Patriotismia uudenvuodenviettoon

Jälleen törsäämme tuhansia euroja uudenvuoden juhlinnassa käytettäviin ilotulitteisiin, mitä ei harmillisesti vieläkään ole onnistuttu tupakoinnin lailla epänormalisoimaan.

Eikö nuo satamassa jouten makaavat korealaisohjukset voisi takavarikoida, käyttää, ja ko.akti televisioida suorana, niin kansalaisetkin paitsi säästäisivät pitkän centin, myös saisivat kerrankin kunnon viihdeuutiset? Hei: "Thor Liberty" kuulostaakin ihan ilotulitteen nimeltä!

Huhtikuun "Jytky" olisi pikkukiinalainen tuohon verrattuna.

Vanhisoa

Kernaasti niputan Claes Anderssonin aikalaisromaanin "Oton elämä" ja Matti Klingen uusimman klingeilyn "Tanskan sää" saman artikkelin alle. Angloamerikkalainen käsite "grumpy old men" kävi ajoittain mielessä kumpaakin em. kirjaa lukiessa, toki eri syistä, ja välillä syyttäkin. Mutta kuitenkaan - gandalfien parrat eivät oikein vipaja tarpeeksi ja kaipaamani painotuksin.

Maltillista viisautta monasti osoittaneessa, Vasemmistoliittoa aikoinaan rakentaneessa Anderssonissa henkilöityy se jokin, mitä tämän hetken vasurismi tarvitsisi. Siinä missä duunarit ovat jättäneet puolueen tuomiten sen kasvissyöjien piipertäjäklubiksi, on kulttuuriväki jäänyt häkeltyneeseen limbotilaan: Vasemmistoliitolta puuttuu kunnollinen kulttuurisen sivistyksen agenda, ja sille kasvot antava nuoremman polven Andersson. Claes Anderssonilla on tärkeää symboliarvoa siinä, ettei kulttuuri synonymisoidu kyldyyriin. Hän on välttämätön eastendiläisrouva.

Kasevan kappaleessa lauletaan "Joskus kaikki katoaa, tyhjyys kaiken täyttää". Tämä säe tuli mieleen Oton elämästä lukiessa. Otto on Anderssonin alter ego, joka taistelee yliseitsenkymppisten miesten tyypillisiä ongelmia vastaan. On sairaalakäyntiä, ajankohtaisuuksille päänpuistelua, velttoa pippeliä, kohtaamisia, naapuriin tutustumista, hyvin rehellisiä fragmentteja omasta menneisyydestä. Otto tekee tiliään synkin ja mustin mielin: edes kuolemanjälkeinen elämä muiden ihmisten muistoissa ei lohduta, kun hekin kuitenkin joskus kuolevat, ja jo muutaman sukupolven kuluttua muistotkin ovat kadonneet.

Anderssonin toteavassa, lakonisessa tekstissä on kylmäävää viimeisen kirjan makua. Ehkä siksi hän on ulkoistanut itsensä Otto-hahmoon? Että jos kuitenkin vielä tästä jatkettaisiin? Kestohappamuus toi kuitenkin mukanaan häiritsevän tarkoituksettomuuden tunnun: odotin kirjalta aavistuksen enemmän jotain: ei paljastuksia, ei rankistelua, ei nimien heittelyä, vaan sitä andersoniaanista viisautta, mietintää siitä, mikä on tärkeää. Tällaisenaan Oton turhuuteentuomitut toilailut Meilahdessa uhkaavat jäädä hyvinkin valjuiksi, mikäli Andersson ja hänen tekemisensä eivät kiinnosta. Kävipä mielessäni myös, että mikäli tämän kirjan olisi kirjoittanut kuka tahansa tuntemattomampi, se ei olisi kiinnostanut edes kustantajia.

Olisin toivonut tällä kertaa enemmän ajatuksia ajattelijalta. Naiiviudenkin uhalla. Vanhan idealistin sanoja: kai se Anderssonissa sentään jossain päin aivoja piilee? Nyt on vähän semmoinen tunne kuin olisi lukenut Kekkosen päiväkirjan pelkät kalastus-, saunomis- ja hiihtämismerkinnät. Claes: pyydän, että kirjoittaisit meille vielä jotain, syvempää. Nyt Otto oli turhan lonkero.


"Nyt tiedän, miten täydellisen unensaannin voi määritellä: pieni iltajumppa, lämmin voileipä, kuppi kaakaota, masturbaatiota ja Matti Klingen päiväkirja. Tämän jälkeen riittää taas virtaa nousta aamulla." (Musiikin maisteri Janne Kuusisen blogi 30.XII 2011)

Oli aika kahlata Matti Klingen "intellektuaalisten päiväkirjojen" sarjan tuorein, "XIII osa". Täysin omalla, akateemisella klingoniplaneetallaan asusteleva dandy historioitsija on ainutlaatuinen kulttihahmo, nykypäivän muukalainen, joka ei kuitenkaan jätä kylmäksi ketään, edes kaltaistani vulgääriuteen ja alatyyliseen englantilaiseen komiikkaan helposti sortuvaa haitarinsoittaja-puolibarbaaria. Olen lukenut lähes kaikki Klingen päiväkirjat, lähes tuoreeltaan, lähes intensiivisesti.

Jokainen meistä kokee Klingen päiväkirjansa omalla tavallaan. Toisen diary on toisen diarrhea. Minä tunnustan täten julkisesti lukevani hänen pitkät vuodatuksensa historian pienmiehistä vain puolella silmällä ja keskittäväni mielenkiintoni siihen, mitä tällä yli-inhimillisen määrän lukeneella ja kirjoittaneella sivistyksen supersankarilla on sanottavaa tästä päivästä. Joka päiväkirjasta opin jotain, vaikka edes nippelitietoa, jos ei muuta. "Tanskan sää" opetti minulle esim. "faattisen parasiitin" (= mm. täytesanat niinku ja totanoin sekä väliäännähdykset ää ja öö) ja esprit d'éscalier -ilmiön (= se, kun keksii nasevan vastakommentin vasta jälkeen päin). Vastaavasti koen Klingen itseisarvoisemmat sivistyssanat joka kerta karikatyristisen koomillisina: tällä kertaa esimerkiksi taxi toi ja taxi vei, monet asiat olivat sangen fascinoivia, välillä nähtiin initiaalit, vaikkei vanhan videopelin highscore -taulukosta ollutkaan kyse. Joistakin seikoista saatiin evidenssiä, ja tutkimustyössä tarvitaan ankeleetisti indolenssia (= objektiivisuuden edellytyksenä oleva tietynlainen tunteettomuus). Sivulla 157 taitaa muuten esiintyä ensimmäisen kerran Matti Klingen päiväkirjasarjan historian aikana sana paska, toki sitaattikontekstissa. Merde!

Klingeä lukiessa tulee nyökkäiltyä ja puisteltua päätä vuorotellen. Klingeä lukevan tunnistaa siitä, että hän näyttää spastisen kohtauksen saaneelta. Itse myötänyökyttelin mm. kohdissa, joissa Klinge pohtii termiä "kansa" ja viettää kauniin kesäkuisen päivän ilman televisiota ja inernetiä (sic). Klinge on mielestäni myös naapurimaamme Venäjän ymmärtämisen esikuva. Venäläinen ei ole musta ryssä tai valkovenäläinen, hän on harmaa!

Jokaisessa Matti Klingen päiväkirjassa tulee myös mainita Eino Kaila, tälläkin kertaa nimi tulee vastaan jo alkupuolella, sivulla 34.

Itselleni särähtävät klingismit eivät liity politiikkaan. Eivät tosiaankaan, sillä poliittisessa liberaaliudessaan hän onnistuu mielestäni erinomaisesti. Ennemminkin päätäni puistatuttavat tekstit liittyvät jonkinasteiseen fiiniyden ja hienouden diskursseihin. Yhdessä vaiheessa Klinge besserwisseröi Jörn Donnerin Mannerheim-dokumenttisarjan lyttyyn vilpittömään, uskottavaan ja asiantuntevaan malliin, mutta Donnerin rähjäisen pukeutumisen paheksuminen ja sotilaallisuuden kaipaaminen tuolle aikoinaan siviilipalveluksen suorittaneelle miehelle tuntuu hassulta humanismia peräänkuuluttavan ihmisen suusta. Eivät vaatteet ja/tai uniformu ihmistä tee. Todella virkistävä näkökulma Klingeltä on myös muistutus siitä, että Åminnen (Joensuun) kartanon huolellinen restaurointi on merkittävä teko Björn Wahlroosilta, mieheltä, jota tällä hetkellä kuuluu vihata. Mutta kartanoprojekti ei valitettavasti tehne Wahlroosista maailman parasta jätkää. Vaikkei Klinge tietenkään ole mikään mielipideautomaatti, olisin silti toivonut häneltä edes muutamaa sanaa mm. Wahlroosin sangen epähumaaneista kehitysapukommenteista.

Nautin suuresti Matti Klingen, tuon ultimaattisen historia-asiantuntijuuden Stephen Hawkingin päiväkirjoista. Välillä asiallisella, välillä perverssillä tavalla. Klingen painotukset ovat täysin ymmärrettävästi menneessä: välillä jopa tuntuu, että hän on oikeasti aikakoneen keksijä, joka on keksinnöllään matkustanut menneisyydestä meidän aikaamme kauhistelemaan etiketin deterioraatiota. Tästä huolimatta toivoisin Klingeltäkin em. Anderssonin lailla jotain osviitanomaista viisautta, historiaan tukeutuvaa klingististä niksipirkkaa, joka auttaisi meitä nykyisten ongelmiemme ratkaisemisessa. Ettemme tekisi samoja virheitä yhä uudestaan ja uudestaan. Nälkä jäi esim. Klingen erittäin mielenkiintoisesta "peruseurooppalaisuuden" pohdinnasta: siitä hän voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan!

Matti Klingen täysin toisesta todellisuudesta ja ajasta peräisin oleva taistelu "infantilismia" vastaan on jalo, vaikka sen kovana hintana onkin nykysukupolville helposti manifestoituva tahaton (englantilainen!) komiikka. Nostan kunnioittavana ja nöyränä hattua. Vai oliko se niin, että vanhemman piti nostaa ensin? Munaus! Anteeksi, Matti. Ei kun siis Hra Klinge. I get me coat.

Omat kelaukset IV

* Partureiden olisi jo aika vaihtaa vanhentunut ammattikuntansa nimi tukkuriksi.

* Tiesittekö, että ilta-Keno -arvontojen taustamusiikki ei tule nauhalta, vaan ko. kappaleen soittaa joka päivä meille livenä Steve Lukather? Hänen soittamansa kappale on otettu käyttöön 29.11.2001, heti George Harrisonin kuoleman varmistuttua.

* Haluaisin toteuttaa Tuntematon sotilas -version, jossa kaikki uniformut olisivat kireää PVC:tä.

* Kuten myös kirjoittaa kirjan, joka alkaisi lauseella "Vaimoni vihasi punaista lihaa, minä en", sekä loppuisi repliikkiin "Vittuun huorat ja whippetit: täältä tullaan!"

* Millaista on kaupunkilaismaksapasteija, ja miksi se olisi huonompaa kuin maalaismaksapasteija? Tuleeko normaalista maksapasteijasta maalaismaksapasteijaa lisäämällä siihen niitä kökkäreitä? Miten urbaania on normaali maksapasteija?

* Tottahan toki sairaalan laboratoriossa hoitaja, joka ei löydä suonta, harmittaa. Muttei niin paljon kuin raja-aseman takahuoneessa tullimies, joka ei löydä suolta.

* Onko tässä maassa ketään, joka olisi törmännyt sanaan "zabaglione" muulloin kuin joulun aikaan konvehtikontekstissa?

* Kun on pienikin mahdollisuus siihen, että tulevan presidentin puolison nimi on Nexar, aion käyttää sen.

Valikoidut palikoidut

Katastrofien priorisointia

Fuck myrskyt ja kaatuneet puut, sillä Salon Seudun Sanomat on tänään ilmoittanut lopettavansa Greg Evansin Teinileena (Luann) -sarjakuvan julkaisemisen. Tuo oivallinen saaga jää nyt meiltä vähän jotain sarjakuvan päälle ymmärtäviltä salolaisilta kesken. Minä ja monet muut valveutuneet ikäiseni seurasimme tätä ihanaa kehityskertomusta alusta asti. Lukiossa yllättävän moni kundi luki sarjaa.

Fuck kaurapuuro ja paahtis. Aamut eivät tunnu enää samoilta tämän jälkeen. En näe mitään syytä, miksi pitäisi enää koskaan nousta ennen puoltapäivää.

Fuck nokia. Olisi nyt edes se mennyt mieluummin. Tai vaikka Lehdon pilapiirrokset. Mutta että Teinileena! Ihan colonista saakka! Kuka päätöksestä vastaa? Kuka hänen esimiehensä on? Laittoman uhkailun rajamailla tässä ihan ollaan nyt kuulkaa. Se on vähintään Facebookiin viharyhmä heti! Olen valmis istumaan tässä mukavalla Martelan työtuolillani, kunnes Teinileena tulee takaisin Salon Seudun Sanomiin!

Perkele, tulen piruilemaan asiasta Salkkarille vastedes niin kauan kuin henkeni pihisee. No, ei se varmaan kauaa enää pihise, kun kerran Teinileena on lopetettu.

Ikävä tulee!

Onko täällä pahoja aikuisia?

Pekka Simojoen "Tulkoon joulu" on onnistunut vakiinnuttamaan paikkansa yhteislauluun kelpaavien joululaulujen kaanonissa. Rauhaisa, aiheeseensopiva 6/8 leirinuotioriparimeininkihän kappaleessa on muuten, mutta olen tasavarma siitä, etten voi olla ainoa ihminen, joka ei tule koskaan pääsemään yli ko. kappaleen kertosäkeen kohdasta "Pääskööt vangit vankiloistaan".

Eli aaton koittaessa linnakundit lomille lops, ehkä jopa kokonaan vapaalle jalalle? Sellien ja porttien ajastettujen lukkojen aukeaminen tasan 24.12. klo 0:00 synnyttäisi hyvin mielenkiintoisen skenaarion, jouluisen pelon ilmapiirin, etten sanoisi. Väitteeni perustan paitsi näkemääni tv-sarjaan "Oz", myös lukemiini uutisiin, joissa jossain päin ulkomailla yli yksi ihminen on karannut vankilasta, eikä jälki ole useinkaan ollut kovinkaan primetimeä kamaa.

Toisaalta, Joulupukin odottelu illan pimeyden tullen saisi hyvinkin adrenaliinisekoitteisen lisätason, kun myös vanhemmat joutuisivat tosissaan tsekkailemaan ikkunoista ja ovisilmästä, että onko siellä tosiaan se Pukki vai vapautettu Frizl-Siltavuori-Breivik -akselin puolielukka. Kolme viisasta miestä korvautuisi kolmellatuhannella ihan helvetin vaarallisella miehellä. Ja sillä seudulla oli fouganthineja kedolla.

Tällainen jouluinen oikeusjärjestelmä kehkeytyisi traditioituessaan jonkinlaiseksi päähäntaputtelun ultimatumiksi, jota vastaan "tavalliset ihmiset" ja "kansa" saisi ad infinitum anonyymiä pähkittävää nettijulkaisujen keskustelufoorumeilla sekä lehtien tekstaripalstoilla.

Raiskaajat yöpyivät torin joulukuvaelman heinillä härkien kaukalon - katso kuvat!

Janne Juhani Kuusinen: Serbialainen vortex

Pizzanreunojen universaaliutta pohdiskeleva novelli löytyy täältä.

Kuusinen & Pethman 2002

Eiköhän nämä yhdeksän vuotta sitten äänittämämme kappaleet

ilkeä jo julkistaa. Nautinnollisia hetkiä harmonikan ja huilun parissa!

Kuwaitilaisella kirpparilla
Quasimodo

Sanba

Media-analfabetismin alkeet VII

Fröbäämisen ihanuus ja kurjuus

Fröbääminen on henkilökohtaisessa hygieniassa samanmoinen trendi kuin syömäpuolen karppaaminen. Fröbääminen perustuu Fröbelin palikoiden mainioon lastenrallatukseen. Oikeaoppinen fröbääjä peseytyy aina seuraavassa järjestyksessä: 1) Pää 2) Olkapää 3) Peppu 4) Polvet 5) Varpaat.

Olen nyt fröbännyt parin kuukauden ajan, mutta tänään oli pakko lopettaa, kun kainalot ja munien seutu alkoivat löyhkätä niin saatanan pahalta.

Joulumielipuolisuutta

Tänään kahvilassa näin koristeina kivoja anus-otsaisia tonttuja.

¡Ällöö!

Tähän väliin jokunen adventinhuuruinen ällötysvinkki vaikka treffeille muijan kestokykyä koettelemaan.

Näin joulun aikoihin, kun Vihreitä Kuulia on helposti saatavilla, kannattaa palauttaa mieleen se kestosuosikki. Kahdesta puoliskosta koostuvat kuulat on helppo halkaista ja sen jälkeen mättäistä (omalle) naamalle, ja tuloksena näytät ihan siltä, että kasvoissasi olisi isoja, vihreitä alien-paiseita! Mikäli ruokakuntanne budjetissa ei ole tilaa yli 5 euroa per rasia maksaville Vihreille Kuulille, ne eriväriset Fazerin muut marmeladikuulat käyvät aivan yhtä hyvin! Itse kunkin kundin olisi ennen 40. ikävuottaan syytä testata a) Montako marmeladikuulanpuolikasta oman naaman pinta-alaan mahtuu, ja b) Kauanko pokka pitää kun em. kokeen jälkeen katsoo peiliin. Vasta tämän jälkeen hän kehtaa kutsua itseään mieheksi.

Suosikki-stand-up -koomikkoni George Carlinin lemppari-ällöteko juontaa juurensa hänen kouluaikoihinsa 40-luvulle. Carlinin luokkatoverilla oli tapana tehdä näin: esivalmisteluna hän snortlasi suussaan huomattavan kokoisen seoksen paitsi sylkeä, myös räkää: pelkkä sylki tekisi seoksesta liian laihaa ja katkeavaista. Tämän jälkeen hän veltostutti alaleukansa ja alkoi valuttaa suustaan em. limaa pitkäksi, yhtäjaksoiseksi vanaksi. Vanan yllettyä noin 20-30 centtimetriin hän imaisi koko kylmenneen rimpsun takaisin suuhunsa!

Tänään ja tässä paljastan oman henk. koht. itsekeksimäni tavaramerkkiällöjutun. Saatte käyttää ko. ideaa, mutta muistakaa, että kuulitte tämän minulta ensin. Tähän mielestäni erittäin toimivaan ällöyteen tarvitaan inkivääriä, sitä samaa sorttimenttia, jota syödään sushin keralla. Inkiväärisuikaleita kliistrataan sitten kasvoille / käsiin, mihin vaan huvittaa, sen verran kuin kokee tarpeelliseksi. Inkivääri tarttuu ihoon helposti ja on tarpeeksi läpikuultavaa, ettei erotu. Kun treffikumppani palaa vessasta, pitää sitten alkaa mahdollisimman teatraalisesti ja kalansuomutautisenomaisesti repiä inkiväärilaattoja iholta, ähkiä tuskasta, manata "voiteen pettämistä" - ja syödä jokainen inkiväärinpala saman tien! Njam!

Okei: toimii myös pippelillä pisuaarilla, saunassa tai vaikka synagoogassa. Että mitäs tämä nyt näin kesii.

Njam!

Papat

Laakson Kosti ja Kuusisen Väinö kuuluivat miehistöön. Mannerheim-ristejä eivät tietääkseni saaneet. Kumpaakaan en koskaan saanut tavata.

Laakson Kosti oli juuri semmoinen veijari, jonka kaltaisista jermukirjat on kirjoitettu. Haitariakin soitti. Hän ymmärsi sen totuuden, että kun sluibaa, piilottelee ja pysyttelee taka-alalla, pysyy hengissä. Lääkintämies hän periaatteessa oli. Kosti järjesti kavereidensa kanssa lukuisia tempauksia, joissa varastettiin armeijalta omalla luvalla niin paljon tarvikkeita ja ruokaa kuin vain mahdollista. Osa myytiin, osa päätyi kotiväille. Kerran eräs tuttu emäntä antoi miehelleen vietäväksi ruokapaketin lomilta palaavan Kostin mukana. Paketti ei koskaan päätynyt palvelustoverille saakka. Kosti söi ja myi itse kaiken, kaverille ei jätetty.

Kosti oli kuulemma myös viinaanmenevä ja rähinöintiin taipuvainen mies, oli sitten aseissa tai siviilissä. Hänen sodastaan huomattava osa kului sairastuvalla, koska hän oli pudonnut kännissä päistikkaa kuorma-auton lavalta.

Sodan loputtua Kosti piti teloittaa tekemiensä varkauksien vuoksi, mutta tuomiota ei pantu täytäntöön, koska Kostilla oli sen verran monta lasta.

Kuusisen Väinöstä tiedetään vähemmän. Hänkin oli lääkintämies. Käytännössä hän pinosi ja kuskasi ruumiita. Ei hän kuulemma koskaan puhunut sodasta tuon detaljoidummin. Vuonna 1961 Väinö söi tahallaan Pladan-juurikasmyrkkyä, mihin kuoli. Jälkeläiset, joukossa kymmenkesäinen isäni, kävivät välillä päät kallellaan sängyn vieressä katselemassa korisevaa, sinisen väristä Väinöä, kunnes tämä hiljeni.

* * *

Suhtaudun varauksella mm. termeihin "sodan voittaminen", "veteraani" ja "sankaruus". Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille. Soittakaa, jos jollain on Linnan Juhlissa PVC-asu.

Asioilla on tapana

88 sivua, nid

Varoitus! Tämä ajatuskokoelma sisältää paitsi mustankuiskaavia afrorismeja, myös sellaisia mietteitä, joista et välttämättä ole samaa mieltä, ts. aagainstismeja.

Janne Juhani Kuusisen (1975-) cv:hen kuuluvat mm. musiikin maisterius ja morbidi obesiteetti. Hän on omaan elämänlankaansa hirttäytynyt miesi, joka hyväksikäyttää tragikyniikkaansa kynäillessään toista ristimänimeään päteäkseen brändimäisesti. Aforismeissansa hän pyrkii siihen, että ainakin osuisi, ja noin yksi sadasta myös uppoaisi.

Janne Juhani Kuusisen tekstiklowneria läiskäisee lukijansa kasvoille sen samaisen harmaan kuivakakun, jota punaiset yrittävät jakaa ja siniset kasvattaa.

Tämän teoksen saat suoraan tekijältä esim. emailitse janne.kuusinen(åtmerkki)iki.fi tai omakustanne.fi -palvelun kautta hintaan 17€.

Hyvä, lämmin, hellä. Muu, mikä?

Tässä konsertissa tullaan kuulemaan
harjoiteltua ja sovitettua musiikkia.

Hallittua kansalaistottelemattomuutta

Juha Jalosen ideasta

Media-analfabetismin alkeet VI

Indiana Jonesin siisteyden essenssi

Viime yönä noin puoli kolmen aikaan tajusin, mikä neljännessä, uusimmassa Indiana Jones -elokuvassa mättää. Siitä nimittäin puuttuu se yksi siisti juttu!

Kadonneen aarteen metsästäjien lopussa naamat sulivat siististi, Tuomion temppelissä sydän revittiin rinnasta silleen siististi (ikäraja oli muuten vain K-14!), ja Viimeisen ristiretken lopussa se väärästä Graalin maljasta juonut konna vanheni ja mureni ihan älyttömän siististi! Kristallikallon valtakunnassa ei ollut mitään henkeäsalpaavaa, siistiä efekti-yksittäismomenttia: se oli vain pirunmoista häsläystä ja möykkyyttä alusta loppuun!

Suuremmassa spektrissä kun syväluotaamme näitä pikkupoikiin vetoavia, ensimiettimältä harmittoman kaltaisia juttuja, saatamme hyvinkin tulla siihen tulokseen, että olisimme jo sotineet koko lajimme sukupuuttoon ilman naisia, joten taidan tyytyä vain toivottamaan hyvää maanantaipäivää.

Varauksetonta hehkutusta VIII: Näkymättömät kädet

Ville Tietäväinen on aiemmin jo vakuuttanut hienolla sarjakuvateoksellaan Linnut ja meret, mutta mammuttiprojekti Näkymättömät kädet nostaa hänet sarjakuvaajien puolijumala-kategoriaan. Teos olisi haluttu jopa kisaamaan "oikeasta" Finlandia-palkinnosta, mutta tätä säännöt eivät sitten loppujen lopuksi sallineet, mitä ei sarjakuvapiireissä välttämättä pidetty huonona asiana. Sarjakuva kun olkoon oma taiteen lajinsa: miksi sen pitäisi kilpailla tekstin kanssa?

Joka tapauksessa seuraavan Sarjakuva-Finlandian voittajan on oltava tässä. Vuosien uurastuksen ja tutkimustyön tuloksena on syntynyt tähän saakka paras suomalainen sarjakuvaromaani. Se on realistisen alakuloinen, toivoton kuvaus marokkolaisesta Rashidista, joka haluaa Eurooppaan saadakseen edes jonkinlaisen leivän perheelleen. Mutta kun ei kiltti ja hyväntahtoinen ihminen vaan pärjää. Vastoinkäymiset seuraavat varjon lailla paperitonta ja täten siis olemassaolematonta miesraasua, joka karaistetaan espanjalaisella, laitonta työvoimaa järjestelmällisesti hyväksikäyttävällä vihannesviljelmällä epäreiluuden kiveenkirjoitettuihin lainalaisuuksiin. Jonkinlaisia valopilkkujakin Rashid matkallaan kohtaa, mutta niidenkin pohjavireenä on viha: kun jotkut pitävät yhtä, tuppaa se tarkoittamaan sitä, että vastaavasti vihataan joitain muita. Toisen eldorado on toisen inferno, eivätkä EU-tähdet tosiaankaan ole kaikille onnelliset.

Tummissa, likaisissa sävyissä kylpevä, monista tositapahtumista koostettu ihmiskohtalo ei missään tapauksessa sovellu kylmiltään weltangstiin tai masennukseen taipuvaisille. Armottomien aukeamien ketju ravistelee lukijaansa raisummin ja ennen kaikkea koherentimmin kuin väkisinkin mieleen tuleva kirjallinen rinnakkaisteos, Jari Tervon Layla. Vaikkei nyt tarkoitus siis olekaan kilpailla tekstin kanssa.

Tästä lähtien espanjalaiset tomaatit eivät enää maistu samalta. Jos ne nyt ennenkään ovat miltään maistuneet. Mutta kertokaa: miten ihmeessä saisimme ne puupäät, joiden pitäisi oppiaksensa lukea tämä teos, lukemaan tämä teos?

Tietäväinen lunastaa mestariteoksellaan paikkansa kansainvälisellä Moore - Satrapi - Spiegelman -akselilla, eikä asiasta edes keskustella. Tämä on upea vuosi suomalaiselle sarjakuvalle.

Freiheit macht frei

Elokuvapuolelta tutumman LähesKaiman Janne Kuusen kekseliäs dystopia Vapaus on Kuu-ukko -uskonnon raamatullinen kolmen "kirjan" tieteis-triptyykki, jossa kuvataan nyky-Suomen kuolema 2010-luvun huolestuttavimpia yhteiskunnan vinoutumia ja vihautumia onnistuneesti paisutellen.

Kuusen esikoinen maalailee Suomen lähitulevaisuuden worst case possible -todellisuutta taiten ja mukaansatempaavasti. Tätä kirjaa haluaa lukea vielä yhden luvun, mikä on viihteellisen onnistumisen merkki, mutta toki paljon muitakin ansioita on. Kuusi aloittaa tarinansa mainostoimistomaailmasta, jossa yhtään totaalikusipäisyyden kiveä ei jätetä kääntämättä. Siinä mielessä olin hieman huolestunut alkumetreillä, koska liikuttiin hieman akselilla Frédéric Beigbeder - Mad Men - Arto Salminen. Kuusi kuitenkin tiedostanee asian, koska sopivassa välissä hän kumartaa suosiolla viimemainitun "Kalavale" -klassikon suuntaan päälleliimaamattoman luontevalla viittauksella.

Sitten päähenkilö Antti Katajaa aletaan retuuttaa mitä mielikuvituksekkaimmissa paikoissa ja tilanteissa, ja tarina saa seikkailullisia piirteitä. Tapahtumien keskiössä oleva Vapaus-puolue onnistuu tuhoamaan osapuilleen kaiken oikean ja kauniin, ja toinen sisällissotahan siitä eskaloituu. Katajan kehityskertomuksen lomassa on haussa ihmisen perimmäinen hyvä, ne altruistiset toivon kipinät meistä useimmissa.

"Vapaus" on mainio yhteiskunnallisen huolestuneisuuden manifestaatio, joka on kirjoitettu 2010, vuotta ennen jytky-eduskuntavaaleja. Parhaimmillaan se kuvaa taloususkonnon (nyky)aikaa, jolloin mikään ei tunnu miltään ja mikään termi ei enää tarkoita mitään. Myös perinteistä esittely-kehittely-kliimaksi-loppuhäntä -kaavaa käsitellään miellyttävän maltillisesti. Viljelty nihilismi kuitenkin sortuu aavistuksenomaiseen liioitteluun, alleviivaavuuteenkin, ja pari-kolme ärsyttämään onnistuvaa yhteensattumaakin on juonikudelmaan päätynyt. Vaikka sodat ja levottomuudet tapahtuvatkin suurimmalti rivien väleissä, jonkinlainen enämpi viileänkylmä toteavuus olisi ehkä tehnyt tästä tehokkaamman antiutopian. Mielestäni myös kirjan loppuun sijoitetun, turhan älkäähaastakominuaoikeuteen-anteeksipyyntömäisen "tämä on fiktiota, yhteydet kaikkeen oikeasti olemassaolevaan ovat sattumaa" -tekstin olisi voinut jättää pois.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja on kuitenkin tärkeä lukeneiston pelot tiivistävä puheenvuoro, jonka jälkeen on hankala kenen tahansa suomalaisen kirjoittaa mitään vastaavaa: sen verran tehokkaasti Kuusi tyhjentää aiheensa pajatson. Toki on harmillista, että monikaan, joiden pitäisi lukea tämä, tuskin sitä tekee. Mutta jääkäämme toivomaan, että tälle kirjalle tullaan nauramaan lähivuosikymmeninä, eikö vain?

Kenen jonossa seisot/istut/makaat?

Koetan välttää käyttämästä sanaa "välipala" kirjoista puhuessani ja kirjoittaessani. Että "tämä nyt on tämmöinen 100-200 -sivuinen välipala". Lyhyyshän on parhaimmillaan tiiviyttä, ei se ole mikään välipalaksi kilpistettävä juttu, vaan usein peräti salonseutulainen, tankea pastanttipuuro (, jota teidän kaikkien tulee maistaa joskus)! Luettuihin kirjoihin tulee suhtautua tasa-arvoisesti, ei pikkupurtavina Karamazovin ja Jukolan veljessarjojen välietappeina.

Matti Mäkelä on kuronnut esseekokoelmansa Ihmisen olosijat tekstit eri asentojen ympärille, ja mikäs siinä, koska kyseinen teema mahdollistaa kuitenkin käytännössä kaikenlaisen tarinoinnin. Mäkelän tuotantoa innostuin seuraamaan aavistuksen vahingossa 1995, "Kaksi vaimoa" -kirjan erinomaisen kansikuvan näkemisen myötä. Mäkelän tekstiä leimaavat nytkin ja edelleenkin rehellisyys sekä heittäytyvyys. On matkakertomusta, mielipidettä nykyajasta, "kylä" -käsitteen kunnianpalautuksen vaadintaa. Kirjailijuuttakin sivutaan, mutta siinä ei ryvetä. Kuolema taas on hienolla, viileänluonnollisella tavalla läsnä. Mäkelä taitaa sekä määrät että laadut. Esseet sisältävät ajattelevan ihmisen poikkeaviakin, aina täyspäisesti perusteltuja näkökulmia, joilla hän näpäyttää jopa Helsingin Sanomia ja WSOY:tä - työnantajaansa ja kustantajaansa!

"Ihmisen olosijat" on hyvä, edustava Mäkelä-otos. Kyllä jokaisen kannattaa ainakin yksi Mäkelän esseekokoelma lukea. Älkää siis jättäkö käsitystänne tästä huutjärveläisfilosofista "Rakkausromaanin" varaan.

Heidi Jaatisen Jono on kiehtova, suoraviivainen kertomus tieskuinkamonisuuntaisesta munankipeyshäiriöstään nauttivasta Aina-nimisestä naisesta, joka tulee hetken mielijohteesta tokaisseeksi antavansa tänä kesänä kaikille, jotka vain pyytävät. Kontekstiepäselvyydet johtavat kuitenkin siihen, että Ainan ja taiteilijamiehensä Aarnin talon liepeille rupeaa kertymään miehistä koostuva, alati kasvava, pikkuhiljaa omaa elämäänsä elämään alkava jono.

Tarina on vekkuli, ja paikoin kekseliäisyydessään oikeinkin hauska. Kirjaa on moitittu tarkoituksettomaksi, tylsäksikin. Uskoisin, että se johtuu häkellyttävästä kaksijakoisuudesta. Itsekin olin noin puolessa välissä hieman tuskastunut Jaatisen pehmopornoilevaan, maalailevaan taberwomann-meininkiin, jonka väleissä sentään muistettiin tsekata, mitä jonolle kuuluu. Mutta sitten toisella puoliskolla jono pääsee kuoriutumaan toimivaksi (odotetuksi?) yhteiskunta-allegoriaksi. Mielestäni Jaatinen punnitsee fantasiamaailmallaan onnistuneesti paitsi uroiden pölöjä käytöskoodistoja, myös sitä naisen pientä pelottavaa sisäistä eläimen tuiketta, jonka mm. Roald Dahl on aikuisten kirjoissaan suoraviivaistanut haluksi tulla raiskatuksi. Itse käsittelen tuota vaietun alkunaarauden äärimanifestaatiota maltillisemmin, ottamalla esiin esim. sarjamurhaajille sun muille megapahiksille fanikirjeitä lähettävät naiset. Aina-neito tietää olevansa paitsi juuri se kuningatar, josta maailman nakkikioskeilla jonottavat kuhnurit ja työläiset tappelevat verissä päin, myös se kuningatar, jolle viimeisenä pystyyn jäävä kuningas saakin sitten tehdä mitä tahansa. 

Kirjan pituutta sisältöönsä nähden on myös kritisoitu. Kyllä tässä kuitenkin minun mielestäni täysimittaisen romaanin ainekset ovat. Vastaavasta novellista olisi tullut joko harmillisen lyhyenläntä tai sitten levottomuutta herättävän pitkä. Olisin kuitenkin kaivannut yhtenäisempää, jälkipuoliskon kaltaista kerrontaa: tällaisenaan kirjassa on kieltämättä jonkin verran turhaa ilmaa, juuri sen verran, että se ehtii häiritä, ja syntyy sellainen mielikuva, että olisiko vielä yksi oikolukukerta tehnyt terää? Ja vaikkei tyylivaihteluihin olisikaan kajottu, niin olisiko se yksi ainut kirjan paha moka, eli vanhan "Titta!" -wc-pönttövitsin suora siirtäminen oman kirjan hahmoille ymmärretty jättää pois?

Mutta oivallinen ja loppujen lopuksi palkitseva on Jaatisen visio. Jos Kilven annetaan kirjoittaa piipusta asiaa ja Hyryn annetaan kirjoittaa uunista asiaa, niin eiköhän anneta myös Jaatisen kirjoittaa jonosta asiaa.

Avaruusseikkailu 2001

Moni vahingossa sanottu väärä sana vaatii visualisaation.

Millennium Schmillennium

Remote Utopia

Se messias-valmistaja, joka toteuttaisi dvd- / Blö-Ray -soittimissaan allaolevan kaukosäätimen, saisi markkinajohtajuuden muutamassa viikossa. Idean saa puolestani vapaasti käyttää kuka tahansa, kunhan joku sen vain käyttää!

Layla Layla Layla, lempiystäväin.

Jari Tervon kohuttu ja kehuttu uutukainen on nyt mahdollisimman ajatuksella luettu. Layla näyttää kokevan aidanseipään kohtalon, kun ihmiset keskittyvät itse aidasta puhumiseen, mitä tässä tapauksessa en pidä lainkaan pahana asiana. Layla kilpistyy loppujen lopuksi pikkutekijäksi, kun hänen myötänsä alamme keskustella kurdikulttuurista, naisten alistamisesta, uskonnoista, ihmiskaupasta, tai vaikkapa Tervon itsensä vakavoitumisesta, joka on selvästikin pakottanut kirjakansan maksukykyisimmät kerrokset kiehtovan hämmentyneeseen tilaan. Itse kannatan lähtökohtaisesti aivan täysillä uutisvuotopellenä pidetyn humoristin ravistelevaa muistutusta siitä, että huumori ja tragedia kulkevat aina käsi kädessä. Tervoa on vaivannut hauskan miehen kirous, jonka hän saa toivottavasti ravistettua yltään laylaitse.

Minulla on Tervon tuotannosta vasta "Poliisin poika" luettuna, joten olen jäävi peilaamaan Laylaa kirjailijan muuta tuotantoa vasten. No, Poliisin pojan rovaniemeläis-veijarimaisuudesta on tietenkin tässä luovuttu ja lähdetty pohtimaan rivien välistä kulturaalisia ikuisuuskysymyksiä. Tervon kynä on suvereenin sujuva, vaikka parissa paikassa hän ehkä sortuukin saarnaamaan tietokirjoista lukemiaan faktoja henkilöidensä suilla. Paras osoitus Tervon ammattimaisuudesta on mielestäni se, miten saumatta ja vaivatta hän kuljettaa lukijansa ajatusta jamesbondfilmimäisesti maailmankolkasta toiseen. Monen muun käsissä Layla olisi ollut sietämätöntä siksakkia.

Luvallane kuitenkin jättäydyn tämän kirjan kohdalla hillittyyn oppositioon, väittäen, että kirjan aiheuttama keskustelu on tärkeämpää kuin kirja itse. Layla alkaa sydäntäraastavana eläinkirjana ja säilyttää mestarillisen mukaansatempaavuuteensa tasan niin kauan kuin pysytellään Turkissa. Sitten siirrytään keskemmälle Eurooppaa, myöhemmin koto-Suomeemme - ja homma mosaiikkiintuu. Homma ei suinkaan hajoa: henkilömäärään nähden Tervon selkeys on ihailtavaa, mutta Suomen oloja kuvaillessaan Tervo vain tahtomattaankin syyllistyy toikkaroimaan Arto Salmisen hallitsemalla tontilla, ja sepä onkin sitten semmoinen miinakenttä, että välillä räjähtelee väkisinkin. Suomeen sijoittuva hahmogalleria sahaa sinne tänne, ja sen universumista kilpistyy pöljine yhteensattumineen mielestäni aivan liian pieni, mikä taas eksyttää juonen mielikuvat väkisinkin trillerin, eli viihdekirjallisuuden puolelle. Kirjan sanoman tärkeyteen nähden mukana on liikaa remestelyä, ja Tervon parille henkilölleen sälyttämät loppukohtalot ovatkin sitten jo epäuskottavuudessaan peräti korneja.

Tietenkin olen iloinen siitä, että Layla tulee jouluun mennessä olemaan Jari Tervon myydyin kirja. Hän ei alleviivaa sanomaansa, eikä kevennä alakuloisessa ja -maailmaisessa realismissaan rypeviä tapahtumia halvalla huumorilla. Turkki-uutisoinnit näyttäytyvät monelle Laylan lukemisen jälkeen uudessa valossa, minullekin, mutta olisin kyllä siitä huolimatta toivonut tiiviimpää käsittelyä, enemmän nimihenkilöön keskittymistä ja hänen päänsä sisälle sukeltamista. Tällaisenaan Layla unohtuu nopeammin kuin mitä se ansaitsisi. Että ensi vuonna taas uudet joulumarkkinat ja WSOY:n uutuudet.

Tapaus Lowry

Englantilainen Malcolm Lowry (1909-1957) oli paitsi juopon kirjailijan stereotyypin multihuipentuma, myös kunnioitettu kirjallisuuden outolintu, joka sai aikaan vain kaksi kirjaa, mutta joista jälkimmäinen, Tulivuoren juurella (Under the Volcano, 1947), onkin sitten tunnustettu, omanlaisensa klassikko. Se taitaa anglo-amerikkalaisessa kirjamaailmassa vastata omaa Alastalon salissa -ilmiötämme, jossa tietystä teoksesta puhutaan ja se nousee esille vähän väliä, mutta jonka loppujen lopuksi sangen harva on oikeasti lukenut.

Itselleni "Tulivuoren juurella" tuli vastaan lukiessani Jari Tervon haastattelua, jossa hän selitti tämän olevan lempikirjansa. Joten ei muuta kuin opus käteen, filmatisointi levypesään ja pohtimaan, mistä on kyse.

Kirja on hieman yli 400-sivuinen, etanolinkatkuinen matka sodanajan Meksikoon, kuvaus juopon englantilaisen konsulin Geoffrey Firminin viimeisestä päivästä, joka sattuu vielä olemaan meksikolaisten ns. "kuolleiden juhlapäivä". Se, että kirjan tapahtumat sijoittuvat yhden vuorokauden ajalle, lienee hyvä tietää etukäteen, sillä ainakaan minä en onnistunut asiaa itse kirjan kautta sisäistämään: sen verran railakkaasti Lowryn vahvasti aikaansa edellä oleva houreiden tulivuoristorata matkustajaansa riepottaa. Tämä "tarina" on kuin nyrkillinen konfetteja, jotka heitetään ilmaan leijailemaan, mutta joista vain muutama heleilee maahan saakka. Loppuunlukeneet kutsuisivat moneen suuntaan monella tasolla monella kielellä kurouttautuvaa monisivuisten tekstikappaleiden pandoranlipasta rikkaaksi, keskenjättäneet taas tylsäksi. Tässä kirjassa jos missä ei "tapahdu". Päiden sisällä ollaan varmaan suurin osa kirjan "ajasta", mutta hienoimmillaan tajunnanvirta ja sen vanavedessä myös Juhani Jaskarin suomennos on uskomatonta luettavaa. Tämä on maineensa veroinen, ehkä paras juoppouden ja juoppohulluuden kaunokirjallinen kuvaus koskaan: Lowry pakottaa armotta lukijansakin ottamaan mescalia ja tequilaa, humalasta lukemisen sijaan asettautumaan kirjallis-virtuaaliseen humalaan. Näin kirjasta kehkeytyy aivan ainutlaatuinen, tripin puolelle menevä perskänni, jollaista ei ole toista, eikä varmaan tulekaan.

Mielestäni pari kirjapirkkaniksiä on hyvä antaa tämän teoksen lukemiseen. Ensinnäkin "Tulivuoren juurella" kannattaa ehkä lukea hieman vaihtelevin silmin. Itse luin väen väkisin 300 ensimmäistä sivua lähes mikroskoopilla, mikä oli aivan jumalattoman raskasta. Sitten alkoi kuitenkin Lowryn loppumyllytys, jolloin ajattelin, että ahaa, tämä on tällaista, parempi antaa mennä. Tuntui kuin Lowry olisi antanut luvan heittäytyä lukemaan sammaltavammin. Tarkkaanluvun ja Väyrynenlukeedostojevskiä-pikaluvun välillä kannattaa nyt ehkä seilata enemmän kuin koskaan. Vastaavasti väsyneenä näiden sivujen tuijotteluun ei kannata tuhlata aikaa, sillä myös niitä teräviä hetkiä tarvitaan.

Toinen seikka, jonka haluaisin mainita, on kirjan ensimmäinen, eniten kritiikkiä herättänyt noin 50-sivuinen luku, joka ei tunnu millään loppuvan. Mielestäni sen kohdalla on hyvä etukäteen tietää, että sen keskiössä on kirjan sivuhenkilö, ja kuvatut tapahtumat kannattaa silti ajatella päähenkilön, eli konsulin, kautta.

Käytännössä "Tulivuoren juurella" on pääsylippu Lowryn itsensä päähän. Varovasti uskaltaisin jopa väläytellä jonkinlaista skitsofrenia-teoriaa siitä huolimatta, että kaikessa kirjallisuudessa toki on kyse kirjailijoitten ekshibitionismista. Mutta tässä (38-vuotias!) Lowry kyllä panee itsensä likoon perskarvoja myöten: hän annostelee mm. anekdotiaaliset kokemuksensa, pettymyksensä, merimatkakertomuksensa, harrastuksensa, epäonniset ihmissuhteensa, rakkauden kaipuunsa ja ennen kaikkea alkoholisminsa neljälle keskeiselle henkilölleen. Hänen vimmansa ilmenee myös kirjan syntyprosessista: se, että "Tulivuoren juurella" on kirjoitettu ainakin kolme kertaa uusiksi, 1940-luvulla, kirjoituskoneella, on jotakuinkin nykyihmisen käsittämättömissä. Ehkä sellaiseen suoritukseen yltääkseen muutaman grogin tarvitseekin?

Kieltämättä nyt on hieman henkselinpaukuttelu-fiilis, kun on Lowry luettu. Ei harmita yhtään, vaikka välillä tulikin frustroiduttua heittelehtivyyteen, jatkuviin maisemakuvauksiin sekä huumorin puuttumiseen. Kaksi viimemainittua ovat ehdottomasti omia akilleenkantapäitäni, jotka moni muu näkee hyvinä asioina. Tällaista oli elämä 40-luvun Meksikossa, mitä siitä lukeminen antaa 2010-luvun suomalaiselle? Kyllä se piruvie vaan jotain antaa: vaikka puolessa välissä meinasin heittää pyyhkeen kehään, niin tämä kirja vain loppujen lopuksi selätti minut suosittelemaan itseään. Tässä on itse asiassa kyse enemmän maalauksesta kuin kirjasta, niin hienolla tavalla hämmentyneeseen tilaan se jättää sekopäisillä siveltimenvedoillaan.

Tähän kaikkeen nähden on hiukan surullistakin, että löysin oman kappaleeni kirjaston poistohyllystä 50 sentillä.

Seuraavaksi John Hustonin ohjaama filmatisointi vuodelta 1984 pyörimään. Elokuva on kengännauhamentaliteetilla puserrettu projekti, joka oli ohjaajalleen erittäin tärkeä: vasta 65. käsikirjoitusversio oli hänelle tarpeeksi hyvä toteutettavaksi. Lisäksi pääosanesittäjät Albert Finney ja Jacqueline Bisset työskentelivät talkoohenkisesti provikkapalkalla.

Valitettavasti elokuvaversio on mielestäni 78-vuotiaalle ohjaajalle tyypillinen, haparoiva teos, joka odotetusti näyttää Lowryn kirjasta vain kuoren, vähän samaan tapaan kuin ne kirotut Valittujen Palojen Lyhennetyt Klassikot -kirjat. Mieleeni tuli Åke Lindman, mitä pahoittelen tarvittaessa. Mutta pintatasolle jäämisen syy ei ole Hustonin, sillä tiettävästi myös ainakin mestariohjaaja Luis Buñuel on joskus yrittänyt filmatisoida tätä tarinaa, mutta nostanut kädet ylös, todeten: "Sitä, mitä ihmisen pään sisällä on, ei voi ohjata."

Huston tiivistää melko suoraviivaisesti kirjan avainkohdat noin sataan minuuttiin. Aavistuksenomaisia muutoksia on tehty mm. päähenkilökaartiin ja loppuratkaisuun, jonka olisin kyllä kernaasti halunnut nähdä kirjan mukaisena. Oscar-ehdokkuutensa ansainnut Alex Northin musiikki liikuskelee herkullisesti vanhan liiton score-musiikin sekä varhaiskauden Danny Elfmanin välillä. Myös Finney sai Oscar-ehdokkuuden, ja antaumuksella hän paneekin itsensä peliin, mutta omaan makuuni Finneyn teatraalinen kekkulointi menee hitusen tahattoman komiikan puolelle. Hieman vähemmän (ja suomalaisemmin) olisi ollut enemmän.

Kun kirja on tuoreeltansa tuttu, on elokuvan analysointi melkoisen hankalaa. Pelkäänpä kuitenkin, että heille, jotka eivät ole lukeneet kirjaa, elokuva jää melko tyhjänpäiväiseksi "nomitäs tässä nyt oli?" -kolmiodraamanpoikaseksi. Se ei välitä sitä kirjan ainutkertaista, hallittua psyyken kaaosta, jonka kuvailu tekee teoksesta klassikon. Eikä sitä elokuvan mittaisessa ajassa pystykään välittämään.

Tai ei ainakaan pystytty välittämään vielä vuonna 1984! Elokuva sai nimittäin minussa aikaan ainutkertaisen hingun nähdä tästä hektisempi, uudempi versio. Nyt 2010-luvulla olisi varmasti huomattavasti helpompi toteuttaa Lowryn huurteiset visiot. Esimerkiksi Darren Aronofskyn lihamyllymäisellä tatsilla "Tulivuoren juurella" onnistuisi varmasti niin hyvin, että kirjailija itse nousisi haudastaan kätelläkseen auteuria.

Mutta kaiken kaikkiaan: matkani brittikonsulin / -kirjailijan pään sisälle ei harmita. Lowry tekee tikuistaan niin vimmaista asiaa, että se varmasti palkitsee sanataiteen ystävät, näennäisestä tapahtumaköyhyydestään huolimatta.

Muitakin kuin talousuutisia

Älä sormi pieni töki minne vaan

Nyt, erotiikka-asiantuntijat, seksologit, terveystiedon opettajat, kamasutra-gurut, Suosikki-lehden Bees & Honey -palsta, vem som helst!: selittäkää minulle tuo sormi suussa -juttu!:

Kuvan teinitytöllä on sormi (omassa) suussa ilmeisen tarkoituksellisesti, mutta eleen ideaali ja diskurssi jäävät kuitenkin loppupeléissä hämärän peittoon. Yleisin ja hyväksytyin selitys on se, että moisella gestyyrillä yritetään kiihoittaa vastakkaisen sukupuolen (yleensä mies) edustajia parittelurituaaliin päättyvään käyttäytymiskoodien ketjuun. Niin sanotusti lapsipuolen asemaan ovat jääneet ne kasvatustiedettä hipovat teoriat, joiden mukaan näissä esim. Internetistä, isäsuhdeongelmaisten teinityttöjen blogeista löytyvissä sormisuussa-herutus -kuvissa olisi kyse neuvottomuudesta tai peräti jonkinasteisesta vähämielisyydestä. Eräs opettajaystäväni taas edustaa koulukuntaa, joka väittää lukiolaistytöillä menevän sormen suuhun juuri tällä lailla suurin piirtein vektorilaskentakurssin puolivälissä vilpittömästi, ilman nabokoviaanisia tarkoitusperiä. 

Itse kuulun "Ties missä se on ollut" -teoreetikoihin. Olen jo jonkin aikaa tutkiskellut vapaa-ajallani / talkootyönä / yhteisöllisyyshengellä / pro bono saatavilla olevaa tämäntyyppistä kuvamateriaalia. Mahdollisiin tikkukaramelliaddiktio- tai hammaskiviargumentteihin en ota kantaa, mutta tällä hetkellä olisin valmis kallistumaan siihen, että nämä kuvat esittävät oman rä'än syömisestä yllätettyjä nuoria naishenkilöitä.

Juuri tuo syyllinen katse yllätetyllä poloisella on, kun esim. äiti tai opettaja rientää paikalle parahiksi räkäknäälin juuri löytäessä tiensä suuhun, pysähtyneen parisekuntisen seuratessa. Kuulemma. 

Lisuri tulossa aiheesta!

Sarjakuva-analfabetismin jatkokurssi

Tänäisessä Somero-lehdessä oli niin pysäyttävä sarjakuvastrippi, että se oli pakko skannata ja panna lainausoikeuden varjolla linjoille kaikkien ihailtavaksi. Tekijä lienee paikallinen sarjakuvataiteilija, joka ei ole ainakaan minulle tullut vastaan esim. sarjakuvamessuilla tai suomalaisen sarjakuvan antologioissa. Ymmärrän kuitenkin hyvin, miksi Somero-lehti on uudelleenjulkaissut tämänkin, 24 vuotta vanhan sarjakuvan: sen verran ajattomia, elämää suurempia asioita tiivistyy näihin kolmeen ruutuun.

Kyse on periaatteessa suoraviivaisesta perustarinasta, jossa nähdään tuttu tsehoviaanis-aristoteliaaninen triptyykki: esittely, kehittely ja kliimaksi. Kerronta on kuitenkin täynnä jännitteitä: ensimmäisen ruudun viitteellinen tausta ohjaa lukijan katsetta kuin hyttiä köysiradalla, pakottaen hänet fokusoitumaan toiminnan painopisteisiin, eli tässä tapauksessa henkilöihin. Tätä vielä korostetaan toisessa ruudussa, jossa taustat jätetään kokonaan pois, mikä luo entisestään suspensea. Omintakeisin ratkaisu on ennen viimeistä ruutua: mikäli lukija kokee kuvatun kohtauksen liian voimakkaaksi ja haluaa vetää henkeä ennen loppuhuipennusta, hänelle annetaan mahdollisuus rauhoittua lukemalla tekijän nimi. Kaikkea tätä tukee taloudellinen viivan käyttö: kiinnittäkää huomiota esimerkiksi siihen, miten taitavasti muutamalla kynänvedolla auton takaluukku / auton etupelti / teltta on toteutettu, ja viivoitintakin on tarvittu vain vähän!

Kliimaksi on upeimpia näkemiäni, sen verran paljon sarjakuvalingvistisiä lisämerkityksiä tuo "pelkkä" BUM sisältää. Lukijan ensireaktio on todennäköisesti se, että sattuu räjähdys, mihin voi halutessaan lisätä feministissävyiset konnotaatiot miesten omnipotentiaalisista fantasioista. Mutta ruudun oletetun räjähdyksen muodosta saatamme hyvinkin livetä pohtimaan, viitataanko tässä sittenkin Union Jackiin, peräti Konfederaatioon, aikaansa eläneisiin anglo-amerikkalaisuuksiin? Erään teorian mukaan kyseessä olisi puhekupla, jossa nainen haukkuu miestä pummiksi: ehkä hän ajautuu pyytämään rahallista korvausta auttamisestaan? Tämä vaatisi tietysti sen, että alkuperäiset stripit olisi tehty englanniksi tulevaa kansainvälistä levitystä ajatellen, ja alkuperäinen sana olisi jätetty manga-tyylisesti korvaamatta esim. sanalla "PUMMI" tai "PEPPU", koska lopputuloksesta olisi tullut suttuinen. Yritin iltapäivällä kysyä Somero-lehden toimitukselta siitä, onko kolmannessa ruudussa lukenut alun perin "ASS", mutta toimituksessa pidättäydyttiin kommentoimasta asiaa.

Alkuperäisstrippien englanninkielisyys on täysin realistinen vaihtoehto, kun ajatellaan jo sarjan nimeä, joka ei ole "Max & Kumpp". Mutta selkeimmän viitteen antaa kolmosruudun oikean alakulman selventävä teksti "THE END". Ennen vanhaan sanomalehtisarjakuvan alkuaikoina ko. tekstiä käytettiin ilmoittamaan sarjakuvan päättyminen niille lukijoille, jotka olisivat muutoin lukeneet loputkin sanomalehdestä sarjakuvana. He ovat juuri niitä ihmisiä, joiden mielestä vanhat sarjakuvat olivat liian pitkiä ja tekstipainotteisia. Vuonna 1987 osattiin kuitenkin jo katseella paikantaa sarjakuvan loppukohta, joten on hyvin todennäköistä, että sanapari "THE END" viittaakin ydintuhoon. Kylmä sota oli vielä käynnissä, ja kun tarkemmin tulkitsee, kolmosruudun katastrofia saattavat ennakoida ensimmäisessä ruudussa näkyvät kaksi sienipilveä sekä niiden aiheuttama paineaalto, joka keskiruudussa mestarillisesti kuvataan valkoisena tyhjyytenä.

On myös mahdollista, että kolmosruudussa aurinko laajenee punaiseksi jättiläiseksi, sillä sana "The" viittaisi juuri tämän lopun olevan Se Iso Loppu, "The Loppu", Big Bangin vastakohta. Tämän teorian mukaan em. strippi sijoittuu viiden miljardin vuoden päähän tulevaisuuteen, ja ehkä hyvinkin myös madmax:maiseen, post-apokalyptiseen maailmaan, jossa tapellaan bensiinistä. Tämäkin auto voi olla jäänyt tien varteen löpön loputtua.

On henkeäsalpaavaa, miten moneen suuntaan Juha Koistinen (nimimerkki?) nyökkää. Graafinen jälki tekee upeasti kunniaa paitsi Kippari Kallen tekijäakselille Segar-Sagendorf, myös egyptiläiselle graafiselle ajattelulle, jossa ihmiset kuvataan orjallisesti sivusta päin. Nykynäkökulmasta ehkä jäykkää, mutta ainakin yhtenäistä! Mikäli ajatellaan tämän sarjan tapahtumapaikaksi Someroa, tämä näennäisjäykkä (ja vauhtiviivaton!) esillepano alleviivaa taiten ko. kaupungin puoliagraarista meininkiä, jossa ei turhia smalltalkkia, mimiikkaa sun muuta helsinginhömpötystä harrastella. Someroon ja somerolaisuuteen viittaisi myös ainoa repliikki "Antaahan kun minä". Somerolta kotoisin oleva isäni ei ole kuunaan käyttänyt moista lauseasettelua, mutta voisiko kyse olla jonkin paikallisen kyläyhteisön erillismurteesta? Kuplan muodosta voisi toki myös päätellä, että ensimmäinen sana on alun perin ollut jokin toinen, pitempi, erimurteinen, ja toimitus on katsonut parhaaksi turvautua sensuuriin. Mies on originaaliversiossa ehkä teititellyt naista: "AntaKAahan kun minä"?

En ole tietoinen, onko Max & Co syndikaattilevityksessä, vai onko Somero ostanut aikoinaan sarjaan täydet julkaisuoikeudet. Salaisuudeksi jäänee myös se, viittaako tuo "Co" companyyn eli seuraan, vai onko tuo nainen nimeltään Co? Oletan kuitenkin, että tuo mieshenkilö on Max. Löytyisikö esim. jostain päin nettiä täydellinen henkilögalleria? Yritän kuitenkin saada lähiaikoina selville ainakin sen, onko sarja jatkuvajuoninen, ja jos, mihin kohtaan tarinan kaanonia tämä käsillä oleva strippi sijoittuu. Loppuun, olettaisin, muttei sitä koskaan tiedä.

En ole koskaan ennen nähnyt "Max & Co":n kaltaista sarjakuvaa, joka toimisi näin monella tasolla!

PS: Strippi oli näemmä vielä uusittu perjantaisessa Somero-lehdessä 28.10.2011, mutta eihän tuo nyt mikään ihme.

Tarjoustalon Pandemonium-päivät

Vanhoja VHS:iä etsimässä

Läheskään kaikkia mielenkiintoisia elokuvia ei vieläkään saa digitaalisessa formaatissa. Harvinaisimmista, vain VHS-nauhalle saakka päätyneistä julkaisuista ollaan esim. nettihuutokaupoissa valmiita maksamaan satoja euroja.

Itse olen metsästänyt vanhojen, italialaisten Riemumultipla-filmien Suomi-nauhoja eli ns. "FIx":ejä jo muutaman vuoden. Yhä puuttuu kolme, joista yksi on tämä (kuvankaappaus ainoasta tv-esityksestä 6.8.1990):

Kai muistatte, miespuoliset ikätoverini? Tämä oli aikoinaan maailman paras elokuva - ja onhan se vieläkin! Koulussa välitunneilla yritettiin aina kilvan sanoa tuo suomenkielinen nimi mahdollisimman nopeasti ja virheettä, ainakin meillä päin.

Nordic Videon aiempi karvalakkijulkaisu riittää itselleni hyvin, mutta jos joltain löytyisi se lähes kadonnut Videoarbitrage Oy:n vihreäkantinen laajakangasversio (etukannen kuva täällä), niin ilmoitelkaa ihmeessä, kolminumeroisen hinnan maksan!

Knallit ja vaipat naftaliinissa

Kaarinan nuorisoteatteri tarjoaa harvinaista herkkua, joka muistuttaa nuoriso- ja ylioppilasteattereiden tärkeydestä. Ilman niiden tarjoamaa haastavampaa, "postmodernimpaa" teatteritaidetta kaikki ympärillämme olisi nimittäin pelkkää paasilinnaa, revyytä ja viinanjuontikesäteatteria suurille kansankerroksille. Anthony Burgessin klassikkotarina Kellopeli appelsiini (A Clockwork Orange) on saanut kaksi ja puolituntisen näyttämöversion, joka voisi periaatteessa venyä yli kolmetuntiseksikin, jos vain käsissä riittäisi voimia taputtaa näytelmän loputtua esiintyjäkaarti yhä uudelleen ja uudelleen lauteille.

Burgessin kirja on klassikko, samoin Stanley Kubrickin filmatisointi vuodelta 1971. Ohjaaja Minna-Stiina Saaristolla on ollut suuret saappaat täytettävänään, mutta juju onkin nyt siinä, että moiset saappaat kannattaa jättää eteiseen ja pukea korkeintaan reinot. Moog Konttisen aikoinaan upeasti suomentama pandoranlipas-verbaliikka on varmasti monella jäänyt kielikorvaan, kuten myös Kubrickin kuvasto iskostunut verkkokalvoille, mikä on omiaan haittaamaan tämän teatterikokemuksen objektiivista prosessointia. Mutta hyvin nopeasti tämä versio onnistuu niistämään katsojastaan asenteelliset ennakko-odotukset ja tempaisemaan mukaansa, mitä tukee hienosti esityspaikka, Hartwallin kolkko teollisuushalli.

Sami Olander, Jussi Jätinvuori,
Teemu Paavilainen, Joonatan Perälä

Erinomaiseksi Kellopeli appelsiinin tekee se, että se tiedostaa riskinsä ja hallitsee kokonaisuutensa eri osaset, kuitenkaan tylsästi varman päälle vetämättä. Voimakkaat kohtaukset ovat juuri sopivan voimakkaita, rankistelevaan väkivalta- ja raiskailulutraukseen ei ole edes tarvetta yltää, kun tärkeitä tunnelmavivahteita saadaan luotua myös oivallisilla valaistus- ja lavastus- ja puvustusratkaisuilla. Jälkimmäisissä esim. muotinukeilla kumarretaan elokuvaversion suuntaan, mutta ideaa jalostavana, erittäin toimivana parina tälle toimii anonymisoivien naamareiden käyttö. Musiikkipuolella hienointa on se, ettei Beethoven-pajatsoa tyhjennetä heti, vaan tuttujen teemojen odottamisen jännitettä pitkitetään asianmukaisesti loppusuoralle saakka. Beethoven on oma draaman kaarensa näytelmän oman draaman kaaren sisällä! Erityisen onnistunutta on (ilmeisesti Burgessin perikunnan erityisluvalla tehty) lokalisointi, eli joidenkin juonensirpaleiden linkittäminen koto-Suomeemme. Tuttuja virsiä ja marsseja lauleskellaan, muttei siinä määrin, että lopputulos olisi korni. Myös poliittiset alleviivailut pidetään aisoissa: oli kerrassaan ihailtavaa, miten oli maltettu pidättäytyä liittämästä siniseen väriin suoraviivaisempia, 2010-lukuisia sivumerkityksiä. Itse esimerkiksi odotin, että ministerin kravatti olisi ollut sininen... Kaikesta huomasi, että tämä mosaiikki on pieteetillä mietitty, suurella kunnioituksella alkuperäisteosta kohtaan.

Näyttelijäntyö on kauttaaltaan mainiota, ja Jussi Jätinvuori on nappivalinta näyttelemään päähuligaani Alexia. Erillisplussan ansaitsee näyttelijöiden hyvä artikulaatio vierassanoja tulvivissa repliikeissään. Ainoat pienet tyylirike-miinukset olivat joidenkin sivuosanäyttelijöiden turhat, spontaanit, turunmurteiset kiroilurepliikit, jotka nakersivat aavistuksen verran liikaa Burgessin/Konttisen suomivenäjä-kielimaailmaa. Ehkäpä noilla vituilla ja perkeleillä olisi voinut taktikoida hieman enemmän, tällaisenaan ne olivat vähän sellaista viskelyä.

Hartwall-hallin (ei siis Hartwall-areena) kahvilapuoli huokui erinomaisuutta sikäli, että näytillä oli sukupolvensa parhaan suomalaisen taiteilijan Sampsa Sarparannan töitä, jotka sopivat paikan tunnelmaan saumatta. Olin kuulemma ensimmäinen, joka olisi halunnut ostaa baarista lasillisen maitoa, mikä kieltämättä hieman yllätti.

Onkohan Korovan maitobaarin maitoplussa muuten hylaa?

Lippuja varatessani tulin jutelleeksi ohjaajattaren itsensä kanssa, ja häneltä ymmärsin, että lipunmyynti on ollut tähän saakka pieni pettymys. Minä taas petyin siihen, että lipunmyynti on ollut tähän saakka pieni pettymys. Korjatkaa asiantila, valveutuneet ihmiset, teillä on viikko aikaa, aika alkaa nyt! Kellopeli appelsiini pyörii 28.10.2011 saakka: menkää nyt ihmeessä katsomaan tämä, jos on pienikin mahdollisuus ja jos pidätte hiukankin puhuttelevammasta teatterista.

Minulle tuli eilen illalla hyvin lämmin olo siitä, että asun Turun lähellä. Hyvä teatteri herättää paitsi ajatuksia, myös harvinaisia tunteita, näemmä.

Media-analfabetismin alkeet V

Köyhäilyä II.1

Purkkihernekeitto on paitsi einehien aatelia, myös vastaavasti mitä premiumeinta köyhäilyä. Tänään suoritin sangen onnistuneen "Pimp My Ärtsoppa!" -projektin. Keitin isossa kissalassa aluksi jokusen porkkanan, liemeen lisäsin asianmukaisen ripauksen merisuolaa sekä lurauksen lihafondia. Siinä vaiheessa kun porkkanat eivät ole enää yhtä kovia kuin esim. Charles Bronson, lisätään esipajstetut jauhelliha (1 rasja) sekä PariKolme pilkottua sipulaa. Seos'iin lisätään sitten purkkihernekeittopurkkejen sisältöjä sopivassa määrin, oman maun mukaan, itse preferoin paksua satsia. Mutta seis: ei tässä vielä kaikki, sillä orkesterista puuttuu vielä alttoviulu, nimittäin curry! Ei ole sattumaa, että säilykepuolella myydään erikseen curry-hernekeittoa: moinen intialaisvivahde nimittäin sopii papusoppaan aivan jumalaisen hyvin, ja lopputuloksessa on ainakin yhtä paljon shivaa kuin kalpeassa Miettis-kaimassa.

Annetaan kiehua tovi, minkä jälkeen syödään asianmukaisella hartaudella. Kuumaa rokkaa puhallellen jäähdytellessä voipi pohtia vaikkapa onnea tai sitä, mitä kaikkea parilla metallipoletilla, jossa on numero 2, oikein saakaan tiukan paikan tullen.

Yllättävän paljon nimittäin.

LISÄYS 26.6.2013: Vaellus köyhäilyn ihmemaassa on kiehtovuudessaan loputoin. Mies voi hylätä purkkihernekeiton, mutta purkkihernekeitto ei hylkää miestä. Tänään allekirjoittanut purkkihernekeittämisen maisteri Frankenstein valmisti variaation, jossa em. curry toki saa olla edelleen läsnä, mutta lisämaku- ja suolaisuuspolitiikan hoitaa vihreä pesto! Koettakaa ihmeessä, mikäli kulinarististista seikkailuhenkeä löytyy hiukankin! Teelusikallinen per lautasellinen on ainakin itsellein' sopivalloinen annos. Toimii ihan simona, homona, kypällä ja täpöllä!

Erinomainen eines, tuo purkkihernekeitto! 

Media-analfabetismin alkeet IV

Nerouden eri sävyjä

Niputanpa samaan tekstiin kaksi vastikään lukemaani, sangen erilaista kirjaa, joiden yhdistävä tekijä on kuitenkin niin luova asioiden kauliminen, että rohkenen kutsua sitä neroudeksi.

Tämän vuoden toukokuussa kuollut Matti Pulkkinen (s. 1944) oli tinkimätön ajattelija ja kyseenalaistaja, ainakin hänen 600-sivuisen järkäleensä Romaanihenkilön kuolema (1985) perusteella. Ilmeisesti sitä pidetään Pulkkisen pääteoksena. Vuoden 2011 näkökulmasta tuo Wikipediankin luonnehdinta "postmoderni teos" on kovin raskas, leimaava, mitääntarkoittamattomaksi kulunut, luotaantyöntävä viitta. Siitä nousee liian helposti mielikuva liitelevästä, juonettomasta taidekirjasta, jonka kärryillä ei pysy kukaan, etenkään kirjansa parissa "viihtyä" haluava. Liitelyä toki onkin tarjolla, mutta myös aivan jumalaton määrä viisautta, jonka irtolauseista olisi voinut koota erillisen aforismikokoelman.

Lyhyesti synopsoiden: kyseessä on salaperäisen herra Makkosen järjestelemä kolmiosainen kokoelma puolifiktiivisen, Matti-nimisen kirjailijan jäämistöä, joka periaatteessa muodostaa romaanin, mutta josta hän ei missään tapauksessa halua puhua elämää sitovana ja tsehoviaanisilla draamasäännöillä rajoittavana romaanina. Voitaneen käyttää nimitystä "antiromaani". Mieleen puskoo väkisinkin elokuvapuolelta Charlie Kaufmanin käsikirjoittama huima tasoja tasojen päälle -vyörytys Adaptation (2002), joten tässä mielessä Pulkkinen on todella paljon kerronnallaan edellä aikaansa.

Mutta kyse on muustakin kuin epäromaani-romaanista, sillä puolifiktiivinen on myös puoliksi totta, vähintään! Kirja on nimittäin upeasti perusteltu ja rohkea poliittinen piruilu paitsi Neuvostoliiton hännystelyä eli suomettumista kohtaan, myös erinomainen sairaskertomus kehitysavusta. Ensinmainittua hän lähestyy Puolassa tapahtuneen solidaarisuus-sekasorron kautta, ja jälkimmäinen taas on kaikkea muuta kuin lonkalta heitettyä kankkulankaivo-nallewahlroosia. Pulkkinen heittää täysin asiallisesti, sitaattien, uutisten ja matka-anekdoottien avulla ilmaan kysymyksen "Kuittaantuuko länsimaiden velka Afrikalle rahalla?" Afrikkaan sijoittuville mustavalkoisille hölmöläistarinoille ei voi kuin nauraa surun tippa silmäkulmassa. Afrikka-keskiosaa on varmasti jo ilmestymisajankohtanaan pidetty kirjan vavahduttavimpana antina, mutta 2010-luvun meininki antaa sille vielä lisäarvoa. Kun Pulkkinen jakaa ihmiset "realisteihin" ja "idealisteihin", pyrkien siis kuitenkin säilyttämään objektiivisuuden, ovat kytkökset nykypäivän retoriikkoihin niin yksi yhteen, että oikein kylmät väreet tunkevat selkäytimeen. Vaikka olemme 26 vuodessa muuttuneet -Berliinin muuri murtunut, Internetti tullut ja silleen-, olemmeko kuitenkaan edistyneet?

Kirja möyhii toden ja epätoden sekä sanan ja lihan rajapintoja loppusuorallaan sen verran filosofisessa horkassa, että täysin mukana kirjailijan aivoituksissa pysynevät vain harvat. Mutta viime metreillä luulisi useimmilla olevan jäljellä ainakin kunnioitus sitä kohtaan, miten Pulkkinen toteaa maailman mielettömyyden ympäri maailmaa seilailevalla, itsensä likoon laittavalla kaheliuden mosaiikillaan.

Pulkkis-innostukseni starttasi hänen kuolemansa aikoihin, kun luin erinomaisessa Elitisti.net -elokuvafoorumissa luonnehdinnan: "[Matti Pulkkisen tuotannon] jälkeen suomalaisessa kirjallisuudessa ei ole tapahtunut mitään kiinnostavaa." Kärjistys oli niin kiehtova, että oli pakko ottaa selvää, mikä tämä "postmodernisti" oli miehiään. Eikä harmita yhtään: mies liikkuu yleismaailmallisella, ajattomalla ecce homo -tasolla niin toimivan villin fragmentarismin keinoin, että kyllä Romaanihenkilön kuolemaa voi mielestäni pitää suomalaisen kirjallisuushistorian merkkitapauksena.

Kirjastossa huomasin, että hänen viimeiseksi jäänyt kirjansa Ehdotus rakkausromaaniksi (1992) oli samanlainen tiilikivi kuin Romaanihenkilön kuolemakin, joten taidan jatkaa sittenkin kiitellyllä esikoisteoksella Ja pesäpuu itki (1977)...

Keventäväksi, pikkukivaksi post-Pulkkinen (Makkonen?) -aivolevähdyspenkiksi tarkoitettu sanakirja Napapaju -sekovartisia selityksiä olikin sitten paljon villimpää kekseliään verbaalihuumorin riemujuhlaa kuin olin odottanut. Jaakko Heinimäki, Kaarlo Kalliala, Vesa Sisättö ja Tero Norkola ovat panneet parastaan keksiessään kasvien nimille uusia merkityksiä, tuloksena hysteerisen hienoa ja ennen kaikkea monipuolista hulvattomuutta, josta saavat nauruja irti kaikki huumorin ystävät, huumorintajun koulukuntaan katsomatta.

No, esimerkkejähän tämä kirjaesittely vaatii. Ilman tekijöiden lupaa, valitan, mutta hei: puoliksi mainostaen!:

Aaprottimaruna (joukkov.), huoneistossa soljuva taustahäly, jonka lähteenä on television ajankohtaisohjelma, jota kukaan ei katsele.

Akasia, virolainen naistenvessa.

Amerikantörrökki, tärkeiden yhdysvaltalaisjohtajien ympärillä patsasteleva turvamies.

Avomaankurkku, hautajaisissa laulamalla lisätienestejä ansaitseva Sibelius-Akatemian opiskelija.

Begonia, nuhaisena annettu aamiaistilaus.

Fenkoli, tietokoneen käyttöä jatkuvasti häiritsevä asetus, jonka saisi pienellä vaivalla pois päältä.

Guanabana, yleisnimitys Helsingin keskustan kaduille vapun, Taiteiden yön tai Lordin voitonjuhlan kaltaisten tapahtumien jälkeen.

Helpitähkiö, keskeisin EU:n maksamista viljan tuotantotuista.

Huhtahanhikki, Suomen ja Ranskan välisen sodan varalta talteen pantu tunnussana.

Idänkirveli, Pietarista peräisin oleva sukupuolitauti. Vrt. saksankirveli.

Irsokki, pitkällisestä internetin aikuisviihdesivujen selaamisesta syntyvä ruokoton mielentila.

Kakiluumu (geriatr.), lääkärin määräämä laksatiivi.

Kriikuna (musiikkitied.), yleisnimitys naapurin lasten musiikkiharrastuksille.

Osmankäämi, helposti tulistuvan henkilön itämaistyyppiset hermot.

Päärynä, oksennuksen suurin ja voimakkain aalto, joka seuraa hetkeä jolloin luulee jo selvinneensä vähällä pahoinvoinnistaan.

Yökohokki, ennenaikainen aamuerektio.

Kumpaakin em. kirjaa suosittelen lämpimästi. Ne toivat ainakin tähän omaan "elämäksi" kutsuttuun haahuiluuni sekä kvaliteettia että substanssia.

Arbeit macht Friends

Ja lisää seikkailuja on tulossa

Julk.marraskuussa 2011

Arbeit Macht Handsfrei

Hands-free on naurettavan pätijän näköiseksi tekevä teletappi kiireisen ihmisen korvassa, mutta myönnän sen helpottavan monen elämää, ehkäisevän onnettomuuksiakin. Ja hands-freen vielä enemmän! Innokkaana odottelen edelleen, milloin miehille lanseerataan puolicyberneettinen metallituki pitämään pissatessa pippeliä niin, ettei sitä tarvitse ohjailla kädellä. Tällainen free-willy olisi keksintönä mitä parhain hygienian ylistyslaulu.

On kuitenkin eräs ihmisryhmä, jolle en halua missään tapauksessa hands-freetä koskaan. Nimittäin kauppojen kassat. Tahdon heidän joutuvan käyttämään niitä sadan metrin päähän näkyviä jumalattoman isoja hessuhoponkenkä-puhelinluurejaan maailman loppuun saakka, vaikka nokiat ja samsungit toisivat markkinoille vaikka mitä replikanttiteknologiaa. Katsokaas, kun kaupassa jonoa valitessa tulee aina ensimmäisenä vilkuiltua, mitkä kassat ovat selvittämässä puhelimitse jotain kateissa olevaa hintatietoa, asiakkaan puhistessa vieressä. Näiden kassojen jononjatkeeksi ei kannata mennä.

Auta armias, jos kassat saisivat hands-freensä. Vasta jonoon liityttyään huomaisi, että eihän se kassa höpöttelekään mukavia asiakkaan kanssa, vaan latelee kilometrin mittaista numerokoodia kollegalle, joka on noin sadan metrin päässä tuotteen sijainnista. Ja Hullut Päivätkin ovat käynnissä. Jonoa ei tietenkään voi vaihtaa, sillä se on heikkouden merkki ja vaikeuttaa olennaisesti pesän saantia. Hyvällä tuurilla voi ehtiä Urheiluruuduksi kotiin ja näkemään edes vilauksen Inka Heneliuksesta.

Jos saa vielä toivoa, niin kassoille voisi myös antaa semmoisen vempaimen, että kun jollain asiakkaalla on unohtunut tulostaa ja kliistrata siihen hedelmäpussiin se hintalappu, niin sitten se vempain menisi päälle ja alkaisi moikua semmoinen sukellusveneen hälytyssignaalia muistuttava ainakin 15 belin vahvuinen ääni, joka viestittäisi eskreetisti jonoa valitseville asiakkaille, ettei tähän jonoon kannata liittyä vielä pitkään, pitkään aikaan.

Nämä pointit haluaisin tehdä selväksi Anttilalle, Citymarketille, Prismalle, K-lähikauppiaalle, kaikille, mutku siihen palautelappuun ei mahu.

Onni I

Onni on sitä, että voi alkaa valmistaa punajuuri-jauhelihalaatikkoa vasta viiden minuutin päästä, ja ilman että justiina vieressä luennoi että kyllä sunkin janne pitäisi pikkuhiljaa jo ruveta kypsymään aikuiseksi

ja voi odottaa parvekkeella vartin verran seuraavaa tähdenlentoa iltaisella etelätaivaalla punaviinilasi kädessä ilman että pitäis ruveta siivoomaan just nyt

36-vuotiaana

Loppu

Väl gjort Tomas

Rakkaalla sosiaalisella medialla on monta nimeä

Uskoisin, että viimeistään ensi vuonna netin yhteisöpalvelut lähtevät tosissaan kilpasille. Facebook on jo alkanut menettää otettaan, ja monet Mark Suckerbergin megalomaniaan kyllääntyneet ovat sieltä siirtyneet Google+ :aan hallinnoimaan virtuaalikontaktejaan. Jonkinmoisena mustana hevosena voitaneen pitää yhä selkeästi keskeneräistä, mutta oudon sympaattista, etten sanoisi underground-henkistä Diaspora* :a, jonka itse taannoin valitsin.

Mutta tässä välissä on pakko muistuttaa, että etenkin Brasiliassa ja Intiassa on jo kauan ollut Facebookin varteenotettavana kilpailijana Orkut.com! Sen on aikoinaan luonut Googlen työntekijä Orkut Büyükkökten.

Orkut Büyükkökten.

Minä en tule pääsemään herran nimestä yli vielä pitkään, pitkään aikaan. Juuri kun olin päässyt hihittämästä saitin nimelle, tuli vastaan sen perustajaherra. Nimet All-Time TOP-10:een meni hän täysin heittämällä jonnekin Bugge Wesseltoftin, Magnus Pääjärvi-Svenssonin ja Nussia Aisenstadtin lomaan. "Totuus on tarua ihmeellisempää" on täysin totta.

Orkut Büyükkökten. Pitää varmaan tehdä sarjakuva, jonka yhdessä ruudussa känninen CP-vammainen oksentaa, niin voisi käyttää tuota sukunimeä Don Martin -henkisenä ääniefektinä.

Pokeile onneasi

Kansa, joka keksi uudelleen homouden

Kerubi.

Goin' nuts

On Diaspora*:n aika.

Päätin sitten tehdä hypyn ennaltahehkutettuun tuntemattomaan viimeaikaisten Facebook-jobinuutisten innoittamana. Diasporasta on puhuttu pitkään Facebookin syrjäyttäjänä, mutta tuo Google+ on jossain vaiheessa kiilannut väliin. Diaspora oli kuitenkin kuvioissa ensin, ja tuntuu vilpittömämmältä, joten sinnepä registeröidyin.

Se, että Diasporan tutoriaalissa piruiltiin melko estoitta Facebookin perustajalle Mark Zuckerbergille, oli se oljenkorsi, joka sai minut kokeilemaan Diasporaa.

Siellä ei vielä ollut tuttuja. Tarkemmin ottaen yhtään. Ylläpitäjät antoivat automaattiviesteissään kuitenkin ymmärtää, että ihan viime aikoina Diasporaan on tullut "muutama" käyttäjä lisää...

Diaspora löytyy täältä: https://diasp.eu/

Systeemi on selvästi vielä lapsenkengissään, mutta voi luoja, kun tuo "riisuttu Facebook" tuntuikin todella freesiltä hellyttävästä kömpelöydestään huolimatta. Ei mainoksia, ei farmvillejä, ei parasiitin lailla leviäviä vihakolumneja. Ainakin tällä hetkellä Diasporassa on vain olennainen.

Ystävien paimentaminen ja kusipääkontrolli näyttää myös olevan Diasporassa huomionarvoisen näpsäkkää.

On semmoinen lämmin tunne, että tämän osalta uskaltaa pikkuhiljaa panna Puskaradio FM:n päälle ja alkaa exoduksen masinoimisen.

Omalta kohdaltani toiminnan painopiste on edelleen tässä blogissa, ja tullee olemaan vielä suht kauan.

Olisi kuitenkin mukava koettaa palailla virtuaaliseen kanssakäymiseen diasporaitse, ihmiset: en ole nimittäin saanut klikkailla teitä sitten 17.12.2010:en.

Kesäinen Disney-orava

Tuli männätuntina inventoitua kännykameran mujstikortti, ja sieltäpä löytyivät kesäiset oravakuvat. Kuvia ei ole käsitelty, tämä yksilö oli oikeasti tämmöinen hymyilevä, söpöin orava vanhempieni ikkunalaudalla koskaan. Ruokintatilanteesta puuttui vain, että se olisi alkanut puhua. Ja orava myös! Lienikö sitten jonkinsortin mutantti tahi kromosomiyksilö, tuot' tiedä en.

 

 Mikäli laillani rakastatte ällösöpöjä eläimiä, suosittelen lämpimästi www.cuteoverload.com :ia. Siellä on kaikki.