perjantai 4. maaliskuuta 2011

Kaupankäynnin 2000-lukulaisia erikoisuuksia

Vuoden 2011 Suomessa niinkin jokapäiväiseen activiteettiin kuin ostosten maksamiseen kaupassa on ujuttautunut häiritseviä vivahteita, joita emme saisi missään vaiheessa tunnustaa normaalin arjen osiksi. Mutteivät kansalaiset tätä oikein tahdo huomata, koska heidän fokuksensa on niin vahvasti mamuissa, natoissa ja timoissa.

Keskellä halikkolaista peltoa sijaitsee kauppakeskus nimeltänsä Retail Park. En oikein ole päässyt selvyyteen siitä, mihin tuo salaperäinen "retail" viittaa, mutta tänään termi ilmeisesti selvisi. Tämä "retail" lie jonkinlaista 2010-luvun superhyper-kaupantekoa, jossa normaaleihin ostamisen ja myymisen käyttäytymiskoodistoihin lisätään ylimääräisiä, orwelliaanisia perseilyvaiheita.

Ensiksikin kävin Retail Parkin JYSK-nimisessä kaupassa ostamassa viiden euron muovisen ikkunanpesimen. Ja kyllä vain!: tälläkin kertaa JYSK-nimisen kaupan työntekijä oli pakotettu myymään tiskillä ikään kuin siinä sivussa, puolihuolimattomasti samalla jotain muuta pikkukivaa, tällä kertaa pölyrättejä. Tällainen trendi tuoda Pohjolaan Marrakeshin tori -meininkiä epätoivoisella lisäkaupustelulla, työntekijäparan mielenterveyden kustannuksella, on silkkaa turhan ja väkinäisen ylikuluttamisen konkretiaa. Huomenna varmaan kun menen apteekkiin ostamaan buranaa, niin myyjä kysyy ennen maksamista, että pistetäänkö tästä visvasyylävoiteet samalla.

Toiseksikin poikkesin Gigantti-nimiseen kodintekniikkamyymälään. Sieltä ostin 8-gigaisen muistitikun. Tarkoitus oli ihan vaan maksaa ja mennä. Mutta kassallapa minulta kysyttiin jostain syystä nimeäni. Sanoin sen. Myyjätär kysyi, että onko osoitteeni edelleen sama, ja luki koneelta osoitteeni. Sanoin, että on. Myyjätär selitti jotain muistitikun kahden vuoden taku(u)sta, mutten ymmärtänyt, miten henkilötietojen antaminen ja tarkistus voi liittyä asiaan. Sitten myyjätär kysyi matkapuhelinnumeroani. Kasvoilleni tuli tiedostamattani varmaan vilpitön "nyt jumalauta!" -ilme, sillä hetikohta hän tyynnytteli: "... sitä ei ole kuitenkaan pakko antaa". Sanoin, että eiköhän nyt jätetä ensi kertaan puhelinnumeron anto.

Kun häsläävä valvontakapitalismi on selättänyt järkiarjen, saat lähikaupasta ostamasi ruokakassin vain valokuvaa, sormenjälkiä ja henkilötunnusta vastaan. Torikauppiaan kojusta ei myydä kirjolohta ulos ilman Kalastaja-Eemelin sirukorttia. Romanialaisilla kiikarikaupustelijoilla on läppärissään monen sadan ihmisen asiakasrekisteri. Jouluaattona Hakaniemessä Hursti antaa makkarasoppaa vain sillä ehdolla, että rectumiisi installoidaan GPS-paikannin. Kodinkoneliikkeen lumehalvalle mankelijalustalle pitää ostaa vakuutus, mielellään myös pidempi takuu. Silitysraudoille ja partakoneille on tarjolla lisämaksullinen tukipalvelu. Jos ei halua sitä, pitää pienellä painetun kauppasopimustekstin mukaan vilkuttaa katonrajaan turvakameralle tunnistamista varten ja tanssia Securitaksen kuulapään kanssa muutama tahti jenkkaa. Mitään ei ole tarpeen allekirjoittaa, koska olet niin tehnyt jo vuosia sitten Netissä, suostunut kaikkeen vain pikkuista tikkauslaatikkoa kerran klikkaamalla.

Silloin tällöin luulet pääseväsi adhd-kaupankäynnistä eroon bordelliksi valjastetussa kalliolaiskaksiossa ja palaavasi wanhaan hyvään aikaan perinteisen, konstailemattoman käteisostotapahtuman myötä. Sekä hinta että tuote ovat yksiselitteiset ja tarkkaan sovitut. Henkilötietojasi ei kysytä, ja seksityöläiselle olet vieläpä valehdellut nimesi. Tippiäkin annat, pelkästä nostalgian ilosta. Vaan tuntia myöhemmin panoluolasta rappukäytävään poistuessasi on prostituutioadjutantti jo uploadaamassa koneelleen siemennesteestäsi ottamaansa DNA:ta huoramarkkinointitarkoituksiin.