urheilulajiin, kuin muilla... mitä motorisesti haasteellisempi laji, sen suurempi etu. Olen ilolla seurannut voimistelun suosion kasvamista ja viimeisten 10 vuoden aikana on ilmestynyt useita aikuisvoimisteluryhmiä eri seuroissa, joissa myös myöhemmin heränneet pääsevät kehittämään itseään.